Gotham Knights arvostelussa

Brittiläinen Rocksteady Studios tunnetaan kenties kaikkien aikojen parhaimpien Batman-pelien kehittäjänä (ei sovi unohtaa toki NES-klassikkoja tai Konamin Batman Returnsia!) ja ehdottomasti Rocksteady on ainoa kokonaisen Batman-trilogian tehnyt studio. Trilogian viimeinen osa, Arkham Knight, julkaistiin kohta jo kahdeksan vuotta sitten. Toki välissä nähtiin suhteellisen viihdyttävä Batman: Arkham VR -peli myös.

Sen jälkeen Rocksteady on viihtynyt enemmäkseen radiohiljaisuudessa kehittäessään uutta DC Comicsin maailmaan sijoittuvaa peliä, Suicide Squad: Kill the Justice League, jonka olisi tarkoitus ilmestyä ensi vuonna. Rocksteady ei siis ole palailemassa Batmanin pariin ainakaan lähiaikoina, eikä tunnu olevan kukaan muukaan – ei edes Batman: Arkham Origins -välipelin vuonna 2013 kehittänyt WB Games Montreal. Nyt on tytärstudio kuitenkin viimein saanut jälleen jotain puuhasteltavaa yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Pölyinen Batman-signaali saa töitä ja taivaalla välkehtii jälleen merkki ja lepakkomiehen apua tarvitaan jälleen! Tavallaan.

Lepakkomies kun on kuollut – tai oikeastaan mitään sen kummemmin spoilaamatta, Batman kuolee heti pelin alussa taistellessaan tuttua pahista vastaan. Tällä kertaa ei pelata Batmanina. Surullisesti oikea Batman-ääni, Kevin Conroy, menehtyi arvostelua kirjoitettaessa perjantaina 11.11. You are The Batman, Kevin. RIP.

Olen aina ehdottomasti pitänyt kaikista sarjakuvasankareista kaikkein eniten juuri Batmanista. Kyseistä sarjakuvaa en ole kunnolla lukenut sitten 90-luvun alun, mutta kaikki elokuvat on nähty ja sieltä täältä useita uudempia animaatioelokuviakin, kuten Batman Hush sekä erinomainen Under the Red Hood.

Mitä arvostelussa olevaan Gotham Knights -peliin tulee, vetää peli inspiraationsa kuuden vuoden ajan aikoinaan ilmestyneestä Batman: Gotham Knights -sarjakuvasta, jossa seikkaili Batman sekä hänen supersankariperheensä, muun muassa Robin, Nightwing ja Lepakkotyttö.

Sarjakuvasta poiketen tässä pelissä Batmania ei nähdä muuta kuin alussa ennen kuolemaansa, sekä sen jälkeen harjoittelumoodin hologrammiopettajana ja äänenä muun muassa ympäri kaupunkia kätkettyjen tavaralootien varmennusäänenä. Kevin Conroy se ääni ei kuitenkaan siis ole.

Batmanin seikkailuiden sijaan pelaaja pääsee ohjastamaan neljää varsin tuttua hahmoa, joita ovat ensimmäinen ex-Robin eli soolouralle lähtenyt Nightwing, Jokerin tappama ja sitten lazarus-altaassa kuolleista herätetty toinen entinen Robin, Red Hood, sekä nykyinen Robin, Tim Drake.

Näiden kaverusten lisäksi mukana on Lepakkotyttö, oraakkelinakin tunnettu Barbara Gordon. Mainittakoon vielä se, että tässä universumissa myös poliisipäällikkö Jim Gordon on poissa. Synkkiä aikoja eletään. Monet ovat kommentoineet pelin tiimoilta, että eivät innostu pelistä, koska siinä ei pelata Batmanilla.

Omasta mielestäni mukana oleva hahmonelikko on omine taustatarinoineen riittävän mielenkiintoinen ja Batmanin puuttuminen ei latistanut fiilistä lainkaan. Käsittääkseni Nightwing on jossain sarjakuvaversiossa myös se, josta tulee itse Batmanin manttelinperijä – hahmoilla on siis mukavasti tarinankaarta tukemassa. Ehkä mielenkiinnon ylläpitämiseen tällaisessa pelissä tarvitaankin se mielenkiinto itse Batman-universumin sarjakuvia ja hahmoja kohtaan. Vaihteluahan tämä joka tapauksessa on.

Peli ei ole jatkoa Arkham Knightille ja tästä todisteena on esimerkiksi se, että edellä mainitun versio Pingviinistä oli kalju monokkelimies, kun taas Arkham Knightsin pitkänenäinen mafiapomo muistuttaa jonkinlaista Batman Returns -elokuvan ja The Batman elokuvan Pingviini-sekoitusta.

Gothamin kadut

Näyttämönä Arkham-sarjan peleissäkin toiminut tuttu Gotham City on kuitenkin kutakuinkin samanlainen paikka kuin mitä se oli Arkham Knightissä. Se on paikkana myös samanlainen ennen Batmanin kuolemaa. Synkkä ja sateinen, rikollisuuden kyllästämä metropoli, jossa pahikset uskovat vain monoa ja nyrkkiä. Batmanin ”katoamisen” jälkeen muu porukka jää varmistamaan, että kaupunki ei ajaudu totaaliseen anarkiaan ja kaaokseen ja siispä Brucen työtä ja perintöä jatketaan – kaikenlaiset jengiläiset, muun muassa Mr. Freezen jääporukka ja Harley Quinnin sekopääkätyrit kun kylvävät pelkoa kaduilla, kun isoa lepakkoa ei näy mailla eikä halmeilla. Kaupungin suojelemisen ohella selvitellään Batmanin kuolemaan johtaneita tapahtumia salapoliisityönä – miksi hänet tapettiin ja mitä isompaa juttua Batman oikein oli tutkimassa kuollessaan.

Batmanin perinteinen luola ei ikävä kyllä tarinan alun tapahtumien vuoksi ole saatavilla, joten evakkopaikkana toimii kätevä kattohuoneiston kaltainen kellotorni, josta löytyy jopa minipelihupina täysin toimiva emulaatio klassikkopelistä Spy Hunter, tallentuvine high score -listoineen päivineen.

Nelikon apuna toimii aina yhtä luotettava Alfred sekä tekniikkanero Lucius Fox, mutta myös Batmanin moottoripyörä on jäänyt Arkhamin ritareiden käytettäväksi. Pärrällä voidaankin Arkham Knight -pelin auton tavoin huristella pitkin katuja matkaamisen nopeuttamiseksi.

Batmanin liihottelukykyäkään ei Lepakkotyttö saa kuin vasta myöhemmässä vaiheessa peliä, mutta kaikilta löytyy Batmanin tavoin varsin kätevä tarttumavaijeri, jonka avulla jalankin voidaan liikkua hieman nopeammin kattojen kautta ilmassa sinkoillen. Mopo ei kuitenkaan vedä vertoja Arkham Knightin tankiksikin muuntuneelle autolle ja pidemmän päälle innoton mopoilu kävikin tylsäksi ja aloin suosimaan pikamatkustusta kartalla nopeasti pomppien. Pikamatkaaminenkin kartalla tulee mahdolliseksi, kunhan hakkeroi poliisien vahtidroneja, joka antaa sankareille luvan lentää näille lentokieltoalueille Batmanin aluksella.

Batmanin jalanjäljissä

Gotham Knightsin tarjoilema pelimaailma muistuttaa kovasti Rocksteadyn pelien, etenkin Arkham Knightin tarjoamaa pelimaailmaa kuin Arkham-pelisarjan pelimekaniikkaakin – ainakin päällisin puolin. Taistelut hoidetaan pääasiassa X-nappulaa rämpyttämällä tai pohjassa pitämällä, mutta Y sekä RB-nappulan ja tavallisen kombo tarjoavat erikoisempia moveja, siinä missä B on yhtä kuin iskujen väistely. Vihollisen nyrkki-ilmaisin kertoo, milloin olisi juuri oikea aika väistää ja täydellinen väistö takaa pelaajalle myös takaisin lyönnin. Sankarit voivat piestä vastuksiaan heti suorassa taistelussa, tai sitten voidaan väijyä katoilla ja katulamppujen päällä ja hyppiä niskaan joko äänettömästi, yrittäen napsia vastustajia yksi kerrallaan kuvioista pois – tuttua huttua Arkham-sarjan pelejä pelanneille. Myös selän takana hiippailu onnistuu, joskaan Arkham-trilogian kaltaisia erillisiä predator-osioita ei varsinaisesti ole.

Kokoa pelimaailmalla on ihan tarpeeksi ja tutkittavaa ja löydettävääkin on melko paljon. Batmanin työssä kadonneita lukuisia batarangeja löytyy pitkin kaupunkia ja sen lisäksi paikallista seinätaidettakin voidaan skannailla tilastoja koristamaan. Tuttuun tapaan mukana on niitä pääjuonen tehtäviä, joiden aikana kohdataan Batman-universumille tuttuja vihollisia ja tuttavuuksia, kuten Mr. Freeze, Talia al’ Ghul, Pingviini ja Harley Quinn erinäisten kuvioiden myötä ja jotka esiintyvät päätehtävien välipätkissä. Myös sivutehtäviä sekä kaduilla pyöriviä pikkurikollisten joukkoja löytyy runsaasti sieltä täältä, joita voidaan käydä hoitelemassa.

Etsiväntyötä voidaan toteuttaa sieltä täältä löydettävillä murhapaikoilla, kun löydetään roskiksesta tai muusta paikasta eloton ihminen – on aika yhdistää johtolangat ja päätellä kuka murhaaja on. Vastaavanlaisia tutkimuspuzzleja on muitakin, joista jotkin olivat turhan kryptisiakin – pelaajan on välillä pääteltävä vähän turhankin monimutkaisia johtolankoja vähillä vihjeillä. Onneksi osan saa suoraan skipata ratkaisuunkin.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana aina kun tukikohtana toimivasta kellotornista poistutaan jollakin hahmolla, aloitetaan niin sanottu yön partio ja mennään touhuilemaan öisen Gothamin sykkeeseen. Kun palataan, yö päättyy ja peli kertoo mitä kaikkea tuli saatua aikaiseksi. Päivät kuluvat ja vaihtuvat ja päiväsaikaan jutustelu kellotornissa tapahtuu siviiliasuissa. Päiväsykli tekee pelaamisesta ainakin hitusen realistisempaa – jos niin voi sarjakuvasankaripeleistä sanoa.

Hakatessa roiskuu XP

Näistä sivuhommista kuin pahisten hakkaamisestakin palkitaan XP:llä sekä raaka-aineilla. Materiaaleja löytyy myös Batman-universumiin mielestäni täysin sopimattomista loottilaatikoista sieltä täältä. Mitä raaka-aineilla sitten tehdään? Kehitellään varusteita, jotta voitaisiin pärjätä entistä paremmin vaikeutuvia vihollisia vastaan.

Kullakin hahmolla on oma taitopuunsa sekä varusteet, eli loadout. Lukuisia uusia erinäköisiä asuja voidaan craftata (en tykännyt Batman Beyond -asuista lainkaan), mutta myös lähitaistelukepit sekä esimerkiksi Red Hoodin aseet ovat kaikki päivitettävissä. Suorittamalla knighthood-haasteet, avautuu vielä viimeinen taitopuu lukkojen takaa. Asujen värejäkin pääsee säätelemään, kunhan värimallit aukeavat lukkojen takaa tehtäviä pelaamalla. Tämä kaikki säätäminen ja asujen vaihtelu on mukavaa ja vapaata vaihtelua, sen sijaan että erilaiset asut olisivat jotain maksullista DLC-hömppää. Hienoa WB!

Ulkoilua perheen kanssa

Koska Batman on niin keskeinen hahmo omalle universumilleen, on hienoa, että WB Montreal on laittanut pelattavaksi useamman, hieman erilaisilla kyvyillä varustetun hahmon isoa lepakonmuotoista aukkoa paikkaamaan. Hahmoilla on mielestäni myös ihan aidolla tapaa sympaattista vuorovaikutusta ja läpänheittoa toistensa kanssa välipätkien aikana. Muut hieman vieroksuvat epävakaana pidettyä, ei-tappavien aseidensa kanssa heiluvaa Red Hoodia, mutta pääosin porukka on tiivis perhe ja myös Brucea muistellaan useasti haikeana.

Jotenkin kummallinen fiilis peliä pelatessa silti tulee ja mitä enemmän pelaa, sitä selkeämmäksi se kuva muodostuu. Visuaalisesti Gotham Knights on toki terävä ja etenkin sankarit erilaisine liikeanimaatioineen näyttävät hyvältä, eikä pelikään varsinaisesti ruma siis ole.

Sataa, sataa ropisee – vai ropiseeko?

Silti, jos peliä verrataan XSX-konsolille asennettuun Xbonen Arkham Knight -peliin, on yksi asia selvää: sade-efekti pelissä on todella köyhä. Siinä missä vanhassa Arkham Knightissä sade piiskasi katuja ja Batmania ”pitkän halloweenin” aikaan, viitan kastuessa ihan kunnolla ja sadeveden valuessa pitkin katuja, on Gotham Knightsin sadetta hankala aluksi edes huomata, kun pisarat ovat niin pieniä. Näyttävä sade tosin olisi varmasti vaikuttanut ruudunpäivitykseen entisestään.

Lätäkötkin ovat elottomia ja maassa makaava vesi ei muutenkaan koskaan liiku. Tämä pieni, mutta tärkeä yksityiskohta tekee uusimmasta Gotham Citystä kaupungin vailla sielua. Vielä kun päälle lisätään kovin elottomalta ja kuolleelta tuntuva miljöö sekä jollain tapaa hieman tylsä valaistus, tuntuu Arkham Knightsin kaupunki melkeinpä kuin yhdeltä isolta peliareenalta, eikä oikealta öiseltä, elävältä kaupungilta, jossa lepakkoperhe suojelee miljoonakaupunkia.

Loottilatikot, raaka-aineet ja varusteiden parantelu perinteisen taitopuun ohella alkaakin sen jälkeen käydä enemmän järkeen: peli tuntuu siltä, kuin se olisi rakennettu moninpeli ensin, yksinpeli sitten -periaatteella.

Gotham City kun on täynnä kaikenlaista pientä tekemistä, mutta ne toistavat kovasti itseään. Kaikkia sivupuuhasteluita yhdistää myös yksi asia: pitää piestä hitonmoinen läjä vihollisia tehtävien suorituspaikalla. Miksikö? Koska peli tukee kahden pelaajan co-oppia ja siksi nuijittavaa pitää olla riittävästi kahdelle pelaajalle. Ryöstöt toistuvat samanlaisina, kuin esimerkiksi vihollisten laittomat hakkeroinnit tietokantoihinkin tai panttivankitilanteet: hakkaa pahikset, vapauta panttivangit, toista sama jossain muualla.

Pääideana sivuhommissa olisi kerätä riittävästi johtolankoja esimerkiksi katupahiksia retuuttaen ja kuulustellen, jotta tarina etenisi ja uutta päätehtävää aukeaisi. Mutta kun se tarinakin laahaa kuin mikäkin saippuaoppeerasarja. Asian ympärillä tanssitaan ja hahmojen kanssa jutellaan, mutta selvitystyö miksi Batman kuoli, etenee niin kovin laahaavasti. Jopa sellainenkin seikka, kuin lepakkotietokoneelta löytyvä ja tasaisesti päivittyvä email-välilehti meinaa jäädä kokonaan huomaamatta. Siellähän on oikeastaan ihan kivasti kirjoitettua postittelua hahmojen välillä, jota harva jaksaa varmaan edes alkaa lueskelemaan. Nämäkin jos olisi saanut mukaan vaikkapa kuunneltavina (bat)signal-ääniviesteinä…

Jengiläisten laumasuoja

Pelasin peliä yksinpelinä melko pitkään vaikeimmalla hard-tasolla, mutta kyllästyin lopulta siihen, että ainoa ero mediumin ja hardin välillä oli vihollisen sitkeämpi kesto ja pelaajan heikompi iskusuodatin. Lääkintäpakkauksia kyllä putoilee kuolleilta vihollisilta, joita voi stimmata suoneen, ennen kuin tylsä ja kummallinen punaruutuinen moninpelihenkinen respawn-ilmoitus ehtii ilmaantua ruudulle, perinteisen game overin sijaan. Pieni rangaistus ”kuolemisesta” tulee, sillä pelaaja menettää tukun hankkimiaan raaka-aineita jokaisen respawnin myötä.

Hardilla isojen laumojen ja paksunahkaisempien köriläiden piekseminen käy turhaan työlääksi, kun yhtään sen enempää älyä ei tekoälyltään heikossa Gotham Knightsissa hardillakaan löydy.

Hardilla pelatessa kaverin saaminen rinnalle toki tasaisi puntteja aika mukavasti, easylla ja mediumilla pelatessa kun co-op on jo vähän helppo. Pelaajat voivat hypätä toisten yksinpelitarinan sekaan mukaan pelaamaan melko vaivattomasti ja aina tuntui löytyvän peliseuraa. Peliä jatketaan isäntäpelaajan tallennuksesta ja sitten voidaan pelata sivutehtäviä kuin tarinatehtäviäkin.

Kukaan ei tosin kertaakaan hypännyt omaan peliini. Itse liityin monet kerrat toisten peleihin ainoalla mukana olevalla quick match -vaihtoehdolla (toinen oli tulossa pian -leiman alla) mutta kokemus oli iso pettymys. Useista pelisessioista viisi päättyi ulospotkimiseen, osassa jo melkein heti. Yksi pelisessio päättyi jonkinlaiseen muuhun verkko-erroriin.

Kyllähän pelissä heti enemmän tekemisen meininkiä kahdestaan pelatessa on, sen pienen hetken mitä pääsin tätä todistamaan. Joko nettikoodi on kuitenkin todella huonoa, tai sitten kukaan ei oikeasti halua pelata peliä cooppina.

Hieman hassusti pelaajat voivat halutessaan valita saman hahmonkin co-oppiin. Kun hahmoja yleensäkin ottaen on kerran neljä selvittämässä tarinaa, niin miksi co-op ei voi tukea neljää pelaajaa? Todennäköisesti siksi, että pelillä on jo yksinpelinäkin vaikeuksia välillä pysytellä tasaisen ruudunpäivityksen puitteissa, siitä huolimatta että meno näyttää joillain osa-alueilla heikommalta kuin aiemmin mainitsemassani Arkham Knight -pelissä. Tämä kaikki tosin on vain jossittelua, kun co-op ei tunnu toimivan käytännössä lainkaan, ainakaan omien kokemuksieni pohjalta.

Loppusanat

Gotham Knights on ihan hyvä yritys Arkham Origins -tiimiltä, mutta jälleen kerran tarjolla on puolikarkea kokemus, josta löytyy jotain hyvää ja pelin parissa kyllä ajoittain viihtyykin, mutta potentiaalia olisi ollut paljon suurempaankin hittiin. Tekninen toteutus kuitenkin hieman ontuu ja sisällöllisesti meno on ailahtelevaa. Neljä pelattavaa hahmoa tuo mukanaan vaihtelua ja sinänsä Gotham Knights toimii pahimpaan Batman-nälkään ainakin kohtalaisesti. Tätä kirjoittaessa peli on saanut yhden päivityksen, joka tosin korjaili pääasiassa kaatumisia. Toivottavasti pari lisäpätsiä korjaisi ainakin ruudunpäivitystä tasaisen jouhevaksi.