Grand Theft Auto - Vice City Stories arvostelussa

Kuten ruotsalainen The Ark -yhtye saikin suomen Euroviisuissa todeta, ei koviin ennakko-odotuksiin kannata vastata keskinkertaisuudella. Tämä viisaus on näemmä Rockstar Gamesilla oivallettu, sillä Grand Theft Auto -sarjan viimeisin spinoff, Vice City Stories, kääntyi kaikessa hiljaisuudessa, ilman ylimääräistä rummunpäristelyä PSP:ltä PS2:lle. Siinä missä Vice City Stories oli teknisesti vaikuttavaa jälkeä käsikonsolipeliksi, on sen nyt ansaittava asemansa muilla avuilla, sillä PS2:n markkinat pursuilevat kaikennäköistä teknistä ja sisällöllistä rimannostajaa, eikä kolmeenkymppiin asettuva myyntihintakaan ole itsestään selvä etu muiden laadukkaiden midprice-julkaisujen seassa.

Siinä missä kaikenkarvaiset kummisedät ja arpinaamat ovat lähestyneet hiekkalaatikkogenreä luottamalla sinänsä toimivaan, mutta pidemmän päälle geneeriseksi käyvään rikollissyndikaatin luomiseen, ovat Grand Theft Autot perustaneet viehätyksensä aina hyvin käsikirjoitettuun juoneen sekä viimeisteltyyn tehtäväsuunnitteluun. Vaikkei täysin nykytrendien mukaiselta rötösvaltakunnan rakentelulta ollakaan vältytty, jatkaa Grand Theft Auto – Vice City Stories pääosin edeltäjiensä menestysreseptiä, pyrkien terävään käsikirjoitukseen, värikkäisiin hahmoihin ja raikasta vaihtelua tarjoavaan tehtävädesigniin. Valitettavasti tämä sinänsä kaunis pyrkimys jää osin vain yrityksen tasolle, eikä jo valmiiksi lähes kuiviin puristetusta 80-luvusta saada irti esimerkiksi aivan niin loisteliasta tarinankerrontaa, kuin mitä Grand Theft Autolta olisi uskaltanut odottaa.
Modernien GTA-pelien aikajatkumon alkuun, vuodelle ’84 sijoittuva tarina seuraa Vice Citysta tutun Lance Vancen kunnollisemman veljen Vic Vancen ajautumista keskelle Vice Cityn kokaiininkatkuista alamaailmaa, pyrkimyksissään hankkia elantoa crackia polttavalle äidilleen sekä toiselle, vakavasti sairaalle veljelleen. Vicin ajautuminen armeijan hoteista kohti huumebisneksen leveää leipää on kuitenkin melko valju esitys sillä harvinaisen paljon perinteisen sankarin ominaisuuksia omaavalta Viciltä puuttuu se tietty epäkunnollisuus ja rentun karisma, jota pelaajan käsissä siviilejä murhaavaksi ja poliisien yli ajavaksi ihmishirviöksi muuttuvalta hahmolta voisi odottaa. Muut juonessa esiintyvät hahmot ovat paria harvinaisen hienoa poikkeusta lukuun ottamatta joko miljoonaan kertaan nähtyjä stereotyyppejä taikka epäuskottavuuteen saakka väritettyjä ylienergisiä sekopäitä, joiden toilailu on yksiselitteisen rasittavaa katseltavaa. Kenties kamalimpana esimerkkinä jälkimmäisestä mainittakoon Vice Citystakin tuttu Lance Vance, joka hyvän maun yli vedetyllä “Eddie Murphy kokaiinipäisenä” -maneerillaan käytännössä katsoen pakottaa etusormen haparoimaan kohti televisiokaukosäätimen “mute”-nappia. Vastapainona, peli tarjoilee toki myös kourallisen huippuhetkiä, joista yhtenä mieleenpainuvimmista lienee Phil Collinsin cameo-esiintyminen. Mutta kun päähenkilöistä toinen on tylsä ja toinen pelkästään ärsyttävä, ei tarinankerrontaa kokonaisuutena oikein säväytä.

Itse pelaaminen on tuttua ja turvallista Grand Theft Autoa aidoimmillaan, joskin uutuudenviehätyksessä hävitään hieman, tapahtumien sijoittuessa jo kerran pelimaailmana koettuun Vice Cityyn. Kierrätyksen tuntua on pyritty kiertämään hieman muutamilla uusilla kaupunkia koristavilla maamerkeillä sekä sijoittamalla tehtävät pääosin sellaisille alueille, jotka jäivät alkuperäisessä pelissä vähemmälle huomiolle. Muuten homma toimii totuttuun tapaan, pääosin varastetuilla autoilla, helikoptereilla, vesiskoottereilla ja moottoriveneillä pitkin Vice Citya pyöriskellen ja sieltä täältä löytyviä mielenkiinnonkohteita tutkien.

Tekemistä Vice Cityn neonhohtoisilla kaduilla riittää aina autokilpailuista asekaupoissa shoppailuun, eikä tekemisestä liity kuin pieni osa itse tarinan edistämiseen. Osa aiemmissa GTA-peleissä nähdystä tekemisestä, kuten esimerkiksi vaikkapa San Andreaksesta tutut vaatekaupat ja kuntosalit loistavat poissaolollaan ja tilalle on tuotu parisen tusinaa pelaajan ostettavissa olevaa kiinteistöä, joihin voi halutessaan perustaa kasvavan rikosbisneksensä sivukonttorin. Pelaajan pääasiallisena tulojen ja sivutehtävien lähteenä toimivat liiketilat täytyy aluksi anastaa väkivalloin kilpailevien rikosjengien hallusta, jonka jälkeen rakennuksen voi ostaa ja muuttaa haluamakseen bordellien, salakuljetusvarastojen ja koronkiskontatoimistojen väliltä valittavaksi rötösfirmaksi. Kilpailijajengit eivät moista katsele hyvin mielin, vaan äityvät aggressiivisiksi pelaajaa ja tämän rikosvaltakuntaa kohtaan. Tämän “ominaisuuden” olisi voinut jättää hyvin toteuttamattakin, sillä käytännössä puolustuskyvyttömien bisnesten pelastaminen hyökkäyksen kynsistä alkaa ennen pitkää käydä yksitoikkoiseksi ja työlääksi, eivätkä täysin tyhjästä pelaajan kimppuun kiiruhtavat vihollisjengiläisetkään tee kokemuksesta sen houkuttavampaa.

Rikosbisneksen rakentelulle voi onneksi viitata kintaalla suurimman osan ajasta, sillä juoni ei edellytä kuin muutaman kiinteistön omistamista ja tämäkin ainoastaan yhdessä vaiheessa peliä. Pelin todellinen kerma kaavitaan juonitehtävissä, jotka GTA:lle totuttuun tyyliin tarjoavat kiitettävästi yllätyksiä ja vaihtelua aivan pelin loppumetreille saakka. Vaikka perusräiskintää ja takaa-ajotehtäviä toki piisaa enemmän kuin riittävästi, päästetään pelaaja tämän lisäksi tekemään kaikkea vinkeää, kuten lyömään golfia, ohjailemaan kotitalousrobottia, tai vaikkapa kaahaamaan huumepäissään pitkin Vice Citya.

Aivan edeltäjiensä korkealle tasolle ei tehtävien keskitaso hyvästä vaihtelustakaan huolimatta yllä, sillä aivan liian monet tehtävät sortuvat ylettömään räiskintään, joka ei koskaan ole oikein ollut Grand Theft Autojen vahvuus. Vielä vähemmän ne tuntuvat vahvuudelta nyt, sillä vapaasta tähtäyksestä ei suoraan PSP:ltä peritystä yhden analogiohjaimen ohjausskeemassa ole tietoakaan, eikä automaattitähtäys toimi läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Useasti sivullisia osoittelevan ja liian lyhyelle matkalle toimivan automaattitähtäyksen lisäksi, pelillä on tapana useissa ammuskelukohtauksissa taikoa vihollisia tyhjästä ja vieläpä melkein aina sopivan lähelle, pelaajan selän taa. Loppupuolella vaikeustason kasvaessa ja vihulaisten asearsenaalin tehostuessa, tuloksena on useimmiten suoranaista äkkikuolemaa muistuttava lähtö, jonka aiheuttamaa ärtyneisyyttä ei ilman voimasanoja voi edes riittävän osuvasti kuvata.

Audiovisuaaliselta ulosanniltaan Grand Theft Auto – Vice City muistuttaa edeltäjiään niin hyvässä kuin pahassa. Koneistona on sama vanha GTA-koneisto, joten sarjalle ominaista ajoittaista nykimistä ilmenee kun tavaran määrä ruudulla kasvaa PS2:n kapasiteetille mahdottomiin määriin, eikä grafiikka muutenkaan nykymittareilla mitattuna suoranaisesti silmiä hivele. Ilmeisestä ikääntymisestä sekä karuudestaan huolimatta, pelin selkeä ja sarjakuvamaisen värikäs grafiikka ajaa asiansa melko hyvin ja jos nyt omat odotukset ovat millään muotoa kosketuksissa todellisuuden kanssa, ei pelin graafista antia voi pettymykseksikään luonnehtia.

Äänipuolella meininki on tuttuun tapaan erittäin tasokasta. Pääosaan nousevat taas GTA-sarjan tavaramerkiksi päätyneet uskottavasti tekaistut radiokanavat, joita kuuntelee ihan ilokseen silloinkin kun ei peliä muuten jaksaisi vääntää. Vaikkei ihan Vice Cityn tasoisia paukkuja olekaan tuotantoon tällä kertaa laitettu, on radiojuontoihin ja -mainoksiin upotettu huumori yhtälailla hyvin näyteltyä kuin purevaa ja löytyypä kappaleidenkin seasta jopa sellaisia 80-luvun klassikoita kuten Blondien Heart Of The Glass tai Foreignerin I Don’t Want To Live Without You. Oma lukunsa on myös Vice Cityn julkisrahoitteinen radiokanava, VCPR, jolta tulevat keskusteluohjelmat ja radiokuunnelmat jaksavat vääntää suunpielet hymyyn vielä kymmenienkin pelituntien jälkeen. Ainoana harmina audiopuolella ovat tehtävien aikana puhutut repliikit, jotka mitä luultavimmin ovat joutuneet PSP:n rajallisen kokoisista UMD-levyistä johtuneen säästökampanjan kohteeksi ja ovat täten jääneet tekniseltä tasoltaan varsin suhiseviksi ja heikkolaatuisiksi.
Loppujen lopuksi Grand Theft Auto – Vice City Stories jättää hieman kuivakan maun suuhun. Periaatteessa se tarjoaa aivan samaa pelikokemusta kuin edeltäjänsäkin, mutta sieltä täältä irvistävät heikkoudet toteutuksessa saavat sen tuntumaan hieman b-luokkaisemmalta. Koska PSP-version ainoata omaa ja uutta piirrettä, moninpeliä, ei ole Vice City Storiesin PS2-versioon mahdutettu, on sen hankkimista pöytäpleikkarille hieman hankala suositella suurimman osan genren kilpailusta pyöriessä aivan samoissa midprice-hinnoissa. Etenkin jos jokin kolmesta “alkuperäisestä” Grand Theft Autosta on jäänyt kokematta, saa rahoilleen kyllä parempaa vastinetta näiden parissa.