Kaikki tietävät vuonna 1970 aloittaneen amerikkalaisen Aerosmith -nimisen rokkibändin. Aerosmith on varmasti yksi sellaisista bändeistä, joka jakaa mielipiteitä vahvasti kahtia.. Tai no mikäpä yhtye ei näin tekisi. Ei Aerosmithin menestystä kuitenkaan kukaan voi kieltää; noin 150 miljoonaa myytyä albumia maailmanlaajuisesti, sekä bändi rockin Hall Of Fameen vuonna 2001. Moni Aerosmithiä vältteleväkin varmasti tunnistaa useamman bändin hittibiisin kun sellaisen kuulee, vaikkei bändiä niin sanotusti fanittaisikaan. Hittibiisit, kuten Sweet Emotion, Pink, Walk This Way ja I Don’t Want To Miss A Thing kuuluvat ainakin niihin radiohitteihin, joita vuosien varrella on kansalle soitatettu.
On totta kai jokaisen oma asia kääntääkö Aerosmithin kohdalla radion pois päältä tai jättää CD-levyn kaupan hyllylle, mutta voivatko kyseisestä yhtyeestä piittaamattomat pelaajat yhtä tehokkaasti vastustaa bändille lähestulkoon kokonaisuudessaan omistettua peliä? Ja emme nyt siis tarkoita tässä kohtaa vuonna 1994 julkaistusta arcade-ammuskelusta nimeltä Revolution X, jossa piti pelastaa bändin jäseniä. Emme myöskään tarkoita flopannutta kitarasimulaattoripeliä nimeltä Quest For Fame, joka oikeastaan tavallaan kait oli jonkinlainen esi-isä erään pelisarjan uusimmalle osalle, josta nimenomaan olisi tarkoitus nyt puhua.
Tietenkään tällä kertaa kyseessä ei ole mikään muu kuin Guitar Hero: Aerosmith. Activisionin erittäin suosittu kitaranrämpytyspelisarjan uusin osa on nimensäkin mukaisesti Aerosmithin ympärille rakennettu pelipaketti.
Peli koostuu kaiken kaikkiaan 41 musiikkikappaleesta ja kuudesta “episodista”, joiden aikana pelaaja matkaa Aerosmithin uran kohokohtien lävitse aina alkutaipaleista saakka, episodien välissä näytettyjen aitojen muutaman sekunnin haastattelupätkien sävyttämänä. Urapelin soittelun aikana avataan 31 kappaletta pelin musiikkitarjonnasta, kun taas loput kymmenen sitten voidaan pelisarjalle ominaiseen tapaan ostaa urapelissä kerätyllä rahalla pelin omasta kaupasta. Vaikkakin uusin Guitar Hero -peli kantaa perässään Aerosmithin nimeä, ei peli aivan sataprosenttisesti ole pelkkää kyseisen bändin rokkaamista täynnä.
Pelistä löytyykin myös muun muassa sellaisia artisteja kuin Stone Temple Pilots, Clash, Run DMC, Cheap Trick, sekä lisäksi Aerosmithin kitaristin, Joe Perryn sooloprojektin muutamia kipaleita. Joe Perryä vastaan päästään myös yhden kerran “battlettamaan” Guitar Hero III:ssa ensi kerran nähdyn ominaisuuden kautta, jossa pelaaja soittaa Perryn kanssa nuotteja kilpaa, ideana saada Perryn soittaminen sekaisin “ampumalla” tätä erilaisilla powerupeilla, kunhan vain osuu jokaiseen eteen tulevaan “piikkinuottiryppääseen”, joista poweruppeja kertyy. Pelin battlekappale on GH III:n vastaavien tapaan varsin rasittava ja kyllähän sitä sen muutaman kerran ihan huvikseen kokeilee, mutta sen jälkeen alkaa jo olla vaara siitä, että kitara tulee paiskattua aitoon rokkarihenkeen pieniksi palasiksi lattialle. Onneksi battlekappaleen voi muutaman yrityskerran jälkeen pelin kehoituksesta ohittaa.
Tuttuun tapaan peli koostuu siis urapelistä, pikapelistä, sekä moninpelistä. Urapeliä on pelattava, mikäli mielii saada pelin sisältämiä kappaleita soitettavaksi pikapelimoodissa, vaikkapa illanistujaisten yhteydessä. Soittelua varten on tarjolla tutut neljä eri vaikeustasoa, joissa nopeamman rämpytystahdin lisäksi käytettävien “kielinappuloiden” määrä lisääntyy sitä mukaa kun vaikeustasoa nostetaan. Peliin mahtuu niin hitaampia kuin sitten paljon nopeampiakin biisejä, joten varmasti jokainen löytää pelistä helppoja soitettavia kuin haastaviakin, pelasi sitten millä vaikeustasolla tahansa. Urapeli ei valitettavasti ole kappalevähyytensä vuoksi mitään kovin pitkäikäistä hupia, mutta totta kai ikää lisää useat vaikeustasot, moninpelimahdollisuus, sekä high score-listat jonka sijoista on kiva kilpailla kaveriporukassa saman konsolin ääressä vuorotellen. Mikäli sattuu omistamaan kaksi kitaraa, voi peliä myös pelata saman konsolinkin ääressä battle-tyyliin samanaikaisesti, mutta todennäköisesti suurimman osan on mentävät kitaransa kanssa Liveen, jotta pelaaminen toista ihmistä vastaan onnistuisi.
En ala erikseen selostamaan pelissä käytettävän kitaraohjaimen toimintamekaniikkaa, sillä kaikki Guitar Heroja aiemmin pelanneet varmasti tietävät miten peliä pelataan ja ne jotka eivät ole sarjan pelejä aiemmin pelanneet allekirjoittanut ohjastaa suosiolla Guitar Hero III -pelin suuntaan, sillä vaikka sarjaan tutustumisen voikin aivan hyvin aloittaa Guitar Hero: Aerosmith -pelillä siinä missä GH III:llakin hyvien tutoriaaliensa ansiosta, on viimeksi mainitun pelin hintalaatusuhde ja kappalevalikoiman monipuolisuus paljon parempi. Aerosmithin faneja en ala tässä kohtaa edes yrittää käännyttämään hankkimasta peliä itselleen, mutta muut lukekoot eteenpäin.
Vaikkakin Guitar Hero: Aerosmithin pelin ja kitaran sisältävä yhdistelmäpakkaus maksaakin noin kymmenen euroa GH III pelin vastaavaa vähemmän useassa kaupassa, on hinta silti hieman liian korkea Aerosmith -pelin osalta. Ainakin jos ottaa huomioon sen, että peli sisältää sen 41 musiikkikappaletta, kun taas GH III sisältää vakiona 73 biisiä, siinä missä markkinapaikalta voi lisäksi ostaa itselleen 47 muuta kappaletta. Kaiken kaikkiaan siis 120 biisiä(jos kaikki 47 ostaa) kallistavat vaakakuppia melkoisesti GH III:n puolelle, ottaen vielä huomioon sen seikan, että GH III:n musiikkitarjonta ei rajoitu pelkästään Aerosmithin ja muutaman muun bändin kappaleisiin.
Visuaalisesti peli on näin pääpiirteittäin samaa tasoa Guitar Hero III -pelin kanssa, ne jotka ovat valittaneet grafiikan tason huonoudesta GH III -pelin kohdalla voisivat hetken miettiä, sillä eihän pelissä todellakaan pääasia ole se ulkonäkö, vaan sulava pelattavuus. Ja kyllähän kyseinen Aerosmith -peli näyttää graafisesti kitaransoittelupeliksi aivan passelilta. Steven Tyler, sekä tämän iso apinasuu, kuin bändin muutkin kumppanit ovat kaikki liikeanimaatiotaan myöten aivan hyvin animoituja ja heiluvat lavalla kuin oikeat esikuvansakin. Ainakin luulisin.
Mitä sitä näin lopuksi voisi pelistä sanoa.. Vaikka en itse ole koskaan itseäni pitänyt Aerosmith-fanina, enkä liiemmin edes halunnut kuunnella heidän kappaleitaan silloin kun ne ovat radiossa soineet, on Guitar Hero: Aerosmithiä GH III -pelin tapaan varsin hauskaa ja jopa addiktiivistäkin soitella, etenkin kaveriporukassa illanistujaisissa.. Vielä se yksi kappale, vielä yksi ja niin edelleen. Voisin jopa mennä niinkin pitkälle, että olen hieman kyseisen pelin myötä lämmennyt Aerosmithille ja saatan jopa ostaa jonkin heidän levynsäkin? Taitavat olla nämä nykypäivän musiikki- ja lauleskelupelit yhtä salaliittoa kaikki, kun vaivihkaa bändin X inhoaja käännytetäänkin vuosien vihaamisen jälkeen faniksi. Ainakin melkein. Seuraavaksi kai näemmekin ehkä jo Guitar Hero: Ari “Paska” Peltonen -pelin? Tai ehkä ei kuitenkaan, jos maailmassa on edes hitunen oikeutta.
