Gran Turismo 7 arvostelussa

Uuden Gran Turismon ilmestyminen tuntuu aina jotenkin juhlavalta. En voi sanoa olevani “automiehiä” edes hövelillä tulkinnalla, mutta jokin Kazunori Yamauchin tavassa glorifioida autoilun historiaa onnistuu herättämään sisäisen autokeräilijäni joka kerta. Edellisestä kerrasta onkin aikaa: verkkopelikeskeinen Gran Turismo Sport ilmestyi PlayStation 4:lle liki neljä ja puoli vuotta sitten, ja tuorein kronologinen osa jää vain maalisuoran verran vuosikymmenestä. Odotuksesta palkitaan, sillä Gran Turismo 7 on varsin sielukas vanhan koulukunnan Gran Turismo, joka jättää männäsukupolven GT: Sportin tomupilveensä, vaikka ahneen monetisaatiomallin löystämät mutterit helisevätkin konetilassa.

Gran Turismo 7 tekee heti ensikäynnistyksellä selväksi, ettei rakkaus lajiin tarkoita aina ryppyotsaisuutta. Pelaajalta udellaan pari asetusta liittyen grafiikkaan, realismiin sekä kontrolleihin, jonka jälkeen ruudulle lävähtää “Music Rally” – leikkisä kolikkopelitila, jossa yritetään selvitä mahdollisimman pitkälle yhden kappaleen aikaan. Meno on kuin 80-luvun Outrunissa: hitaasti köröttelevät kilpailijat ovat pelkkiä pujottelukeppejä, kun nollaa lähenevä sekuntikello vauhdittaa pelaajaa kohti seuraavaa lisäaikaporttia. Hienoinen tyrmistys muuttuu muutamassa minuutissa innostukseksi – mitä kaikkea jännittävää tästä paketista vielä löytyykään?

Varsinainen peli noudattelee vanhojen Gran Turismojen perinteitä. Gran Turismoissa ei ole koskaan ollut kyse ultrarealistisesta kisakokemuksesta tai jonkun fiktiivisen maailmancupin taklaamisesta, vaan autojen keräilystä ja autoilun estetiikasta. Yksinpelin rakentuu autokahvilaksi naamioidulle uramoodille, joka tyrkkii pelaajaa hienovaraisesti aloittelevasta amatöörikuskista kilparatojen konkariksi. Lyhyen aikavälin tavoitteet jaetaan “ruokalistoina”, joiden suorittamisesta palkitaan tarinoilla autojen historiasta sekä avaamalla uusia ratoja ja haasteita. Tyypillinen tavoite on kerätä jokin sarja legendaarisia autoja joko voittamalla ne kisoista tai ostamalla kaupasta. Välillä kisaillaan parin-kolmen radan mittaisissa minicupeissa, hiotaan ajolinjoja ajokorttihaasteissa tai napsitaan kuvia omasta lempiautosta. Lajista on vaikea olla innostumatta, sillä Gran Turismo keksii mestarillisesti erilaisia tapoja koulia pelaajasta autoharrastajaa ja kaataa tämän päähän knoppitietoa autoilusta. Tiesittehän muuten, että Toyota teki koneistettuja kangaspuita ennen ryhtymistään autobisnekseen?

Asfaltilla Gran Turismo 7 onnistuu olemaan paradoksaalisesti armottoman realistinen ja kolikkopelimäisen lähestyttävä. Ajomalli on realistinen, ja valikoista saa kyllä väännettyä jos jonkinmoista asetusta sekä aikasakkoa, mutta uramoodissa turha sääntöuskovaisuus loistaa poissaolollaan. Urakisat ovat suupalan kokoisia rutistuksia, joissa pelaajan tehtävä on tyypillisesti kivuta hänniltä ykköseksi muutamassa kierroksessa. Napakan haasteen tarjoava tekoäly ja takaa-ajoasema rohkaisevat siistiin ajoon, ja jos onnistuu välttämään suuremmat kolhut, napsahtaa palkintorahoihin 50% bonus. Kannustinrakenne koulii pelaajasta entistäkin parempaa kuskia ilman rangaistuksia tai turhaa sääntönatsitusta. Jos jokin kisa tuottaa ylitsepääsemättömän haasteen, voi itsensä ostaa palkintosijoille myös rahalla – kaluston tehoa ei ole nimittäin useimmissa kisoissa rajattu mitenkään, ja onkin täysin mahdollista kompensoida huonoja ajolinjojaan tuunaamalla autonsa ylitehoiseksi. Yleisratkaisuja on kuitenkaan turha etsiä lompakon pohjalta, sillä peli osaa olla palkintorahoissa yllättävänkin pihi.

Realismi- ja vaikeustasospektrin toisesta päästä löytyvät verkkopeli sekä pelisarjan ammoisilta ajoilta tuttu autokoulu. Nettipeliä on kahta sorttia: pelaajien pystyttämät irtokisat sekä kuratoitu Sport-moodi, jossa kuskit luokitellaan omiin karsinoihinsa nopeuden ja siisteyden mukaan. Sport-eetterissä meno on yllättävänkin siistiä: sikailijoita ja kylkirunttaajia näkyi lähinnä parissa ensimmäisessä kisassa, mutta kunhan peli sai riittävästi dataa ajotottumuksista, alkoi peliseura kummasti siistiytyä. En väitä olevani missään mielessä ajolinjojen ammattilainen, mutta mukava päätyä kisoihin, jossa pelaajat edes yrittävät olla tuhoamatta toisiaan.

Autokoulu on puolestaan kuin raikas tuulahdus Gran Turismon alkuajoilta. Hyvään ajoon ja siisteihin ajolinjoihin keskittyvät opetushaasteet ovat parinkymmenen sekunnin armottomia katsauksia siihen, miten hyvin Gran Turismoa voisi ainakin teoriassa pelata. Haasteeksi annetaan yleensä jokin lyhyt radanpätkä tai muu etappi, josta pitää selvitä tavoiteajassa. Kultamitalin virhemarginaali mitataan vain sekunnin kymmenyksissä, eikä edes pronssille pääse yleensä hikoilematta. Kaikkia moinen yritys, erehdys ja toisto ei varmasti miellytä, mutta itselleni ajokorttikisat edustivat samanlaista “positiivista turhautumista” ja itsensä voittamista kuin Soulsborne-pelien pomoviholliset. Vähän vastaavaan saumaan iskee myös Gran Turismo 7:n uusi Mission-pelitila, joka on kuin ajokoulu mutta monipuolisemmin haastein. Sekunnin murto-osien viilauksen sijaan pelaajan pitää muun muassa ohittaa tietty määrä kilpailijoita tai selvitä kierroksesta ennätysaikaan liki tyhjällä bensatankilla. Hauskaa ja haastavaa tasapainotusta perinteisemmille autokilpailuille.

Mikäli odottaa Gran Turismoltaan oikeasti simulaattorimaista kokemusta, pitää sitä etsiä uramoodin ulkopuolelta. Pelaaja voi säätää itselleen mieluisia yksittäiskisoja, joissa pääsee mikromanageroimaan ihan kaiken aina polttoaineen kulutuksesta oikomissakkoihin. Häiritseekö tekoälyn kuminauhamaisuus? Kytke se pois. Entä pitäisikö edellä ajavan imua vahvista? Onnistuu kyllä! Onko viisi kierrosta liian vähän? Ota vaikka 200. Erilaiset kisa- ja realismiasetukset ovat niin monipuolisia, etten ainakaan itse osannut jäädä kaipaamaan mitään. Poikkeuksena Gran Turismojen perinteinen Akilleen kantapää eli vauriomalli: autonsa saa viettämään sivuun ajelemalla pitkin seiniä, mutta visuaalinen ilmentymä rajoittuu kipinöihin sekä pieniin pintanaarmuihin. Yamauchin perusajatus tuntuu olevan vielä vuosienkin jälkeen se, ettei autopelejä pelata kolarien vuoksi – oletus, jonka jokainen lapsena Matchboxejaan vasaroinut tietää vääräksi.

Isoin osa Gran Turismon viehätyksestä tulee sen kuvankauniista automalleista. Pelistä löytyy kerättäväksi noin 425 kunnioitettavan tarkasti mallinnettua ajoneuvoa aina Fiat 500:sta Chevy Novaan ja DeLoreanista fiktiivisiin konseptiautoihin. Mukaan on päätynyt ajan henkeä mukaillen myös Tesla Model S, joka on hieman harmillisesti myöskin pelin ainoa sähköauto. Tunnetuimmat merkit ja mallit ansaitaan osana uramoodia, mutta jos lompakko taipuu, voi talliaan täydentää pelin kolmesta erillisestä autokaupasta. Yksi lempiaktiviteeteistani onkin käydä ihastelemassa päivittäin muuttuvaa käytettyjen autojen myyntipihaa, josta tarttuu matkaan niin Lamborghini Murciélago kuin vuoden ’83 Corolla. Myös klassikkoautojen putiikki on hieno, mutta miljoonien krediitteihin kohoavat hinnat eivät suoranaisesti rohkaise heräteostoksiin.

Visuaalisesti Gran Turismo 7 on vaihtelevine vuorokaudenaikoineen ja sääolosuhteineen varsin upea, mutta mikäpä autopeli ei tänä päivänä olisi. Todelliset paukut on pistetty automalleihin ja etenkin ohjaamoihin, joita voisi katsella ja kuolata tuntitolkulla. Mikäli GT7:sta ei tule PlayStation VR 2-virtuaalitodellisuuslaitteen lippulaivapeliä, ansaitsee joku istahtaa muurahaispesään. Ei liene myöskään kovin yllättävää, että pelistä löytyy kaksikin valokuvamoodia: toisessa renderöidään kuvia fotogrametriataustoja vasten ja toisessa napsitaan parhaat palat uusintamoodista. Myös kisauusinnat ovat kaikkine ray tracing -efekteineen vaikuttavia ilmestyksiä, joskin kunnollisten kelaus- ja hidastuskontrollien puuttuminen ihmetytti vähän.

Upeasta autotallista on harmillisen lyhyt matka Gran Turismo 7:n suurimpiin ongelmiin: monetisaatioon ja nettiriippuvuuteen. Toisin kuin paketin perusteella kuvittelisi, GT7 ei ole enää puhdas yksinpeli vaan virtuaalivaluutan ympärille kyhätty livepalvelu, joka lakkaa olemasta kokonainen peli sinä hetkenä, kun palvelimet poistuvat linjoilta. Pelaajat saivat tuta mallin raadollisuudesta vähän yli viikko sitten sattuneen palvelinkatkon myötä, mutta todelliset seuraukset maksatetaan tulevaisuuden retropelaajilla, joille jää ihmeteltäväksi pelkkä legendaarisen autopelin luuranko. Hirveän hyvää syytä livepalvelumallille ei ole kerrottu – mitä nyt pelaajaprofiilit pitää saada turvaan pelaajilta itseltään, ettei kukaan mene huijaamaan itselleen rahan arvoista virtuaalivaluuttaa. Luit oikein: pelin krediiteistä on tehty keinotekoisen niukkaa myyntitavaraa, jota jaellaan suorastaan koomisella nihkeydellä. En osaa sanoa, millä ajalla voisin edes teoriassa tienata miljoonien krediittien konseptiautoja, sillä uramoodin palkkiot hupenevat käytännössä kokonaan pakollisiin viritysosiin tai kisatapahtumien vaatimiin automalleihin. Tekijät ovat luvanneet Yamauchin suulla lisätä peliin uusia rahakkaita aktiviteetteja ja kasvattaa kisoista saatavia palkkioita, mikä on toki mainio juttu, mutta samalla myöskin absoluuttinen minimi, sillä kyse on loppujen lopuksi täysin itseaiheutetusta ongelmasta. Ylipäätään yritys houkuttaa pelaajia avaamaan 70€ maksaneen pelinsä sisältöä oikealla rahalla on niin röyhkeä, että jopa taannoisesta palvelinkatkosta jaeltu pahoittelumiljoona tuntuu lähinnä ylimielisyyden jatkeelta.

On todella sääli, että Sony ja Polyphony Digital sotkeutuivat moraalisesti kyseenalaiseen ansaintamalliin, sillä se on suurin – ja oikeastaan ainoa – Gran Turismo 7:n heikkous. Tyytymätön asiakaspalaute on kirvoittanut tekijöiltä jo korjausliikkeitä, ja kenties pahimmat virheet oikenevat tulevissa päivityksissä. Toivon ainakin näin, sillä monetisaatiosekoilu pois lukien, Gran Turismo 7 on viitos-Pleikkarin parasta autopeliviihdettä ja heittämällä yksi vuoden parhaista peleistä.