GreedFall arvostelussa

Kun yhdellä rintamalla riehuu sota ja toisella pysäyttämätön kulkutauti, on aika vaihtaa maisemaa. Hankala temppu siirtomaakauden ihmiselle, ellei satu olemaan seikkailunhaluinen aatelinen tai tuoreen siirtomaakuvernöörin paras kaveri ja serkku. De Sardet:lla kävi tuuri, sillä hän on kumpaakin näitä ja lisäksi vieläpä tuore kauppiaskongregaation delegaatti, jonka uusiin tehtäviin kuuluu diplomaattisten suhteiden vaaliminen kaukaisella Teer Fradeen saarella. Kultaisen keskitien löytäminen keskenään kisaavien uudisasukkaiden sekä alkuasukasheimojen on haastavaa, eikä kuolemansairaan äidin jättäminen vanhaan maailmaan varsinaisesti ylennä mieltä, mutta ken tietää vaikka saari kätkisi parannuskeinon vanhaa maailmaa piinaavalle Malichor-sairaudelle? Tällaisesta asetelmasta ponnahtaa ranskalaisen Spidersin GreedFall – omintakeinen toimintaroolipeli, joka tekee parhaansa paikatakseen BioWaren jälkeensä jättämää tyhjiötä.

GreedFall on kuin antiteesi nykypäivän ontoille, mutta pinnalta hiotuille AAA-peleille. Se on täynnä pienempiä ja suurempia hiomattomuuksia, mutta rosoisen pinnan alta löytyvät kaikki toimivan toimintaroolipelin elementit sekä huolella suunniteltu maailma, joka saattaa Tolkienin haudalla rypevät geneeriset fantasiarymistelyt häpeään. Peli muistuttaa erehdyttävän paljon edellisen polven BioWare-roolipelejä: dialogia on runsaasti, ongelmiin löytyy useita ratkaisuja ja pelaajan valinnat vaikuttavat ainakin nimellisesti sekä avainhenkilöiden että saarella toimivien faktioiden suhteisiin. Pakettiin on mahtunut jopa kevyttä parisuhteen tynkää. Kunnianhimon taso ylittää hetkittäin tekijätiimin rahkeet, mikä näkyy vähän siellä sun täällä: ääninäyttelyssä, animoinnissa, PlayStation 3 -peliä muistuttavassa yleishabituksessa sekä mittakaavassa, joka tiivistää eeppiset löytöretket käytännössä parin sadan metrin kävelyiksi lähimetsään. Rosoisuutta on vaikea olla näkemättä, mutta eläytymistä se ei juuri haittaa – itselleni se vältti enemmänkin nukkavierua viehätystä sekä tekijöiden vilpitöntä intohimoa aiheeseensa.

GreedFallin kirkkaimpana tähtenä loistaa maailma, joka sekoittaa 1600-luvun löytöretkiin pienen palan läntistä fantasiaa. Omaa lippuaan vast’ikään löydetyn Teer Fradeen saarelle on pystyttämässä niin pelaajan edustama kauppiaskongregaatti, fanaattisen uskonnollinen Theleme kuin tiedettä politiikan jatkeena hyödyntävä Bridge Alliance. Muita pelureita ovat meriä hallitsevat Nautit, aikansa Pinkertoineita edustava Coin Guard -palkkasoturit sekä lukuisat alkuperäisasukkaiden heimot. Käsikirjoitus näkee kohtuullisesti vaivaa kertoakseen nippelitietoa eri valtaklikkien tavoista, tavoitteista sekä kulttuureista. Tuntuu kuin maailma olisi kirjoitettu ennen peliä, eikä toisin päin. Jälki on tosin paikoin vähän epätasaista: esimerkiksi Nautien tapa adoptoida kaikki merillä vauvat syntyneet osaksi klaaniaan tuntui ideana omaperäiseltä, kun taas Thelemen inkvisitio alkuasukkaita kuristavine päällysmiehineen on kuin suoraan geneeristen pahisten käsikirjasta. Pää- sekä sivutehtävien juonikoukeroita jaksaa seurata muutamista törkyisistä kliseistä huolimatta mielenkiinnolla, eikä maailmaan uppoutumiseen vaadita edes kymmenien sivujen historiikkeja. Pillars of Eternity voisi ottaa mallia.

Varsinaisista peliosioista syntyy mielikuva, että Spidersilla fanitetaan niin BioWarea kuin From Softwareakin. Pienehköihin avosektoreihin pilkottua maailmaa tutkitaan kahden lakeijan saattelemana kuin Knights of The Old Republicissa ikään ja tuttuja vaikutteita voi nähdä siellä täällä aina monivalintadialogeista hahmonluontiin. Maailma on kiinnostava ja kauniskin, mutta turhan staattinen – se tuntuu liian usein pelkältä hidasteelta kiinnostavien tarinapalasten välissä. Tehtäväsuunnittelu on silkkaa pienen budjetin BioWarea: jokainen pieni sivutehtävä on ajatuksella käsikirjoitettu ja lähes kaikkiin pulmiin löytyy useampi kuin yksi ratkaisu. Tämä luo tervetullutta illuusiota valinnanvapaudesta, joskin suoranaisesti merkitykselliset valinnat ovat harvassa. Pelaaja voi esimerkiksi päättää, lähestyykö vartioitua satamavarastoa hiiviskelemällä, väkivallalla vaiko marssimalla etuovesta seiloripuku niskassaan, mutta lopputulos on kaikissa skenaarioissa jotakuinkin sama. Ainoa muuttuva asia on pelaajan arvostus omien ryhmäläisten sekä saarella toimivien faktioiden silmissä, eikä etenkään jälkimmäisellä tunnu olevan mitään käytännön vaikutusta mihinkään.

Hahmonluonti on niin ikään lainatavaraa isommilta pojilta. De Sardetin osaaminen on pilkottu kolmeen lokeroon: taitoihin, attribuutteihin ja kykyihin. Systeemi tuntui alkuun oudolta ja turhan kompleksilta, mutta selkiytyy kummasti kun oppi mieltämään taidot prosenttimuuttujiksi, attribuutit erilaisten varusteiden minimivaatimuksiksi ja kyvyt vaihtoehtoisten ratkaisutapojen, kuten tiirikoinnin ja uusien dialogivaihtoehtojen mahdollistajiksi. Systeemiä vaivaa tietokoneroolipelien tyyppivika, ettei pelaaja voi koskaan tietää, mikä kyky tai taito osoittautuu myöhemmin tarpeelliseksi. Olisin kieltämättä vähän käärmeissäni, jos olisin haaskannut pisteitäni karisman sijaan alkemiaan, sillä pulloja saa kaupasta ja räjäytettäviä seiniä löytyy vain kourallinen, mutta ilman puhetaitoa olisin lahjonut itseni luultavasti konkurssiin. Jälkiviisaana vinkkinä, pisteitä kannattaa roikottaa käyttämättömänä niin pitkään kuin mahdollista ja kiinnittää vasta sitten, kun tietää mihin niitä oikeasti tarvitsee.

Kun miekat vedetään tupestaan, alkaa Souls-sarjasta tuttu lyöntien, torjuntojen ja väistelyjen baletti. Tai no jos ei nyt ihan baletti, niin ainakin myöhäisillan lavatanssi puukkoine ja leileineen. Paikallisen eläimistön, maantierosvojen ja kolossaalisten metsähenkien haastaminen tarjoaa sopivassa määrin haastetta ja onnistumisen tunnetta, mutta hommasta puuttuu esikuviensa eleganssi ja tarkkuus. Osumalaatikot ovat suurpiirteisiä, taistelu vihollislaumojen keskellä kaoottista, enkä ole aivan varma, voiko edes yksittäisten vihollisten hyökkäyksiä aina väistää. Se mikä tarkkuudessa hävitään, otetaan takaisin erilaisten työkalujen määrässä: potku tainnuttaa, lyöntikombot haavoittavat, apukäden musketti murskaa panssarit ja erilaiset myrkyt, terveysjuomat ynnä muut mikstuurat tasoittavat vaakakuppeja. Pelistä löytyy jopa taktinen paussi, jossa voi miettiä seuraavaa liikettään, mutten löytänyt sille oikeastaan mitään järkevää käyttöä. Oman kontribuutionsa taisteluihin antavat tiimikaverit, joiden panos vaihtelee tilanteesta ja päivästä riippuen yhdentekevästä täysin korvaamattomaan. Vaikkei mistään hirveän jalostuneesta kokemuksesta voikaan puhua, tarjoavat mittelöt kivaa vaihtelua Teer Fradeen vehreissä metsämaisemissa samoiluun. Suurin harmitus lienee lopulta se, että yhdentekeviä täytetaisteluita on liikaa ja ikimuistoisia loppuvihollisia aivan liian vähän.

Teknisenä ja audiovisuaalisena suoritteena GreedFall on jämähtänyt auttamatta menneeseen. Valaistus kaunistaa ulkomaisemia, mutta hahmoanimaatiot ovat kömpelöitä, ulkoilma-alueet ahtaita ja dialogikamera uppoaa aika-ajoin seinään. Budjetin rajallisuus paistaa muun muassa rakennusten sisätilojen kierrätyksessä sekä kerronnallisten animaatioiden niukkuudessa – jos esimerkiksi keskustelussa tapahtuu muutakin kuin sanojen vaihtoa, on pelin vakioratkaisu feidata ruutu mustaksi ja jättää kerronta ääniraidan harteille. Ääninäyttelijät hoitavat hommansa enimmäkseen kunnialla, joskaan en ole täysin vakuuttunut venäläisittäin englantia murtavista alkuasukkaista.

GreedFall on siinä mielessä vähän hassu teos, että kun siitä yrittää kirjoittaa pintaa syvemmältä, tulee helposti korostaneeksi erilaisia ongelmia ja repsottavia kulmia. Eikä siinä mitään – kengännauhabudjetin roolipelillä on kengännauhabudjetin ongelmat, kuten kehää kiertävät taistelut, ikävystyttävän autiot ulkoilmakartat ja copypastella monistetut sisätilat. Lopputulos on kuitenkin vikoineenkin varsin toimiva, eikä mikään määrä pelimekaniikkojen omituisuuksia mitätöi sitä tosiasiaa, että GreedFallin uniikki fiktio vetää tarinasta kiinnostunutta roolipelaajaa puoleensa kuin magneetti ja pitää otteessaan kymmeniä tunteja. Vahva suositus juonivetoisten roolipelien ystäville.