Ghost on the Shore arvostelussa

Kuvankauniista Bryggestä ponnistava Like Charlie lienee useimmille meille tuntematon suuruus. Dagmar Blommaertin ja Kenny Guillaumen perustama pumppu lehahti pienoiseen nosteeseen tarinavetoisella Marie’s Roomilla), mutta sinänsä tunnelmallinen teos jäi auttamatta What Remains of Edith Finchin, Firewatchin ja Gone Homen kaltaisten indiemammuttien varjoon. Neljä vuotta myöhemmin kaksikko yrittää revanssia tutuin eväin: Ghost on the Shore on kunnianhimoinen tarinapeli, joka onnistuu tunnelmoinnissa, mutta kompuroi suorastaan yllättävillä tavoilla kerronnassaan.

Ghost on the Shore on niin sanottu “kävelysimulaattori”, eli pelaajan silmistä kuvattu tutkiskelupeli, jossa seurataan tiukasti käsikirjoitettua tarinaa. Kuvitteelliselle Rogue Islandsin saariryppäälle sijoittuvan seikkailun päähenkilönä toimii Riley – arjen tyhjiötä merille pakeneva seikkailija, joka ajautuu tonteille yllättävän myrskyn saattelemana. Vuosia tyhjillään viruneella saariryhmällä ei olekaan ihan niin yksinäistä kuin luulisi, sillä Riley saa vähän yllättäen seuraa kovapäisestä kummituksesta, Joshista. Sankarittaren pääkoppaan kotiaan tekevä Josh ilahtuu keskusteluseurasta, mutta tuntuu muistavan suorastaan epäilyttävän vähän saaren traagisesta historiasta. Menneisyydet traumat, asukkaiden salaisuudet sekä saarta hallinneen Crownin suvun mysteeri avautuvat pala palalta kaksikon tonkiessa evakkojen jäämistöjä, mutta suurin mysteeri kulkee kaksikon mukana: kuka Josh oikeastaan on ja miksi hän on kummitellut saarella jo toistasataa vuotta?

Jos on pelannut yhtäkään “kävelysimulaattoria”, tietää jo aika hyvin, mitä Ghost on the Shorelta voi odottaa. Pelaaminen koostuu lähinnä ympäriinsä käveleskelystä, esineiden ihmettelystä ja sinne tänne ripoteltujen kirjoitusten lukemisesta. Peliä voisi luonnehtia hädin tuskin interaktiiviseksi kertomukseksi, jossa pelaajan rooliksi jää lähinnä katsella maisemia ja säädellä juonenkuljetuksen nopeutta. Juonen kantavana voimana toimii Rileyn ja Joshin välinen dialogi, johon pelaajakin pääsee aika-ajoin vaikuttamaan. Käsikirjoitus on kielellisesti nokkelaa ja ääninäyttely suorastaan erinomaista, mutta kerronnan rakenne ja tekstin sovitus peliformaattiin ovat täynnä erikoisia lapsuksia. Aina kun tarinassa tulee jokin käännekohta, tuntuu Riley kiihtyvän kierroksille ja hyppivän sellaisiin äkkivääriin johtopäätöksiin, joihin pelaajan on vaikea samaistua. Ilmiö on häiritsevimmillään silloin, kun pelaajalle tarjoillaan monivalintadialogilla pelkkiä epätyydyttäviä vaihtoehtoja. Esimerkkinä vaikkapa pelin alku, jossa kiemurtelin suorastaan nahoissani päästäkseni tutustumaan paremmin Joshiin, mutta tarjolla oli vain erilaisia tapoja sanoa “suu kiinni aave”.

On vaikea sanoa, kertooko heikko samaistuminen Rileyn aivoituksiin enemmän minusta pelaajana vaiko tekijöiden palavasta tahdosta kertoa juuri tietynlainen tarina, mutta yksi asia on selvä: kyse on hyvin keskeisestä ongelmasta näin tarinavetoiselle pelille. Pelaajan autonomiaa voi rakentaa yksinkertaisistakin komponenteista, kuten hiljaisesta päähenkilöstä tai irrottamalla tarina- ja peliosiot omiksi säikeikseen, mutta näin juonivetoisen pelin ei pitäisi pakottaa pelaaja pelkäksi passiiviseksi katsojaksi. Hieman paradoksaalisesti, Ghost on the Shore tarjoaa ihan aitoakin valinnanvapautta haarautuvan tarinan ja useamman lopun myötä, mutta tärkeimpien avainvalintojen ulkopuolella pelaaja tuntee itsensä helposti sivulliseksi. Harmillinen juttu, sillä reilun parin tunnin mittainen tarina osaa myös viihdyttää – se on hetkittäin suorastaan erinomaisesti käsikirjoitettu ja mukaan mahtuu kelpo mysteeri dramaattisine käänteineen. Kehuja ansaitsevat niinikään Joshin hahmo, sekä Rileyn ja Joshin ilmiömäisen hyvä ääninäyttely. Kunpa vain Riley olisi hahmona vähän vähemmän… Noh, Riley.

Ghost on the Shoren pelisuunnittelu on yhtä kuin sen narratiivi. Asiat etenevät kävelemällä, klikkailemalla ja lukemalla. Puzzleja tai ongelmanratkontaa ei ole käytännössä laisinkaan. Valinta lienee hyvin tietoinen, ja pelin skaala sekä tekijöiden resurssit huomioiden oikea. Animaatioita käytetään vain harvakseltaan ja interaktiiviset elementit koostuvat enimmäkseen siitä, että pelaaja joko lueskelee kirjoituksia, pyörittelee esineitä tai jututtaa Joshia. Ääninäyttelyyn on panostettu myös päähenkilöiden ulkopuolella, mikä kuuluu sinne tänne ripotelluissa c-kaseteissa ja ääneen luetuissa kirjeissä. Voisi sanoa, että Ghost on the Shore on miellyttävimmillään aina kun joku on äänessä. Myös pelin musiikit – silloin harvoin kuin niitä käytetään – ovat varsin erinomaiset.

Jos audiopuoli onkin kunnossa, niin visuaaliselta ulosannilta peli jättää varaa toiveille. Tuntuu poikkeuksellisen ikävältä kohdistaa kritiikkiään pienen indiestudion hengentyöhön, mutta valitettava tosiasia on se, ettei Ghost on the Shore ole kovin kaunis. Tai siis, se on pikemminkin melko ruma. Kyse on ennen kaikkea siitä, etteivät tekninen toteutus ja tyylivalinta kohtaa. 3D-mallinnusta on tehty pieteetillä, mutta sarjakuvamaiseksi tarkoitettu teksturointi vaikuttaa todella litteältä. Todellinen ongelma ovat kuitenkin tasainen valaistus, pintamateriaalit ja varjostimet, jotka herättelevät mielikuvia pikemminkin menneen 90-luvun 3D-kiihdytinkorteista kuin sarjakuvamaisuudesta. Viimeisen niitin iskee niukka piirtoetäisyys, jota rajataan keinotekoisella sinisellä sumulla kuin 90-luvun Turokissa ikään. Peli parantaa juoksuaan loppua kohden, kun päivänpaiste kääntyy kohti iltaa, mutta edes yön pimeys ei onnistu valitettavasti piilottamaan kaikkia ryppyjä.

Ghost on the Shore jättää ristiriitaisen olon: se on toisaalta sydämellinen ja vilpitön pikku tarinapeli, mutta toisaalta se kompuroi yrityksissään rakentaa luontevaa suhdetta pelaajan sekä päähenkilön välille. Kelpo käsikirjoitus, Joshin persoona ja erinomainen ääninäyttely kantavat piskuisen mysteerin lopulta maaliin saakka, mutten ehkä olisi valmis nostamaan Ghost on the Shorea samaan kaliiperiin kävelysimulaattorigenren kovimpien klassikoiden kanssa.