God Hand arvostelussa
God Hand on suoraviivainen beat 'em up, joka yrittää sekoittaa rehellisen yksinkertaiseen konseptiinsa b-luokan toimintakomedioiden parodioimista. Näin ajatustasolla hauska idea kääntyy itseään vastaan, saaden God Handin näyttämään idioottihuumorin ylistykseltä. Viimeiset naulat God Handin arkkuun lyö auttamattoman keskeneräiseltä maistuva toteutus, joka näyttää rumaa naamaansa seinien sisään seilaavan kameran ja umpitökerön tasosuunnittelun muodossa. Vaikka itse toiminnan ydin, pelattavuus, toimiikin kelvollisesti, ei se yksinään riitä tuomaan God Handille sitä sisällöllistä arvoa joka täysihintaiseen peliin vaadittaisiin.

Eräs ystäväni lannisti taannoin minua esittämällä autuaan ymmärtämätöntä parin vuoden takaisen strategiapelin, Freedom Forcen mitä mainiointa sarjakuvaparodiaa kohtaan. Vaikka kuinka yritin levittää lapsenomaista innostustani pelin camp-huumoriin, sain vastaukseksi kuivahkoja “ei p*ska muutu hauskaksi siinä rypemällä” -tyylisiä kommentteja. Tuolloin pidin tällaista ymmärtämättömyyttä lähinnä kummallisena (eikä näkemykseni Freedom Forcesta ole sen koommin muuttunut), mutta sittemmin olen kyllä oppinut, että huumorin tekeminen huonoudesta on oma taitolajinsa, joka vaatii toisinaan enemmänkin kuin surkeiden kliseiden apinointia.
Clover Studion viimeiseksi peliksi jäänyt God Hand on valitettava havainnollistus tuon faktan paikkansapitävyydestä. Kyseessä on b-luokan toimintakomediaksi naamioitu beat ’em up, joka tarjoaa rutkasti rehellistä turpaanvetomeininkiä, sekä epäkypsyydeltä vertaistaan hakevaa huumoria. Tarkoituksena lienee (ainakin toivottavasti) ollut lähinnä parodioida b-komedioita, mutta God Hand tuntuu enimmäkseen pysyttelevän hiuksen hienon camp-rajan väärällä puolen, näyttäen lähinnä kokoelmalta idioottihuumorin kliseisimpiä kukkasia. Silloin tällöin käsikirjoittajat pelastavat tilanteen muutamalla ihan aidostikin suunpieliä nostattavalla dialoginpätkällä, mutta pelaaja saa huomata kerta toisensa jälkeen hymynsä hyydytetättävän hahhah-hauskalla tilannekomiikalla. Eri mieltäkin saa olla, mutta mielestäni esimerkiksi naisten rökittäminen takapuolta piiskaamalla edustaa enemmänkin huonoa makua kuin hyvää (tai edes keskinkertaista) huumoria.
Kun pelin unohdettavan huumorin siivoaa takaraivon perälle, sinne samaan sopukkaan johon muutkin alkoholismina ja sosiaalisina ongelmina purkautuvat traumat kuuluvat, jää käteen melko tavanomainen kolmannen persoonan mätkintäpeli. Idea on siis varsin yksinkertainen: pelaaja pyrkii etenemään putkimaisesta tasosta toiseen, teilaten jokaisen tielleen sattuvan pahiksen pääasiassa nyrkkejä ja jalkoja käyttäen. Ajoittain kouraan osuu myös parista iskusta särkyviä rengasrautoja, laudanpätkiä, sateenvarjoja ynnä muuta lyömä- tai heittoaseeksi sopivaa, mutta mitään pelattavuuteen radikaalisti vaikuttavaa ongelmanratkontaa tai muuta pelillistä innovaatiota on turha odottaa. Eipä sinänsä, ettäkö näitä jäisi erityisesti kaipaamaankaan, koska taistelu on itsessään melko palkitsevaa ja näennäisestä sähellyskeskeisyydestään huolimatta hienoista taktikointia vaativaa.
Fyysistä voimaa puretaan pääasiassa helvetin joukkoja vastaan, jotka muutamaa hassua demonia lukuun ottamatta tulevat vastaan punkkareina, klovneina ynnä muina tosielämässäkin pahennusta aiheuttavina ilmestyksinä. Näiden vähäisestä tekoälystä kärsivien sieluparkojen rökittämiseen pelaajalla on käytössään pitkälti yli sata erilaista liikettä sekä tukku kertakäyttöisiä mutta hyödyllisiä erikoisliikkeitä, vaihdellen useampia vihulaisia kaatavista paineaalloista itsensä parantamiseen. Pelin etenemisen myötä karttuvia perusliikkeitä voi olla kerrallaan käytössä vain kourallinen ja tämä valikoima on täysin pelaajan hallittavissa. Potentiaalia pelityylin vaihteluun on siis enemmän kuin riittävästi, mutta se, haluaako tätä potentiaalia hyödyntää, riippuu pelaajasta koska jo alusta saakka käytössä olevilla liikkeillä pärjää kelvollisesti jopa pelin loppumetreille saakka.
Vaikka God Handin pelattavuus saattaa äkkiseltään haiskahtaa hälyyttävän aivottomalta PS2-ohjaimen rääkkäykseltä, lienee paikallaan täsmentää että aivan näin ei asia ole. Peli tarjoaa melkoisesti haastetta jopa helpoimmalla vaikeustasolla, eikä täysin satunnainen huitominen kohti vihulaisten leukaperiä ole riittävä taktiikka edes ensimmäisen tason läpäisyyn. Huonosti ajoitettu isku tai suojauksen takominen väärin liikkein kostautuu nopeasti ja varmasti robottimaisten vihollisten hyödyntäessä varsin tehokkaasti useimmat pelaajalta lipsahtaneet virheet. Umpityhmä, mutta opportunistinen tekoäly saattaisi joissain peleissä olla omiaan nostattamaan v-käyrää, mutta God Handiin se tuntuu istuvan hyvin, muistuttaen pelaajaa keskittymisen tärkeydestä.
Mitään tuon huonompaa taikka parempaa sanottavaa, peruskonseptista ja pelattavuudesta on vaikea löytää, mutta peliä leimaa huonon huumorin ohella myös kiistaton keskeneräisyyden tuntu. Ikään kuin levypainoon olisikin lopullisen pelin sijasta eksynyt muutaman kuukauden takainen tuotantoversio, jossa peli on toki valmis ja pelattava, mutta myös täysin viimeistelemätön. Pahiten tätä epäilystä ruokkii PS1-pelien karuutta tavoitteleva visuaalinen ulkoasu ja useat pikkuviat, joista näkyvimpänä mainittakoon ahtaissa paikoissa seinien sisään uppoava kamera. Jos nyt ei pelin välianimaatioissa heiluvia hahmoja oteta mukaan, näyttää myös pelin 3d-mallinnus todella amatöörimäiseltä: pelin tasot ovat kuin kubismiin fiksautuneen insinöörin rakentamia jättimäisiä lavasteita joista puuttuvat yksityiskohdat ja inhimillisyys, eivätkä ne harvat lavasteiden lomaan ripotellut esineetkään jaksa tuoda eloa taikka uskottavuutta kuolleeseen ympäristöönsä. Jättiläismäiset, autiot ja kulmikkaat huoneet eivät olleet erityisen viehättäviä edes silloin kun niitä viljeltiin peleissä teknisten rajoitteiden pakottamana, eivätkä ne ole sitä myöskään nyt.
Kaikkiaan God Handista jättää jälkeensä mielikuvan hieman traagisesta peliprojektista joka hyvistä lähtökohdistaan huolimatta on tuomittu päätymään raakileeksi tavaratalojen alennuslaareihin. Clover Studion loistavan pelihistorian tuntien, on helppo kuvitella että alkuperäisenä ajatuksena on ollut tehdä ihan oikeasti viimeistelty ja hauska beat ’em up, mutta joka sitten lopulta kaatui rahahanojen tyrehtymiseen kesken projektin. Mikäli asia on toisin, ei voi kuin pää soikeana ihmetellä miten joku Cloverin tasoinen pelitalo on saattanut lipsauttaa näinkin surullisen ja viimeistelemättömän pelintekeleen ulos.