Ghostbusters The Videogame: Remastered arvostelussa

Ensimmäinen Ghostbusters-elokuva täytti kuluvan vuoden kesäkuussa hurjat 35 ikävuotta, vaikka esimerkiksi Suomen ensi-ilta olikin vasta joulukuussa. Olisiko syytä juhlaan?

Näyttelijänelikosta (tai kolmikosta, RIP Harold Ramis) ainoana Bill Murray on ollut vastahakoinen kolmanteen elokuvaan, jatko-osan jäätyä ykkösen tasosta. Vuonna 2016 flopanneen ja ei-niin-suositun naiselokuvan jälkeen tuntuu hieman siltä, kuin elokuvasarjan oikeudet omistava Sony olisi viimeaikoina yrittänyt tehdä jonkinasteista damage controllia.

Jo ensi vuonna nimittäin ilmestyy uusi Ghostbusters -elokuva, jonka ohjaa alkuperäisten elokuvien ohjaajan poika, Jason Reitman. Elokuvassa ainakin oletettavasti pitäisi olla alkuperäistä miehistöäkin mukana. Mielenkiintoista nähdä mitä tuleman pitää. Tulevan elokuvan lisäksi Sony on valmistautunut toisellakin tapaa.

Alun perin vuonna 2009 julkaistu, jonkinnäköiseen Ghostbusters 3 -elokuvan hylättyyn tai peruttuun käsikirjoitukseen pohjautunut Ghostbusters: The Videogame on nyt otettu Sonyn siunauksella remasteroinnin alle ja homman hoitivat yhdessä Saber Interactive ja Mad Dog. Alkuperäinen kehittäjätiimi Terminal Reality sulki ovensa vuonna 2013 huonon The Walking Dead -pelin jälkeen.

Terminal Realityn peliä ei pidä sekoittaa täysin samannimiseen, mutta ainoastaan PS2-konsolille aikoinaan samaan aikaan ilmestyneeseen, tarinaltaan kuin jotakuinkin tasoiltaankin samankaltaiseen erillisjulkaisuun, joka kuitenkin muistutti enemmänkin Real Ghostbusters -animaatiota ja jonka kehityksestä vastasi War Drum.

Terminal Realityn pelistä tehty Ghostbusters: The Videogame Remastered onkin sinänsä varsin tervetullut remasterointijulkaisu. Allekirjoittaneen pelattua aikoinaan Ghostbustersia C64-tietokoneella sekä muun muassa Nintendon NES-konsolilla, allekirjoittanutr voi käsi sydämellä helposti sanoa, että Terminal Realityn kehittämä peli oli ja on paras ja autenttisin Haamujengi -aiheinen videopelikokemus mitä koskaan on tehty. Ramiksen poistuttua keskuudestamme, ei nelikko tule enää koskaan muutenkaan olemaan ehyt – ainakaan tällaista peliä varten. Hintaa remasteroinnilla on noin kolmisenkymmentä euroa, joten ainakin jo hintalapun osalta ollaan hyvällä mallilla.

Who you gonna call?

Suurta eroa remasteroidun ja originaalin pelin välillä ei ole: grafiikkaa ja tekstuureita niin ulkomaisemissa kuin sisätiloissakin on tarkennettu. Eritoten hyvältä näyttävät haamujengin jäsenet, minkä lisäksi myös välianimaatioita on ainakin puheiden mukaan ehostettu tukemaan 4K-resoluutiota ja kieltämättä pääosan ajasta ne näyttävätkin riittävän hyvältä. Sisältönsä kuin tarinansakin puolesta paketti on kuitenkin täysin identtinen originaaliin nähden.

Ghostbusters: The Videogame Remastered sijoittuu ajallisesti muutaman vuoden Ghostbusters II -elokuvan tapahtumien jälkeen, 90-luvun alkuun. Bisnes on lähtenyt kukoistamaan, mutta koska uusi viides jäsen Tully (Rick Moranis) näyttääkin jääneen ikuiselle saikulle, joutuu nelikko palkkaamaan uuden viidennen pyörän. Tässä vaiheessa astuu kuvaan pelaajan ohjastama nimetön ja mykkä ”kokelas”. Hiljainen tulokas on pelkästään hyvä juttu, sillä puhenäyttämö jätetään yksinomaan alkuperäistä nelikkoa varten.

Pelin tarina alkaa erittäin luokkakokoushenkisesti siinä mielessä, että se kuljettaa pelaajan aluksi tuttuihin tunnelmiin, muun muassa ensimmäisessä elokuvassa nähtyyn hotelli Sedwickiin. Tuttu vihreä haamu karkaa Haamujengin tukikohdasta ja painelee takaisin hotelliin riehumaan. Kiinnihän se pitää saada. Tästä juoni lähtee pikkuhiljaa rönsyilemään ja Haamujengiä juoksutetaan täystyöllistettynä pitkin New Yorkia ja jättimäinen vaahtokarkkimies Stay Puft kuin se kirjastossakin ollut kirjastotäti, kohdataan molemmat pelissä uudemman kerran. Muun muassa näiden nostalgiatrippien jälkeen tarina kaartaa pitkälti omille teilleen ja alkaa heittämään eteen uudenlaisia maisemia kuin haamutyyppejäkin. Miljööt vaihtelevat hautausmaasta viemäriverkostoon, mutta ne toimivat riittävän hyvin, joskin ehkä viemärit ovat niitä pelin tylsimpiä hetkiä.

Protonireppuselkään ja menoksi!

Aseistuksen osalta Haamujengin jäsenet käyttävät tuttua selkäreppuasettaan ja sen oranssia protoni-sädettä (älä ammu ristiin), mutta pelissä pelaaja saa rinnalle myös kolme muutakin variaatiota toimintaa piristämään. Jokaista asetta sekä muun muassa myös haamuloukkuakin pääsee päivittelemään paremmaksi rahalla, jota kertyy pelatessa kun tuhotaan ja vangitaan haamuja. Itse sain kaikki asepäivitykset hommattua ennen kuin peli oli edes loppusuoralla, joten rahaa kertyy melko anteliaasti.

Kaikista ristiohjaimella valittavista eri ”aseista” löytyy kustakin kaksi toimintoa, joten kaikkiaan tarjolla on kahdeksan käytettävissä olevaa ammustyyppiä.

Tällä on ihan oma tarkoituksensakin, sillä kaikilla haamuilla on omat heikkoutensa sen suhteen, mikä ase ja toiminto tehoaa parhaiten mihinkin haamuun. Näitä heikkouksia voi nopeasti taistelun lomassa skannata tutulla vilkkuvalla ja ääntelevällä PKE-mittarilla, jota muutenkin käytetään pelin aikana moneen otteeseen. PKE-mittari toimii eräänlaisena kompassina ja sen avulla voi löytää piilotettuja ja riivattuja esineitä, joita poimia talteen, minkä lisäksi se paljastaa vaikkapa huonekaluihin naamioituneet haamut sekä salaiset oviaukot. Pelissä on kaikkiaan seitsemän lukua ja jokainen luku jakautuu moneen pienempään osaan. Jokaisesta osasta löytyy tietty määrä riivattuja esineitä ja salaisuuksia, jotka voi yrittää kaikki metsästää, mikäli haluaa jahdata pelin trophyja.

Kestoltaan pelin tarinan läpikahlaamiseksi allekirjoittaneella tuli pelin kellon mukaan noin kuusi ja puoli tuntia, pelattuna medium-tasolla. Sinänsä mikään älyttömän pitkä peli Ghostbusters: The Videogame Remastered ei siis ole, mutta toisaalta se tuntui pelatessa paljon pidemmältä kuin mitä pelikello kertoi. Pelin kestoa tosin hieman pidentää muutamat vaikeammat taistelukohtaukset, eritoten eräs chairman-välibossi, jonka kukistamiseen meni allekirjoittaneella varmasti puolisen tuntia kokonaiskestosta.

Peli ei sinänsä ole liian vaikea mediumillakaan, mutta tarinan soljuessa eteenpäin peli heittää kekseliäitä tekosyitä sille, miksi koko Haamujengiviisikko ei voikaan olla jatkuvasti yhdessä, vaan osa tyypeistä siirtyy muualle ja juttua (ja läpänheittoa) jatketaan radioyhteyden kera. Välillä pelaaja seikkailee kolmikossa ja välillä jopa kahdestaan jonkin jäsenen kanssa. Näinä hetkinä pelin vaikeuskäyrä nostaa päätään, sillä vaikka tekoälykamut taistelevat ihan kiitettävästi haamuja vastaan, ovat ne välillä myös vähän hölmöjäkin.

Ensiapua haalarikaverille

Pelaaja joutuu paikoin juoksentelemaan ympäriinsä elvyttämään kaveria tai kavereitaan, kun kaikki makaavat selällään maassa, sen sijaan että ennättäisi itse keskittyä tuhoamaan ilkeitä haamuja. Jos kaikki jäsenet kaatuvat, se on game over ja paluu takaisin checkpointille. Jos pelaaja itse kaatuu, voivat muut vastaavasti tulla elvyttämään pelaajan. Joskus tekoälykamuilla vain tuntuu kestävän se elvytysanimaation suorittaminen, kun pitää näemmä seistä tietyssä kulmassa ja hitaasti kyykistyä elvyttämään. Joskus tämä johtaa siihen, ettei tekoäly ennätäkään suorittaa toimintoa ja peli päättyy, koska kaikki pötköttävät maassa.

Tukalimpia nämä hetket ovat juuri silloin, kun pelaajalle annetaan vain yksi toinen tiimin jäsen avuksi. Muutamaan otteeseen pelin aikana checkpointit ovat myös ärsyttävän kaukana kuolinpaikasta, eli jonkun tietyn vaikeamman, jo kertaalleen läpäistyn kohdan saattaa joutua suorittamaan uudelleen useamman kerran vain siksi, että sen jälkeen ei tule heti checkpointia.

Nämä seikat ovat kuitenkin pitkälti pelin ainoita miinuksia. Pelin tarinan parissa viihtyy ja sen jaksaa pelata loppuun asti, joskaan ei välttämättä yhdeltä istumalta, sillä ne vaikeammat toistelukohtaukset vaativat pientä hermolepoa ja taukoa ajoittain. Piilotettuja esineitäkin on kiva napsia mukaan PKE-mittarilla. Aivan kaikkia en ensimmäisellä pelikerralla löytänyt, eikä peli kirvoittanut ainakaan välittömästi uuteen läpipeluukertaan. Läpäisyn jälkeen yksittäisiä lukuja tai niiden osia voi kuitenkin pelailla ja mikä parasta, kaikki ostetut asepäivitykset pysyvät hankittuina.

Loppusanat

Kokonaisuutena Ghostbusters: The Videogame Remastered on iästään huolimatta edelleenkin pääasiassa ilahduttava kokemus. Se on audiovisuaalisesti erittäin autenttinen kokemus aina Ecto-1 -auton ulinaa ja ulkoasua myöten. Taustalla soi elokuvasta tuttua musiikkia ja ääniefektit ovat totta kai myös ainakin protonirepun osalta tuttua nautinnollista sähinää, samalla kun säteellä sisustetan huoneita kuin maisemiakin uuteen uskoon haamuja jahdatessa. Ääninäyttelystä vastaa hahmojen oikeat näyttelijät ja dialogiin on jopa saatu upotettua sitä samankaltaista huumoria, mitä elokuvistakin löytyi. Mukana sivuroolissa on myös Haamujengin sihteerikin, esikuvansa ääninäyttelemänä.

Shown varastavat kuitenkin Haamujengin jäsenet, joiden äänityöskentely on erittäin toimivaa kolmen jäsenen osalta, Bill Murray tuntuu vajoavan ajoittain uneliaisuuteen ehkä jopa tylsyyteennkin, mutta hei, on hienoa, että hän silti suostui äänittämään aikoinaan edes videopeliin Venkmanin repliikkejä.

Kaiken kruunaa paranneltu grafiikka, joka ajaa hyvin asiansa, joskaan ei ole mitään supermullistavaa enää. Terminal Realityn pelimoottori on kuitenkin pitänyt melko hyvin pintansa ja hahmomallit kuin maisematkin voisivat olla pahimmillaan paljon palikkamaisempiakin.

Jos et ole alkuperäistä Ghostbusters: The Videogamea pelannut ja olet elokuvien fani, kannattaa remasterointi ehdottomasti tsekata.