GRID 2 arvostelussa

Codemasters ei ole sanojaan syönyt. Muutama vuosi takaperin brittiläinen vuonna 1986 perustettu pelitalo ilmotti siirtävänsä suurimman osan resursseistaan autopelien kehittämiseen. Vaikka Codemasters on julkaissut viime vuosina muun muassa uuden Operation Flashpoint-pelin, löytyy Codemastersin tallista F1-lisenssi, Dirt-pelisarja (entinen Colin McRae Rally) sekä GRID-pelisarja.

Codemastersin uusin F1-peli on viime vuodelta, tuorein Dirt-peli, Showdown niin ikään viime vuodelta, joten mikäs sen parempi kuin tuoda markkinoille sen kolmannen pelisarjan uusin osa, GRID 2, jonka edeltäjä näki päivänvalon jo yli viisi vuotta sitten.

GRID-pelisarjalla on Dirt-pelien tapaan tavallaan mielenkiintoinen historia (jota nyt jankkaan tässä samaan tapaan kuin ensimmäisen GRIDin arvostelun kanssa). Koko sarja sai alkunsa vuonna 1997 TOCA Touring Car Championship -nimisenä ja vuosien mittaan nimi alkoi lyhetä lyhenemistään. Useita vuosia myöhemmin ilmestynyt TOCA Race Driver oli Codemastersin ensiyritys luoda ?juonellinen? autopeli, jonka uramoodissa seurattiin märkäkorvakuskin edesottamuksia oikein välianimaatioiden kera.
Kuusi vuotta myöhemmin, sarjan seuraava peli Race Driver: GRID oli jo luopunut tästä lähestymistavasta ja tämänkertaisessa arvostelussamme oleva seuraaja käyttää enää pelkkää GRID 2 -nimeä (jonka nimeämisen ennustin jo viisi vuotta sitten Race Driver: GRID-arvostelussani!). Sarjan tuorein peli ei mitään varsinaista ?juontakaan? kertoile facebookkimaisen sosiaalisen median virtuaaliseinän postauksia ja lyhyitä ESPN-urheilukanavan juontajien kauden päätteeksi tekemiä katsauksia syvällisemmin. Juonen voi siis tyystin unohtaa.

GRID 2:n käynnistämisen jälkeen valittavissa on heti kaksi vaihtoehtoa: world series racing sekä GRID online. Jälkimmäinen lienee itsestäänselvyys ? kyseessä on kahdentoista pelaajan Live-moninpelitila. Codemasters tuntuu edelleenkin pitävän hanakasti kiinni politiikastaan ja onlinetilan toimiminen vaatiikin jälleen kerran kertakäyttöisen onlinepassin aktivoimisen, jota ei usein käytettynä ostetussa pelissä enää tule mukana, vaan siitä joutuu pulitamaan ekstraa. Tältä osin; häpeä Codemasters.

Maailmanympärimatkalla

Kun klikataan auki valikko world series racing löydetään sieltä urapeli, pikapeliä vastaava custom-pelitila, sekä jaetun ruudun moninpelitila ? viimeksi mainittu loisti poissaolollaan alkuperäisestä GRID-pelistä ja olikin yksi sen heikkouksia. Kyllähän se niin on, että konsolille julkaistussa autopelissä tulee olla jaetun ruudun pelitila! Edellisen pelin system link-tuen korvaava split screen onkin siis yksi seikka, jonka GRID 2 taitaa edeltäjäänsä paremmin.

Yksinpelin suolana toimii yllätyksettömästi Codemastersin peleissä jo varsin tutuksi tullut useammman kauden mittainen urapeli. GRID 2:ssa ura kestää vain viisi kautta, kun alkuperäisessä GRID-pelissä niitä oli toistakymmentä. GRID 2:n uratila kuljettaa edeltäjänsä tapaan pelaajaa pääasiassa suljetuille katuosuuksille, kuten Chicagoon, Miamiin, Dubaihin ja Hong Kongiin. Lisäksi mukana on muutakin vaihtelevampaa, kuten esimerkiksi Indianapoliksen, Brands Hatchingin sekä Red Bull Ringin kisaradat. Ei eurooppalaisiakaan maisemia ole unohdettu ja vanhaa manteretta edustamassa ovat Pariisi sekä Barcelona. Kustakin lokaatiosta on tarjolla useita erilaisia variaatioita, joten ratoja on mukana sopivassa määrin.

Pelaajan tavoitteena maailmaa kiertäessään uran perässä on poikkeuksellisesti rahan keräämisen sijaan haalia itselleen mahdollisimman paljon faneja ympärilleen. Mitä enemmän on virtuaalifaneja, sitä enemmän aukeaa pelattavia kisoja käyttöön. Mitä paremmin sijoittuu kisoissa, sitä enemmän kertyy faneja. Kunkin kauden finaalitapahtumaa varten tarvitaan niin ikään tietty määrä faneja, ennen kuin siihen voi edes ottaa osaa. Epärealistista ehkä, mutta toisaalta ainakin näennäinen ero siihen ainaiseen kapitalistitouhuamiseen.

Uusia autojakaan ei tarvitse tällä kertaa rahalla ostaa. Sen sijaan niitä avataan käyttöön voittamalla kisoja ja muita erikoistapahtumia. Erilaisia autoja GRID 2:sta löytyy kaiken kaikkiaan 51 kappaletta, mikä on määrällisesti edeltäjäänsä yhdeksän enemmän. Ei edelleenkään liikuta missään Forza Motorsportin sataluvuissa, mutta enemmän on aina enemmän ja siitä pelille pientä plussaa.

Ajokkien tyypit jakautuvat useampaan neljään eri teholuokkaan ja tarjolla on niin amerikkalaisia muskeliautoja, eurooppalaisia urheiluautoja, harvinaisuuksia ja klassikkoautoja kuin driftaukseen parhaiten sopivia japanilaisvalmisteisiakin autojakin. Valikoimasta löytyy muun muassa Chevrolet Camaro Z28, Ford Mustang Mach 1 Twister Special, Nissan Silvia Spec-R Aero ja Honda NSX R ja Hyundai Genesis Coupe.

Muita edustettuina olevia automerkkejä ovat muun muassa BMW, Mercedes-Benz, Volkswagen, Nissan, Subaru, Aston Martin, Jaguar, Caterham ja Dodge. Pientä kustomointiakin pääsee autojen osalta harrastamaan, mutta autojen mieleisekseen muuntelu rajoittuu lähinnä vanteiden väriin, sponsoritarrojen valintaan, auton peltien väritykseen sekä värityksen kuviointiin. Virittelyä ei ole tarjolla. Sponsoritarrat eivät ole pelkkä kuriositeetti, vaan eri sponsorit tarjoavat erilaisia pikkuhaasteita uran matkalle, joita voi suorittaa ja siten entisestään kerryttää omaa fanimääräänsä.

Autot eroavat toisistaan hieman ajettavuudeltaan kuin toki vetoisuudeltaankin: suurin osa valikoimasta on takavetoista sorttia, mutta mahtuu sekaan etuvetoisia sekä muutama nelivetokin. Pääasiallisesti ajotuntuma kuitenkin on melko tuttua Codemastersin ajopeliä ja tavallaan eräänlainen puolisimulaatio. Etenkin takavetoiset jenkkimuskelit ovat ihanan levottomia perästään, kun taas etuvetoiset eurooppalaiset käyttäytyvät puskemalla enemmän mutkiin tultaessa. Nelivedoilla sen sijaan voi mennä melkeinpä kaasu pohjassa mutkatkin.

Vaikka autoissa on eroa, eikä niitä ole liimattu ajopintaan kiinni, pääsee sen kanssa sinuiksi jo pienen totuttelun jälkeen, eikä Forzan kaltaista pitkäjänteisempää opettelua jarrutteluiden, oikeiden ajolinjojen ja muiden kanssa tarvitse mietiskellä. Pinnan alla kytee muutenkin eräänlainen ennestään tuttu fiilis ? aivan kuin ajettavuus olisi ennenkin koettua. Eikä kai mikään ihmekään, kun tämäkin peli käyttää hyväkseen samaa EGO-pelimoottoria, kuin Dirt-sarjan pelit sekä ensimmäinen GRID. Joku on jopa joskus sanonut Codemastersin Formula 1-pelien tuntuvan samalta kuin Dirt-pelit mitä ajotuntumaan tulee, mutta tätä en ainakaan itse allekirjoita.

Urapelin kussakin viidessä kaudessa vastaan tulevat kruisailumuodot jakautuvat useampaan eri kategoriaan. Vapaata, tallista löytyvien autojen kokeilua varten on test drive-tila ja challenge-tilassa yritetään ajaa tietyn ajan sisällä maaliin auton saamiseksi omaan kokoelmaan. Eliminatoreissa on ideana yrittää välttää olemista viimeisenä silloin kun ajastin valuu nollaan yhä uudelleen ja uudelleen. Edellä mainittujen lisäksi on tavallista kisaamista, driftauskisoja, kaksintaisteluita, sekä promootiotilaisuuksia, joissa on tarjolla endurance-kisoja joissa ajetaan tietty minuuttimäärä loputtomilla kierroksilla sekä ohituskisoja, joissa tulee ohittaa mahdollisimman monta ?siviiliautoa? radalla ennen maaliviivaa huipputuloksen saamiseksi ja toisen kuskin lyömiseksi.

WSR-vaihtoehto onkin sitten se pääasiallinen kisamuoto, jossa ajetaan tekoälykuskeja vastaan erinäisissä useampiosaisissa kisoissa pisteitä keräten, muutoin varsin lyhyen kauden samalla edetessä kohti finaalihuipentumaansa. Sisällöltään GRID 2:n urapelitila on ehdottomasti sen edeltäjää mielenkiintoisempi, koska sen kisatapahtumissa on niin paljon vaihtelua ja muutoinkin urapelissä riittää pelattavaa moneksi illaksi.

Tekoälykin antaa jo ihan mukavan vastuksen toiseksi helpoimmalla vaikeustasollakin, mutta haastavuutta saadaan lisää rukkaamalla sitä ylöspäin aina very hard -tasoiseksi mikäli vastus ei meinaa riittää. Mikäli helppo taso taas on liian haastava on tarjolla aloitteleville pelaajille myös erittäin helppo vaikeustasokin. Kovemmilla tasoilla tekoäly taistelee sijoituksistaan entistä hanakammin, eikä anna tuumaakaan periksi, joten harjoittelu on syytä aloittaa alemmilla tasoilla.

Tekoäly ajaa näin kaiken kaikkiaan melko älykkäästi, mutta samaan aikaan vähän liiankin ?älykkäästi?. Alkuperäisen GRIDin tapaan kyseessä on perinteinen kivenkova tekoäly, joka ei tee ajovirheitä ja jota ei voikaan noin vaan pökätä ulos tieltä, vaikka niiden peltejä voikin siinä sivussa rutata. Pelaaja sen sijaan saattaa ajautua ulos, mikäli tekoäly töytäisee ja aivan varmasti jossain vaiheessa töytäiseekin takapuskuriin mutkassa. Tämäkös ketuttaa! Pienenä lohtuna jokseenkin epäreiluja tekoälykuskeja onkin niiden järkkymättömyytensä vuoksi hyvä vastaavasti käyttää suojakaiteina ratojen hankalempiin mutkiin liian kovaa tultaessa.
Takautumia

Vaikeustason valinta vaikuttaa tekoälyn haastavuuden ohella myös siihen kuinka monta flashbackia pelaajalla on käytössään per kisa. Kuten joku varmasti saattaa muistaa on nykyautopeleissä varsin tuttu taaksepäin kelausominaisuus lähtöisin juurikin alkuperäisestä GRID-pelistä, jossa se esiintyi ensimmäisen kerran, Codemastersin keksimänä. Siitä lähtien kaikki autopelit Forza Motorsportista ja Codemastersin omista ajopeleistä aina Formula 1-pelisarjaan saakka ovatkin ottaneet sen omakseen.

Vaikka flashback-ominaisuus ei enää tänä päivänä ole mikään ihmettelyn ja kummastelun aihe, on se yhä varsin toimiva sellainen ja myös GRID 2:ssakin se tulee tarpeeseen aika ajoin. Kisoja ei tarvitse aina aloittaa välttämättä kokonaan alusta, mikäli jää liian kauaksi muista tai auto saa osakseen liikaa vauriota. Ei muuta kuin Y-nappulaa kerran ja aika alkaa kelautua taaksepäin. Pelaaja voi sitten valita mieleisensä kohdan, mihin ajan kelauksen pysäyttää ja mistä yrittää uudelleen painamalla Y-nappulaa uudelleen.

Alemmilla vaikeustasoilla auton vaurioitumisesta ei niinkään tarvitse välittää, mutta vaikeammilla vaikeustasoilla, joissa flashbackeja on rajoitetusti, kannattaa kolaroimista kaiteiden ja muiden kuskien kanssa välttää. Liiallinen pellinkolistelu kun johtaa lopulta auton vaurioitumiseen, joka ilmenee puoltavana ohjauksena sekä vähenevillä tehoilla. Etenkin useamman kierroksen kisoissa jatkuva ajolinjan korjaaminen alkaa ärsyttää. Auton saa ihan lunastuskuntoonkin, mutta tämä vaatii melkein jo sen, että ajetaan tahallaan kahtasataa edessä häämöttävän mutkan kaidetta päin. Codemastersin muiden ajopelien tapaan vaurionmallinnus jääkin ikävästi vain puolitiehen ja on enemmän kosmeettinen kuin todellinen haitta.

Visuaalisella osastolla GRID 2 on varsin toimiva paketti. Se ei graafisella ilotulituksellaan ole juuri muuttunut sitten alkuperäisen pelin, mutta samaan aikaan GRID 2 näyttää edelleen paikoitellen älyttömän hyvältä ottaen huomioon, että kyseessä on jo kohta kahdeksan vuotta vanhalle konsolille julkaistu autopeli. Maisemat ovat realistisenoloisia ja tekstuurit tarkkoja. Autot ovat pääosassa ja loistavat toinen toistaan kauniimmin. Ajettavuuteen vaikuttavan vaurionmallinnuksen ohella tälläkin kertaa peli tarjoilee sitä myös visuaalisella puolella, mutta ei kovinkaan näyttävästi. Puskurit ja ovet saattavat irrota ja takavalot särkyä, mutta siihenpä se sitten oikeastaan jääkin. Korin vääntyminen näyttää kovin epärealistiselta, eikä autoa muutenkaan saa kunnolla mutkalle.

Visuaalista antia maustetaan nopealla kuudenkymmenen kuvan ruudunpäivityksellä, joka tekee kisaamisesta erittäin vauhdikasta. Varjopuolena tämän saavuttamiseksi etenkin autoissa on nähtävissä pientä reunaviivaa, joka johtuu reunanpehmennyksen puutteesta. Jos yksinpelattavat pelitilat ura ja custom race ovat graafista ilotulistusta, on jaetun ruudun moninpelitila visuaaliselta kantiltaan paljon, paljon heikompi esitys. Enää ei grafiikka muistutakaan tämän päivän autopeliä, vaan sen sijaan jotain useamman vuoden takaista peliä, tai ehkä jopa ilkeästi sanottuna PS2-aikakauden autopeliä. Ruudunpäivityskään ei ole ihan samalla tavalla lentävän sulavaa. No, sentään tällainen vaihtoehto kuitenkin tällä kertaa löytyy.

Äänimaailman osalta parhaimmasta annista vastaa autojen moottorien toisistaan eroavat mukavat murinat. Jenkkimuskelit murahtelevat mukavimmin siinä missä japaninilaiset ja eurooppalaiset autot ovat paljon rauhallisempia ja osa jopa lannistavan vaisuja ? toki tämä pätee myös tosielämässäkin. Musiikkia ei pelissä ole oikeastaan kuin valikoissa, sekä kisoissa viimeisen kierroksen jännityksen korostamiseksi. Kisojen aikana taustalla oletusarvoisesti räksyttää tuttuun Codemasters-tyyliin, jokin rasittava ?varikkokamu?, joka kertoo pelaajalle jäljellä olevien kierrosten määrän, sekä yrittää näin muuten vain tsempata pelaajaa, kuitenkin ainoastaan ärsyttäen. Dirt-peleissä tästä lässytyksestä on vastannut Ken Block, GRID 2:ssa se on WSR-sarjan perustanut Patrick Callahan. Onneksi kommentoinnin saa käännettyä pois ja voi keskittyä oleelliseen.

Pelin positiivisten puolien kylkeen voi niitata jaetun ruudun moninpelin ohella Live-pelaamisenkin. Livessä ei enää kerätäkään urapelin tapaan faneja, vaan on palattu siihen perinteisempään rahankeräämiseen. Valuuttana tosin ei ole eurot eikä Amerikan dollarit, vaan… Codemasters-kolikot. Kolikoilla ostellaan yllätyksettömästi parempia autoja talliin.
Pelaamalla ja pärjäämällä kertyy XP:tä. Kokemuspisteet nostavat lopulta pelaajatasoa mikä taas auttaa matchmaking-ominaisuutta löytämään omaan tasoon nähden parasta mahdollista peliseuraa. Moninpeli tarjoaa yksinpelin tapaan muutakin kuin pelkkää perinteistä kisaamista ja mieluisensa pelityypin voikin valita peliseuraa hakiessaan. Hakutermiksi voi asettaa kaikki erilaiset kisatyypit, pelkän kisaamisen tai vaihtoehtoisesti vain kisamuodot, jotka palkitsevat yhtä paljon taidon käytöstä kuin vauhdikkuudestakin.

Peliseuraa tuntui kyllä löytyvän servereiltä varsin hyvin ja nopeasti, minkä lisäksi itse pelaaminen oli viivevapaata ja sujuvaa. Hieman ikävästi pelillä kuitenkin oli tapa heittää pelaaja useimmiten sellaiseen peliaulaan, joissa oli jo kisa käynnissä. Kesken olevaan kisaan ei voi liittyä, eikä aulassa näe kuinka monta kierrosta on matkaa maaliin ? vain kisan kokonaiskierrokset ovat näkyvillä. Siinähän sitten joko odottelet kisan päättymistä, tai kyllästyt ja etsit uuden kisan ja sen jälkeen pahimmassa tapauksessa joudut toiseen samanlaiseen aulaan, odottelemaan. Kun peliin lopulta pääsee on pelaaminen kuitenkin hauskaa, eikä jaetun ruudun tapaista peligrafiikan rumentumista ole Live-pelissä mukana lainkaan, joten pelikokemus pysyy yksinpelailuun verrattuna yhtenäisempänä.

Kokonaisuutena GRID 2 on varsin mukava ja pelattava autopeli, joka parantaa edeltäjänsä ominaisuuksia useammalla pykälällä. Sen uraa jaksaa myös tahkota uusien autojen toivossa ja pelattavaa riittää moneksi illaksi. Tekoäly tarjoaa sopivaa haastetta ja vaikka onkin vähän turhan aggressiivinen ajoittain, pistää mukavasti pelaajalle estäkseen tämän menestymisen. Autojen hieman kasvanut kokonaismäärä sekä jaetun ruudun moninpelitila, ovat tärkeitä seikkoja, jotka yhdessä muun positiivisuuden kanssa nostavat GRID 2:n hieman edeltäjäänsä korkeammalle.