Green Hell on Misfitsin kappale vuodelta ja samalla termi, jonka keksivät aikoinaan uudisraivaajat miettiessään termiä Amazonin sademetsälle. Kaunis, mutta tappava viidakko – vihreä helvetti.
Green Hell on tätä nykyä myös survival-genreen kuuluva peli, joka julkaistiin alun perin PC:lle vuonna 2019. Puolalaisen Creepy Jarin kehittämä Unity-moottorilla työstetty peli julkaistiin myöhemmin myös konsoleille ja ilmaista lisäsisältöä on ilmestynyt Spirits of Amazonia -esiosan muodossa ja nyt hiljattain se sai päättävän kolmannen osansa. Käytännössä kolmessa osassa julkaistu esiosa on täysin samanlaisella pelimekaniikalla varustettua pelailua, kuin originaali pelikin, mukana on vain uusia ominaisuuksia, uusia pelialueita sekä uutta tarinaa koluttavaksi.
Pelissä seikkaillaan antropologin, ihmisryhmien tutkijan Jake Higginsin roolissa. Yhdessä samaa ammattia harjoittavan vaimonsa Mian kanssa Jake saapuu viidakkoon toista kertaa muutaman vuoden tauon jälkeen. Tarkoitus olisi jälleen tavata viidakon alkuperäiskansaa oleva ystävällinen heimo.
Päätarinassa syystä tai toisesta, heimolaiset eivät kuitenkaan tule toimeen Jaken kanssa, joten Mia menee heidän pakeille yksinään kerta toisensa jälkeen. Alkeet opastavan tutoriaalin jälkeen viidakossa alkaa tapahtua ja ajassakin hypätään nopeasti kuukausi eteenpäin.
Mia hälyttää radiopuhelimellaan apua ja lyhytkestoisen animaation muodossa näytetään, kuinka Jake patikoi paikanpäälle ja sen jälkeen pakenee vihamielisiä hyökkääjiä; heimosta irtaantunutta aggressiivista sivuhaaraa. Jake herää muistinsa osittain menettäneenä jostain aivan muualta kuin omasta leiristään, ilman valmiita työkaluja, ilman mitään välineitä. Kädessään vain vaimoltaan lahjaksi saamansa, tarpeeseen tuleva älykello, joka näyttää kellonajan lisäksi kompassin, sekä erillisessä sarakkeessa havainnollistaa Jaken kuntoa proteiininsaannin, hiilihydraatit, rasvat ja nesteytyksen tason. Kaikkiin olisi hyvä panostaa.
Jaken heräämisestä alkaa raaka selviytymiskampailu – Creepy Jar sanoo ottaneen vaikutteensa Cannibal Holocaust -elokuvasta. Tarinan puolesta ideana olisi löytää Mia – mitä vaimolle on tapahtunut ja missä hän on? Onko hän elossa vai kenties heimolaisten mahassa? Tämän selvittely on pelin taustalla tapahtuva tarina ja porkkana, kun Jake yrittää samalla selvitä ylipäätään hengissä vihreästä paratiisista, josta on hänelle muodostunut nopeasti maanpäällinen helvetti.
Aloitin pelaamaan Green Helliä toiseksi helpoimmalla, normaalivaikeustasolla, mutta jo kyseisellä ”welcome to the jungle” -tasolla peli on aika pitkälti armoton, eikä pitele kädestä. Heti kun pelaaja astuu pidemmälle leiristään, tulee viidakon vaarallisuus selväksi. Oho, puskassa suhisi ja käärme puri. Oho hämähäkki puri. Oho jaguaari hyökkäsi, vuodan kuiviin. Hups, join janooni keittämätöntä vettä joesta ja sain mahaani loisia – nyt oksennan ja kuivun. Kappas, söin vääränlaista hedelmää, ruokamyrkytys. Uiskentelin vedessä ja terävähampaiset piraijat näykkivät jalkojani – avohaava. Jokainen Avaraa Luontoa joskus katsonut tietää, että ne viidakon sammakot ovat vihoviimeinen juttu, mitä kannattaa suuhun laittaa, mutta ”poison dart frog” jo nimensä puolesta kertoo sen, mihin se soveltuu oikein hyvin.
Etenkin erilaiset puremat pahenevat ajan kanssa ja johtavat lopulta verenmyrkytykseen ja kuolemaan. Väsymys ja nälkä saavat nopeasti hulluuden aikaan ja vihamieliset kannibaaliheimolaiset alkavat valua niskaan (ovatko ne todellisia edes?) Juokset karkuun keihäiden kanssa perässä tulevia tyyppejä ja mustapantteri iskee sivustasta niskaan ja repi raajat auki. Pelissä on erillinen toiminto raajojen tarkistamiselle ja pyörittämiselle – ettei vaan ole päässyt iilimato liimaantumaan iholle tai jonkinlainen huomiota kaipaava avohaava jäänyt näkemättä.
Yön saapuminen on oikeasti pelissä aika pelottava juttu. Voisin nukkua, mutta mitä jos joku tulee ja listii? Taidanpa nukkua vähän aikaa korkean kiven päällä kyykyssä. Green Hell onkin sinänsä onnistunut hienosti kaappaamaan tavoittelemansa epätoivon tunnelman. Pelin XSX-versio on parhaimmillaan varsin kaunis, vaikka alla hyrräävä Unity ei aina jaksakaan pysyä täysin jouhevana ruudunpäivityksen osalta.
Peliin mallinnettu viidakko on houkutteleva paikka, jonne tekisi mieli lähteä oikeastikin seikkailemaan, mutta kun viidakon lait alkavat tulla ilmi hitaasti lyövän rummun tavoin, muodostuu maailmasta kaunis, mutta samaan aikaan pelottava ja vaarallinen. Tämä oikeasti välittyy hienosti sohvalla istuvalle pelaajalle, vaikka ei niinkään kömpelön tylsästi jo heti alussa tylsää dialogia suoltavan pariskunnan Jaken jan Mian kohtaloista jaksaisi oikein välittääkään.
Onneksi tarjolla olevia vaikeustasoja onkin useita. Helpoimmalla tasolla petoeläimet, vihamieliset heimot ja mielenterveysmittari ovat pois päältä sekä nälän ja janon kasvaminen hitaanlaista. Toiseksi helpoimmalla kaikki vaarat ovat mukana ja nälkä-jano edistyy normaalitahtiin. Seuraavilla vaikeustasoilla nälkä-jano muodostuu nopeammin ja nopeammin – eroa vihollisten voimakkuudessa tai muussa ei ole. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan pelin helpoimpaan vaikeustasoon ensin ja sen jälkeen, jos peli alkaa tuntua liian helpolta voi aloittaa uuden tai rinnalle kokonaan toisen pelitallennuksen vaikeammalla tasolla. Maksimissaan neljän pelaajan co-op pelitilakin löytyy, mutta pelisessiot olivat harvassa ja kun ottaa huomioon pelin hidastempoisuuden, on leirien rakenteleminen ja yleinen selviytyminen tylsempää tuntemattomien kanssa – vaatisi siis käytännössä omaa kaveriporukkaa, jotta co-oppiin jaksaisi panostaa, pelimoodissa kun session isäntä on aina se, jonka pelitallennusta lähdetään edistämään.
Kaikkiaan päävaikeustasoja on neljä helposta haastavimpaan, green hell -tasoon. Haastavuutta voi myös muokata mieleisekseen custom-vaikeustasolla. Customin kautta voidaan säätää taistelun haastavuutta ja nälkä-janon nopeutta. Päälle tai pois voidaan asettaa permadeath, mielenterveysmittari, väsymys, terveysmittari, heimolaiset, hämähäkit, petoeläimet, iilimadot, käärmeet ja piraijat sekä rauskut. Vaaroja siis riittää helvetinviidakossa.
Niille, jotka haluavat nauttia viidakon maisemista ja samalla koluta etunenässä tarinan lävitse, on tarjolla turistimoodi, joka ottaa viidakosta kokonaan pois kaikki vihollistyypit sekä poistaa nälkä-janon käytöstä. Pelaaja voi keskittyä rakentelemaan asumuksia ja siinä vaiheessa, kun viidakko alkaa taipua ihmisen käskyn alla, voi uusimpien päivityksien myötä rakentaa jopa paikallisille kilteille kotieläimille, tapiireille, napasioille ja vesisioille tarkoitettuja bambusta tehtyjä aitauksia. Mehiläistenhoitokin on mahdollista ja sitä kautta naposteltavaksi mitäs muuta kuin hunajaa. Myös paikka, jossa tallentaa peli ja nukkua turvallisesti olisi hyvä olla. Suojaisat puumajatkaan eivät jää pelin saamien päivityksien myötä tuntemattomaksi käsitteeksi.
Jaken mukanaan kantamaan muistivihkoseen on merkitty jotain alustavia muistiinpanoja siitä, miten tuli sytytetään ja esimerkiksi mitä lehtiä voidaan käyttää siteiden sijasta. Seikkailun edetessä tietotaito alkaa karttua – jos siis selviää vain päivistä. Onneksi Jake kirjaa kaiken nähdyn ja koetun itse automaattisesti ylös. Kaikki luetut laput ja muu opittu tietotaito menee vihkon sivuille.
Itse kuolin lukuisia ja lukuisia kertoja jo heti ensimmäisinä päivinä, kun pelasin normaalilla vaikeustasolla. Ainoa rasittavuus jatkuvassa alusta aloittamisessa on se, että tarinan yksityiskohdat toistuvat uudelleen ja uudelleen. Pitäisi aina tallentaa, kun mahdollista, mutta tallentaa ei voi ilman simppeliä luontoon rakennettua palmumajaa, eikä peliä oikeastaan kannata edes tallentaa tilanteeseen, jossa ollaan jo kuolemankielissä. Turistimoodissa peli onneksi tallentuu joka kerta kun poistuu päävalikkoon.
Omasta mielestäni Green Hell olikin parhaimmillaan eräänlaisena seikkailu-survival -pelinä, jossa siis ratkotaan tarinaa ja opitaan tekemään luonnon antimista jos jonkinlaista työvälinettä, mutta samaan aikaan peli ei ole aivan niin armoton, että pitäisi koko ajan kurkkia olkansa ylitse jos puskassa alkaa rapista. Paikallaan kun ei vaikeammilla vaikeustasoilla juurikaan kannata viidakossa pysytellä.
Tämä muodostuu hankalaksi etenkin siksi, koska pelin käyttöliittymä on aika kömpelön puoleinen. Painamalla xbox-ohjaimen vasenta valikkonappulaa, saadaan ruudulle auki eräänlainen toimintorulla, josta sitten tatilla valitaan esimerkiksi reppu tai craftaus-alusta ja valinta lukitaan painamalla samaa valikkonappulaa uudelleen. Varsinkin alussa tämän muistaminen on hankalaa ja tulee paineltua vahingossa A:ta tai klikattua tattia, kunnes oikean tavan alkaa muistaa.
Se ei silti millään meinaa jäädä selkäytimeen. Repun käsitteleminen ja pyöritteleminen on myös paikoin kankeaa ja esineiden valitseminen repusta ja niiden asettaminen crafting-alustalle vaatii oman totuttelunsa. Rannekelloa katsotaan RB-nappulalla ja kartta aukeaa alaspäin nuolta painamalla (sitten kun kartan on löytänyt siis) Teräaseita vaihdellaan ristiohjaimen oikealla suuntimella. Oma lukunsa pelissä on myös suunnistaminen, mihin ei apua heru edes helpommilla vaikeustasoilla. Kartta on staattinen: tyypillistä pelaajanuolta ei siinä näy liikkumassa, vaan pelaajan on katsottava kellon ja kartan yhdistelmän avulla, missä hän kulloinkin seisoskelee.
Jaken löytämät kohteet piirtyvät kartalle maamerkeiksi, mutta muuta apua ei tule. Etenkin alussa vaikeuksia voi tulla, kun etenemään syvemmälle viidakkoon ei pääse, jos ei löydä tarttumakoukkua. Kukaan ei kerro missä tarttumakoukku on – se pitää itse löytää tutkimalla viidakkoa. Itselläni oli tässä vaiheessa ongelma – en millään löytänyt koukkua ilman Youtuben käteviä apuvideoita. Pelissä tuleekin tutuksi jatkuvan veitsenterällä elämisen ohella se, että viidakossa tulee harhailtua useasti turhaan ja aikaa kuluu pelkkään edes takaisin kuljeksimiseen.
Vaikka peli on erittäin realistinen, se on kuitenkin omalla tavallaan myös epärealistisen lineaarinen siinä mielessä, että vaikka Jaken putoaminen korkeammalta maan tasolle aiheuttaa aina vahinkoa, ei hän esimerkiksi osaa tai edes suostu yrittämään tietynlaisten kivien tai kivikasojen ylittämistä, vaikka pelaaja itse haluaisi kokeilla kiivetä kallionseinämää pitkin ylös, ei Jakella ole siihen rahkeita, koska hyppykyky on surkeaa luokkaa ja mitään kiipeämiskykyä ei ole.
Loppusanat
Kokonaisuutena Green Hell on peli, jossa pitkä pinna ja rauhallinen innostunut pelimaailman tutkiminen ilman välitöntä palkintoa palkitaan, mutta samaan aikaan viidakossa pitää liikkua nopeasti ja määrätietoisesti, vaaroja vältellen, eikä pelaaminen ole helppoa vähänkään vaikeammilla vaikeustasoilla. Kuoleminen opettaa paljon ja ennen pitkää pelissä alkaa harjaantua, kun tietää yhä enemmän ja enemmän mitä tekee ja mitä kannattaa ylipäätään tehdä ja tottuu pelin kömpelönpuoleiseen käyttöliittymään.
Siinä vaiheessa, kun isommat petoeläimet alkavat taipua pelaajan alkeellisten kivikirveiden ja keihäiden edessä ja rakennelmatkin alkavat muuttua alkeellisista palmuläjistä mudasta rakennettuihin, seinällisiin asutuksiin, alkaa ihminen hallita jälleen vihreää helvettiäkin. Pelille julkaistu ilmainen lisäsisältö tarjoaa lisää pelattavaa, mikäli päätarina loppuu kesken. Myös viimeisimmät päivitykset ovat tehneet pelistä vielä rikkaamman kokemuksen.
