Half-Life 2 arvostelussa

Tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi paljon odotettua räiskintäpeliä; Doom 3 PC:lle ja Halo 2 Xboxille. Kolmanneksi poppooseen aivan hiljattain liittyi myös paljon odotettu Half-Life 2, joka on jatkoa vuonna 1998 ilmestyneelle klassikolle. Vuodesta ’98 eteenpäin oikeastaan kukaan ei ole pystynyt kehittämään parempaa räiskintäpelikokemusta kuin mitä alkuperäinen HL oli. Crytekin vuoden alussa julkaistu Far Cry niminen peli on ainut, joka on päässyt edes lähelle HL:n tasoa. Nyt monen vuoden odotuksen jälkeen HL-2 on siis täällä, mutta lunastaako se odotukset? Onko se parempi kuin Id Softwaren Doom 3? Ottakaamme asiasta selvää.

Half-Life 2 jatkaa periaatteessa siitä mihin alkuperäisen pelin tarina jäi, mutta sijoittuu ajallisesti noin kymmenen vuotta alkuperäisen pelin tapahtumien jälkeen. Black Mesassa valloilleen päässeet alienit ovat levittäytyneet ja vallanneet koko rakkaan maapallomme. Siinä sivussa eräs kaveri on kaapannut itselleen Maan vallan Combine-joukoiksi kutsuttujen vihollissotilaidensa avulla. Kaupungit ja kylät on tuhottu, eikä ihmisistä ole paljoa jäljellä, poislukien sinne tänne linnoittautuneet vastarintataistelijat, jotka pyrkivät kaikin keinoin saamaan aikaan vallankumouksen. Pelin tuttu sankari, tiedemies nimeltä Gordon Freeman saapuu junalla pelin alussa jonnekin itäisessä Euroopassa sijaitsevaan, City 17 nimellä kutsuttuun kaupunkiin, jossa toimii Combine-joukkojen päämaja. Gordonin on jälleen otettava sorkkarauta kovaan käteensä ja pelastettava maailma pahalta.

Pelin seikkailu koostuu 14 luvusta ja vaikka alussa peli tuntuukin lyhyeltä, on peli kuitenkin kiitettävän pitkä kokemus(tai ainakin tuntuu siltä), koska pelin luvuista moni on melko pitkiksi venyviä. Jo pelaamisen alkumetreillä Half-Life 2 tuntuu tutulta ja vahvatunnelmaiselta vanhan kunnon Half-Life maailmaan sijoittuvalta peliltä niin kuin pitääkin. Samalla kuitenkin HL-2 tuntuu aivan kuin joltain hyvältä scifi-elokuvalta, jossa on oikea, kunnolliselta tuntuva tarina.

Allekirjoittaneelle pelin lukuisat autiot kadut, hylätyt talot ja siellä täällä lojuvat autonromut toivat nopeasti mieleen brittiläisen zombie-elokuvan 28 Days Later, kun taas vihollissotilaiden keskinäinen radiokeskustelu, ihmisten kontrollointi, sekä aivopesunkaltainen propaganda-höpötys paremmasta ja turvallisemmasta elämästä televisioiden ja kaduille ripustettujen jättiruutujen välityksellä toivat mieleen scifielokuva Cubicin.

Peli keskittyy siis jonnekin Itä-Eurooppaan. Tämä käy melko pian pelaajalle itselleen ilmi, kun huomaa, että suurikokoisen City 17:sta arkkitehtuuri on varsin eurooppalaista, jonka lisäksi kaduilla lojuvat autonromut edustavat enimmäkseen Itäeurooppalaista autokantaa niiden rekisterikilvistä puhumattakaan. Half-Life 2:n tarina ei keskity pelkästään kaupungin keskustaan vaan nopeasti pelin tarina kuljettaa pelaajan keskustasta muun muassa viemäreihin, autioon pikkukylään, rannikolle ja sitä kautta taas takaisin keskustaan.

Nopeasti on tässä todellakin osuva sana, sillä alusta aivan loppumetreille saakka peli on todella tiukka toimintapaketti ja ainoastaan paikoitellen pelaajalle annetaan mahdollisuus levähtää, kunnes taas juostaan karkuun tai puolustetaan omaa henkikultaa. Adrenaliinivirta onkin melkoista pelin pistäessä pelaajan todelliseen pinteeseen tuon tuosta ja tämä on erittäin hienoa, sillä kovin moni peli ei ole tähän aiemmin pystynyt, jos edes yksikään. Jalan räiskimisen ohella pelissä tulee vastaan muutama kohta, joissa mennään kulkuneuvon voimin. Pelissä pääsee hurjastelemaan eräänlaisella romu-hiekkakirppuautolla, sekä jonkinlaisella mopolla, jossa on myös vedessä kulkemisen ominaisuudet. Nämä kohdat ovat muun pelin tapaan niin ikään vauhdikasta menoa, kun välillä perässä roikkuu vihollishelikopteri tai lentävät jättikokoiset lentomuurahais-alienit. Pelin nopeatempoisuutta ja tunnelmallisuutta ollaan hienosti saatu nostettua lisäämällä peliin sinne tänne ennalta skriptattuja kohtauksia.

Pelissä on alusta loppuun saakka mukana jännä tunnelma, joka vaihtelee pelottavasta painostavaan ja häkeltyneestä adrenaliinintäytteiseen “lataa nyt jo se ase!” -tunnelmaan. Pelin ehkäpä ikimuistoisempia kohtia ovat autiossa ja alieneiden valtaamassa pimeässä pikkukylässä seikkaileminen, sekä rannikolla kävely kivien ja erilaisten esineiden päällä erittäin tarkoin varoen hiekalle astumista, ettei vaan mikään äkkäisi pelaajaa ja nousisi hiekasta?

Peli on tekoälyltään edeltäjänsä tapaan erittäin hyvä ja samalla ehkä parhaan tekoälyn omaava PC-peli. Tämä ei välttämättä kuitenkaan koske aivan kaikkea tekoälyn ohjastamaa pelissä. Tällä viittaan lähinnä Combine-sotilaisiin, joista ei paikoitellen ollut kunnollista vastusta pelaajalle, varsinkin kun sitä odotti niiden olevan samaa tasoa kuin ykkösosan erikoisjoukot. Kranaatteja viskeltäessäkään eivät aina osanneet hakeutua suojaan niiltä, eivätkä paikoitellen omanneet oikein minkäänlaista itsesuojeluvaistoa rynnistäen oviaukkoon johon oli jo aiemmin ammuttu useampi vihollissotilas.

Toisaalta aivan pelin lopussa tulin huomanneeksi, kuinka ne etenivät suojaisasti eteenpäin kohti pelaajaa hyökätäkseen tämän kimppuun ja muutenkin paransivat otettaan. Pelin alienit ovat tekoälyllisesti suurimman osan peliajasta sotilaita viisaampia, joskin tästä voidaan laskea pois “broilereilla” päänsä peittäneet hirviöt, joista ei oikein ollut minkäänlaista vastusta. Muutamat uudet alientuttavuudet, jotka olivat nopeita sen sijaan olivat paikoitellen erittäin ikäviä kiusankappaleita. Parhaan tekoälyn palkinnon saavat kuitenkin pelin loppupuolella silloin tällöin pelaajan rinnalla taistelevat vastarintajoukot, joiden tekoäly oli poikkeuksellisen hyvä. Ne osasivat taistella hienosti ja suojasta, minkä lisäksi lääkintämies osasi paikkailla kavereitaan ja pelaajaa ja osasivatpa myös vaihtaa aseensa parempaan jos sellainen mahdollisuus vastaan tuli. Lisäksi ne ilmoittivat, että “suojaa, kun lataan” ja kertoivat pelaajalle mistä päin vihollinen tulittaa jos sitä ei itse tullut huomanneeksi. Vaikka pelaaja joukkoja komentamaan ja liikuttelemaan hieman pelin aikana pääseekin, ei siitä missään vaiheessa muodostu ärsyttävää paimentamista, koska tekoälytaistelijat osaavat liikkua niin älykkäästi, ettei voi muuta kuin ihailla.

Alkuperäisen pelin tapaan tiedossa ei ole pelkkää räiskimistä, sillä ajoittain vastaan tulee tilanteita joissa pelaaja joutuu hieman käyttämään aivonystyröitään edetäkseen pulmallisen kohdan ohitse. Kovin vaikeiksi pulmat eivät kuitenkaan muodostu ja niistä selviää yleensä joko vääntämällä jotain vipua tai sitten hieman mielenkiintoisemmin hyödyntämällä ongelman ratkaisemisessa pelin loistavaa fysiikanmallinnusta.

Pelaajat ovat nykyään melkoisen vaativa asiakaskunta ja vaatimus realismille jatkuvasti vain kasvaa ja kasvaa. Monessa nykypäivän räiskintäpelissä onkin mukana jo jonkinlainen realismia tavoitteleva fysiikanmallinnus. Tällaisia ovat esimerkiksi Doom 3, Deus Ex: Invisible War ja Far Cry , joista enemmän tai vähemmän realistinen fysiikanmallinnus löytyy, jossa tynnyrit vierivät rappusia alas ja puulaatikot kelluvat vedessä. Kuitenkaan kukaan ei ole pystynyt luomaan aivan täydellisen tuntuista fysiikanmallinnusta, ennen kuin vasta nyt. Valve on tehnyt uskomattoman hienoa työtä sen Source-pelimoottorinsa kanssa, sillä HL-2 pitää sisällään lähes oikean elämän fysiikanlakeja vastaavat fysiikat. Paikoitellen sitä tulikin jämähdettyä paikoilleen leuka ammollaan vain ihaillakseen pelin realismin tuntua.

Pelaaja voi ottaa melkein mitä vain käteensä, minkä hän oikeassa elämässäkin jaksaisi kantaa tai raahata perässään. Tavaroita voi heitellä ja esimerkiksi puulaatikot voi pilkkoa sorkkaraudalla säpäleiksi ja sen jälkeen heitellä puupaloja ympäriinsä jos mieli niin tekee. Tynnyrit ja laatikot voi tiputtaa veteen, jolloin laatikot jäävät pinnalle ja tynnyrit vajoavat pohjaan ja sitä rataa.

Pelin kulkiessa eteenpäin Freemanin tavaramerkiksi muodostuneen sorkkaraudan kaveriksi saa yhä tehokkaampia ja tehokkaampia aseita. Valikoimaa kertyy pelin kuluessa pistoolista haulikkoon ja kranaateista sinkoon. Useimmat pelin aseista ovat tuttuja alkuperäisestä pelistä, mutta tuttavuutta tekee myös muutama uusi ase. Pelin ehkäpä mielenkiintoisin asetuttavuus on noin pelin puolivälissä käsiin saatava Gravity gun, joka tekee pelin fysiikanmallinnuksesta entistä mielenkiintoisemman leikkikaverin. Nimensä mukaisesti kyseisellä aseella onnistuu painovoimalakien kanssa leikkiminen ja aseen avulla voi heitellä esimerkiksi laatikoita, rautapalkkeja, autonrenkaita ja vastaavia. Aseella voi viskellä tavaroita myös päin vihollista tappavalla vauhdilla; mikäs sen kivempaa kuin ottaa sirkkelinterä käteen ja viskaista se vihollisen mahasta lävitse katkaisten tämän kahtia. Mikään ihmease Gravity gun ei kuitenkaan ole, eikä sillä nostella mitään järin suurta massaa omaavia esineitä, kuten esimerkiksi autonromuja.

Kaiken edellä mainitun tunnelman ja pelattavuuden sekä muut yksityiskohdat kruunaa pelin audiovisuaalisuus. Jo ennen HL-2:n ja Doom 3:n ilmestymistä allekirjoittanut oli sitä mieltä, että Doom 3 näytti kuvissaan muoviselta ja Half-Life 2 graafisesti realistisemmalta, vaikka peli muutoin olisikin tekstuuriensa osalta ollut alhaisempi tasoinen kuin D3. Nyt kumpiakin pelejä pelanneena voin sanoa, että olen edelleen samaa mieltä asiasta. HL-2 on onnistuneempi grafiikassaan. Pelin tekstuurit, vaikka eivät ehkä aivan samaa tasoa D3:n kanssa olekaan, ovat erittäin realistisen näköisiä ja tuovat peliin vahvan realismin tunteen yhdessä hienon fysiikanmallinnuksen kanssa.

Pelin eittämättä paras graafinen osaaminen on kuitenkin sen hahmografiikassa. Source-pelimoottori osaa näyttää erittäin realistista ja sulavaa liikeanimaatiota, minkä lisäksi hahmojen kasvojen ilmeet ja eleet(etenkin Gordonin ystävättären Alyxin)hakevat vertaistaan.. Ja kauan hakevatkin, sillä vertailukohtia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Valaistusefektit ovat nekin upeita ja yhdessä realistisen tekstuurinkäytön ja hahmografiikan kanssa ne tekevät Half-Life 2:sta melkeinpä fotorealistisen pelikokemuksen, jonka ansiosta pelin tunnelma on kymmenen kertaa parempi ja immersiivisempi.

Pelin äänimaailma on ehkäpä graafista osa-aluetta vielä parempi, sillä pelin äänimaailma on parasta mitä allekirjoittanut on koskaan kuullut. Peli pelattiin lävitse kuulokkeiden kanssa ja voinkin suositella, että jos itseltä laadukkaat kuulokkeet löytyy on peliä suositeltavaa pelata niiden kanssa, koska näin äänimaailma pääsee varmasti parhaiten oikeuksiinsa. Ääninäyttely on A-luokkaa ja kaikki hahmot osaavat hommansa täydellisesti. Tämän ohella vihollisten pitävät vikinät, huudot ja muut ovat omiaan lisäämään pelottavaa tunnelmaa peliin. Etenkin hämähäkkimäisten ötököiden sihinä sai allekirjoittaneen pysähtymään paikoilleen kerran jos toisenkin. Aseiden äänet, räjähdykset, pommitusäänet ovat kaikki varsin hienoa kuultavaa ja sotilaiden välisen radiokeskustelun kuuluessa pelaaja tietää, että kohta taas ammuskellaan. Paikoitellen taustalla soi myös musiikkia, mutta sitä on harvakseltaan. Silloin kun sitä on, se on melko nopeatempoista jytkytystä, mikä sopii pelin yhtä nopeatempoiseen pelattavuuteen täydellisesti. Äänimaailmaa on turha tässä tosin yrittää pukea sanoiksi, sillä sen kuvaileminen ei koskaan onnistu niin yksityiskohtaisesti kuin peli ansaitsisi ja siten se onkin vain koettava itse.

Kaikki edellä mainittu loisto ja hienous ei kuitenkaan tule ilmaiseksi. Peli nimittäin yllätyksettömästi vaatii paljon konetehoa. Testikoneella pelin ruudunpäivitys oli sulavaa, mutta pelatessa joutui todistamaan paikoitellen pitkiä latausaikoja, sekä ajoittaista pelinaikaista nytkähtelyä, mikä ilmeisemmin johtui muistin määrän riittämättömyydestä. Onkin siis melko selkeää, että peli tarvitsee sata prosenttisen sulavaan pyörimiseen enemmän kuin yhden gigatavun verran muistia, joskaan testikoneella ilmennyttä nytkähtelyä ei esiintynyt kuin vähän aikaa lataustaukojen jälkeen.

Varmasti toinen ikävistä asioista joillekin pelaajille on se fakta, että peli todellakin vaatii sen internet yhteyden toimiakseen. Peli käyttää asennuksen yhteydessä internetiä, sillä pelaajan on luotava itselleen uusi Steam-tili(jollei sellaista ole jo)ja rekisteröidä pelin tuoteavain kyseisessä palvelussa. Onhan tämä tietysti hieman ikävää, mutta toisaalta näinä päivinä uskoisin internet yhteyden olevan jo melkeinpä yhtä yleinen näky kuin DVD-asemakin.
Moninpeliosuus Half-Life 2:n osalta on ratkaistu niin, että itse HL-2:ssa ei moninpeliä ole, vaan jokaisessa pelistä julkaistussa versiossa tulee vähintään mukana Counter-Strike Source, joka siis nimensä mukaisesti on suosittu Counter-Strike päivitettynä Source-pelimoottorin vaatteisiin. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä ei HL-2:een moninpeli olisi sopinutkaan. Vaikka mitään moninpeliä ei olisi mukana tullutkaan on kiistatta selvää, että Half-Life 2 on vuoden paras PC-peli ja se tullaan muistamaan pitkään aivan kuten edeltäjänsä sen laadukkaasta yksinpelikokemuksesta.