Halo: Combat Evolved - Anniversary arvostelussa

Tätä nykyä konsolimarkkinoita yhdessä Sonyn kanssa hallitsevalla Microsoftilla on kiittäminen menestyksestään pitkälti vuonna 1991 perustetun Bungie Softwaren, joka kehitti ensimmäisen Xboxin yhdeksi yksinoikeusjulkaisupeliksi supermegahittipeli Halo: Combat Evolvedin — tosin vasta sen jälkeen kun Microsoft oli ensin ostanut Bungien itselleen ja päättänyt lakkauttaa PC-version työstämisen kokonaan. Vaikka peliä, tai sen jatko-osia pelatessa tänä päivänä ei uskoisi, mullisti supernätti ja erittäin pelattava Halo: Combat Evolved melkolailla nimensä mukaisesti FPS-peligenren monimuotoisemmalla pelimekaniikallaan, kun Xbox lopulta saapui markkinoille vuonna 2001.

Tänä päivänä räiskintäpeleissä lähinnä tavallista arkea oleva kranaattien nakkelu, aseen perällä huitominen, itsestään palatuva elinenergia, useamman hahmon käytettävät interaktiiviset ajoneuvot, olivat kaikki Halon ilmestyessä jokseenkin uutta ja tuoretta, eikä lainkaan itsestäänselvyytenä pidettäviä seikkoja. Muistan vieläpä lukeneeni jotain ennakkoartikkelia Halon siihen aikaan mullistavasta ominaisuudesta jakaa ajoneuvon (Warthog) käyttötarkoitus toisen pelaajan kanssa siten, että toinen ajaisi ja toinen ampuisi tykillä. Peli kuulosti siihen aikaan lähes mahdottomalta kuvitella mielessä oikeasti toimivana — ennenkuin peliä pääsi lopulta itsekin testaamaan. Sen lisäksi, että Xboxille sekä myöhemmin PC:llekin julkaistu Halo: Combat Evolved toi FPS-genreen uudenlaisia ominaisuuksia ja että pelin kontrollit määrittelivät kutakuinkin sen, miten nykypäivänkin räiskintäpelein kontrollit on ohjaimiin suunniteltu, oli pelissä myös lopulta mukana “mahdoton ajatus”: jaetun ruudun yhteistyöpeli, jossa kaksi pelaajaa saattoi pelata koko yksinpelikampanjan yhdessä lävitse. Se oli hurja pelikokemus se. Sittemmin kahden pelaajan co-op pelitila ei ole enää ollut niinkään mikään harvinaisuus, vaan pikemminkin sitä on alettu odottaa löytyvän jokaisesta vähänkin sellaiseen pelitapaan soveltuvasta pelistä.
Halon megasuosion siivittämänä Microsoft halusi julkaista lisää Haloa ja lopun oikeastaan moni tietääkin, mutta valaistaanpa pelisarjan historiikkia silti: kahden suoran jatko-osan, yhden esiosan sekä yhden toisesta näkökulmasta kuvatun Halo-räiskinnän, sekä yhden RTS-strategiapelin jälkeen olemme päätyneet tilanteeseen, jossa Bungie päätti ostaa itsenäisyytensä Microsoftilta takaisin, saatettuaan maailmaan kaikista julkaistuista Halo-peleistä huimat neljä. Aikaa on vierähtänyt tätä arvostelua kirjoittaessa kymmenisen vuotta siitä, kun Bungien ensimmäinen Halo julkaistiin, joten en yhtään ihmettele jos Bungien pojat ovat kärsineet pienestä Halo-yliannostuksesta vuosien mittaan ja kaivanneet vaihtelua tekemisiinsä.

Bungien vaihdettua maisemaa toisen julkaisijan pariin ei kuitenkaan estänyt Microsoftia julkaisemasta Halo-pelisarjan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi uutta — tai oikeastaan vanhaa uutta — Halo-materiaalia. Halo: Combat Evolved – Anniversary on melko nuoren 343 Industriesin kehittämä peli. 343 Industries oli tosin vastuussa myös sarjan edellisestä varsin pelattavasta, joskin yllätyksettömästä Halo – Reach pelistä, joten kokemusta Halo-sarjan parista siis jo löytyy.

Halo: Combat Evolved – Anniversary on nimensäkin mukaisesti juuri sitä mitä voisi kuvitellakin: paremmilla grafiikoilla ja remasteroidulla musiikilla sekä Live-moninpelillä (joka alkuperäisestä puuttui) varustettu sarjan ensimmäinen osa Xbox 360 konsolille. Jos en aivan väärin muista, ei alkuperäinen ensimmäisen Xboxin Halo-peli kuulunut Xbox 360-konsolin taaksepäinyhteensopivien pelien listalle, siinä missä esimerkiksi Halo 2 taasen kuului. Tuon seikan vuoksi Microsoftilla onkin ollut hyvä tekosyy julkaista vanha klassikko uusissa kuorissa, joka sinkautti Microsoftin kymmenen vuotta sitten pelikonsolikehittäjien isoon kerhoon.

Aivan ensimmäinen asia, jonka mieleen tuli Halo: Combat Evolved – Anniversary -pelin kohdalla oli se, että on uskomatonta kuinka nopeasti ihmissilmä tottuu asioihin, etenkin kun puhutaan pelien grafiikoista. Peli joka vielä viikko sitten saattoi näyttää lähes täysin fotorealistiselta, leuat loksauttavalta ja veren seisauttavan komealta, ei enää välttämättä säväytäkään samalla tapaa — puhun tässä tapausksessa Battlefield 3:n PC-versiosta. Kun käynnistin Halo: Combat Evolved – Anniversaryn ensimmäistä kertaa, ajattelin: “eihän tässä pelissä ole yhtään sen paremmat grafiikat kuin siinä alkuperäisessäkään! Huijausta!” Kuinka väärässä olinkaan. Hauskana ominaisuutena 343 Industries on sisällyttänyt peliin myös alkuperäisen Xbox-version grafiikat, jotka saa LucasArtsin Monkey Island -pelien remakeversioiden tapaan kytkettyä päälle tai pois painamalla ohjaimen back-nappulaa milloin tahansa pelin aikana — ainoastaan välianimaatioiden kohdalla homma ei toimi aivan niin sutjakasti: jos vanhat grafiikat ovat päällä välianimaation alkaessa, ei grafiikkatilaa voi muuttaa ennen kuin välianimaatio on ohitse, ja tosinpäin.

Kun grafiikan kerran pari vaihtaa vanhan ja uuden välillä huomaa nopeasti tajuavansa jotain: 343 Industries on sittenkin tehnyt näyttävää ja hyvää työtä uusiessaan ensimmäisen Halon grafiikat HD-aikakaudelle. Ei peli mikään konsolin rajoja puskeva tapaus ole missää nimessä, kuten alkuperäinen Halo kenties taasen oli, mutta varsin näyttävä ja pelattava räiskintäpeli Halo: Combat Evolved – Anniversary silti on. Uusittujen grafiikoiden näkeminen toimii hienona muistutuksena siitä, kuinka suuri harppaus näiden kymmenen kuluneen vuoden aikana onkaan peligrafiikassa oikeastaan tapahtunut. Vanhat grafiikat ovat myös oiva muistutus siitä kuinka näyttävä alkuperäinen peli oikeastaan olikaan: ei Halon synttärijulkaisu mikään kovin kamalannäköinen vanhoilla grafiikoillakaan pelatessa vieläkään ole — itseasiassa vanha ulkoasu ja esimerkiksi hieman uudesta eroava tekstuuritaide tuo lisäksi mukanaan annoksen nostalgiaa.

Halo: Combat Evolved – Anniversary ei tosiaan ole täysin apinoinut alkuperäise grafiikkaa ja tekstuureja vain suurempien resoluutioiden kera, vaan osa grafiikasta on kokonaan uutta, mutta kuitenkin sellaista että se istuu muun pelin sekaan kuin vallan mainiosti. Halo Anniversaryn parhaimmistoa graafisesti on varmastikin pelin viidakkotaso (343 guilty spark), joka on alkuperäisiin viidakkomaisemiin verrattuna paljon enemmän täynnä kasvillisuutta, tuulessa heiluvaa pitkää ruohoa ja maisemia kastelee tuntuva sade, joka alkuperäisessä pelissä oli vain pientä, lähes näkymätöntä tihkusadetta. Hyvänä kakkosena tulevat pelin lumimaisemat, joiden lumisade niin ikään on paljon paremmannäköistä, kuin alkuperäisen säälittävät pikkuhiutaleet. Koska kyseessä on “uusiopainos” vanhasta klassikosta, tarkoittaa tämä myös sitä, että pelin tylsimmät hetket, eli ravaaminen toinen toistensa kaltaisissa “copy-paste” maisemissa ja sisätilasokkeloissa pelin assault on the control room -tasossa on edelleen mukana täysin saksimattomana versiona.

Omasta mielestäni Halo: Combat Evolved – Anniversary on uusilla grafiikoilla lisäksi paremman näköinen kuin esimerkiksi Halo 3 tai Halo – Reach. Kaikki Xbox 360-konsolin Halo-pelit käyttävät samaa viilailtua pelimoottoria ja Halon Anniversary-julkaisu käyttää Halo – Reach pelistä vielä edelleen viilailtua moottoria, mutta en tiedä johtuiko grafiikan mielekkyys siitä, että alkuperäinen Halo on yksinkertaisesti graafisesti vain niin paljon maisemiltaan vaihtelevampi ja värikkäämpi vaiko siitä, että peli oikeasti näyttää tarkemmalta kuin sarjan muut viimeaikaisimmat julkaisut. Ainoastaan pienet sahanlaidat reunanpehmennyksen puutteen vuoksi aika ajoin pistävät silmään, mutta se on pientä se.

Jollain tapaa on toisaalta osuvaa, että alkuperäinen peli pesee seuraajansa myös Xbox 360 konsolillakin, sillä kyllähän se on totta pelillisestikin: Halo: Combat Evolvedin yksinpelikampanjaa ei yksinkertaisesti voita mikään muista Halo-peleistä, vaikka Halo – Reach lähelle pääseekin. Ensimmäisessä Halo-peli ja sen tarina on täynnä mystisyyttä ja tutkailua ja tutustumista Halo-universumiin, jota ei hevillä päihitetä myöhemmissä peleissä, joissa kaikki on jo tuttua, eikä Halo-planeettojen taustoihin tai muuhunkaan historiikkiin juuri pureuduta, vaan kaikki keskittyy ihmisten ja Covenantin väliseen suureen ja loputtomalta tuntuvaan sotimiseen. Halo: Combat Evolved – Anniversary audiovisuaalisen toteutuksen osalta ainoastaan äänipuolelta löytyy pientä valittamista. Vaikka mukana onkin mahdollisuus kuunnella joko ihan alkuperäistä musiikkiääniraitaa pelatessa, tai sitten remasteroitua versiota siitä, ihmetyttää hieman Dolby Digital 5.1 äänituen puuttuminen pelistä.

Aikanaan kun Xbox 360 julkaistiin, muistan kun Microsoft ilmaisi, että jokaisessa Xboxille jukaistussa pelissä tulee olla minimivaatimukset sellaisille ominaisuuksille, jotka joka pelistä kuin pelistä on löydyttävä. Vaan eipä mennyt kovin montaa vuotta, kun peleistä alkoi putoilla pois tuki system link -pelaamiselle — ominaisuus joka oli yksi noista vaatimuslistan asioista. Nyt on näköjään vuorossa vähin äänin joistain peleistä pois karsittu DD 5.1 -tuki, jolloin — ainakin omalla kohdallani ja omalla kotiteatterilaitteistollani — joutuu peleissä käyttämään heikompaa Dolby ProLogic II -äänirajapintaa.

En ole mikään hifisti, mutta siitä huolimatta pienen äänenlaadullisen eron huomaa kunnollisella kotiteatterilaitteistolla DD Prologic II:n sekä DD 5.1:n välillä — jopa peleissäkin. Jotenkin vaisummat äänet saivat allekirjoittaneen nimenomaan tutkailemaan vahvistimen asetuksia, jolloin koko juttu paljastui. Uteliaisuuttani rupesin tämän jälkeen tutkailemaan myös muita viime aikoina arvostelemiani pelejä ja — yllätys, yllätys — vailla DD 5.1 tukea olevia pelejä löytyi lisää, joita en aiemmin ollut huomannut. Olen päivittänyt pelien tiedot oikeiksi nyt jälkikäteen tällaisten arvosteluiden kohdalla. “Ei-DD 5.1-pelejä” uuden Halon lisäksi ovat muun muassa Gunstringer, Kinect Sports Season 2, Cursed Crusade, Kinectimals, sekä Dance Central 2. Uskomatonta, mutta totta: näistä peleisä suurin osa on Microsoftin itsensä julkaisemia. DD 5.1 -tuen puuttumisella ei varmasti kovinkaan monelle ole mitään merkitystä, mutta äänellisesti parasta haluaville tämä on hyvä asia tuoda julki. Mutta nyt takaisin asian ytimeen.

Pientä miinusta äänien osalta saa — jälleen kerran — jokseenkin hölmösti miksattu äänimaailma, ratkaisu joka on omasta mielestäni ollut oikeastaan melko monessa Halo-pelissä läsnä: jostain syystä ääniefektit ja musiikki on paljon kovemmalla kuin puheääni ja ilman tekstityksiä on puheesta useimmissa tilanteissa vaikea saada mitään selvää ellei volyymia laita paljon kovemmalle. Kuulokkeilla pelatessa puheen kuuleminen selkeämmin paranee jonkin verran. Asiaa ei auta Halo Anniversaryssa lainkaan kuitenkaan se, että äänelle ei ole lainkaan mitään asetuksia tarjolla! Remasteroidun- ja klassikkoääniraidan välillä vaihteleminen tulee tehdä video-valikossa, josta säädetään myös esimerkiksi television kirkkautta ja 3D-tuki päälle tai pois. Missä logiikka?

Siinä missä Halo 2 ja Halo 3 jatkavat ensimmäisen pelin tarinaa ja eritoten pelin pysyväksi sankariksi muodostuneen geneettisesti muokatun, vihreään panssariin sonnostautuneen Master Chiefin edesottamuksia, aloittaa Halo: Combat Evolved tarinansa kutakuinkin keskeltä — vähän samaan tapaan kuin Star Warsin Episodi IV aikanaan. Täysimittainen sota on käynnissä ihmiskunnan sekä alienliittouma Covenantin välillä. Yksi asia johtaa toiseen ja lopulta ollaan sotimassa jonkinlaisella sädekehän muotoisella, keinotekoisella planeetalla (Halo) sen herruudesta. Ajoittaisten Coventant-kohtaamisten ja tulitaisteluiden ohella tarkoitus olisi ottaa selvää mikä Halo oikeastaan edes on ja kuka sen on avaruuden loputtoman pimeyden keskelle luonut.

Niille, jotka eivät ole aiempia Halo-pelejä pelannut tai niistä kuulleet (kukapa ei olisi) ei pelikokemus varmastikaan ole aivan yhtä koukuttava FPS-peli tai edes minkääntason nostalgiatrippi, kuin niille jotka sen kokivat aikanaan alkuperäisellä Xboxilla. Ensimmäisen Halon jälkeen kun on julkaistu niin hirvittävän paljon samankaltaisilla ominaisuuksilla varustettuja räiskintäpelejä, että Halo: Combat Evolved – Anniversaryn on varmasti vaikea lunastaa omaa paikkaansa kaikkien muiden uusien pelien joukossa, etenkin täysihintaisena julkaisuna. Siksi se onkin hinnoiteltu parikymmentä euroa alemmalle tasolle, mikä on varsin positiivinen asia ja madaltaa tutustumiskynnystä paljon. Mikäli Halo-pelisarjaan ei ole aiemmin tutustunut, kannattaa pelaaminen ehdottomasti aloittaakin juuri tästä ensimmäisestä osasta, joka on selkeästi koko sarjan paras.

Halo: Combat Evolved – Anniversaryn ainoa ässä hihassa ei kuitenkaan ole pelkkä alempi hintaluokka (ja parempi grafiikka) vaan peli yrittää jollain tapaa myös pelattavuutensa osalta samankaltaista mullistusta, kuin mitä Halo: Combat Evolved aikanaan teki vuonna 2001. Peli nimittäin tukee Microsoftin liiketunnistinlaitetta, Kinectiä. Sen sijaan, että peliin olisi yritetty liimata jonkin sortin kömpelösti toteutettua liikeohjausta (hyvä esimerkki kömpelöstä FPS-pelistä on Rise Of Nightmares), luottaa Halo Anniversaryn Kinect-tuki pelkkään ääniohjaukseen.

Peliä on mahdollista osittain ohjata äänikomennoilla, joiden avulla pelaaja voi esimerkiksi heittää kranaatin, vaihtaa asetta, ladata aseeseen uuden lippaan, aktivoida taskulampun, vaihtaa klassikkografiikan ja uusitun grafiikan välillä tai vaikkapa pysäyttää pelin ja pitää pienen tauon pelaamisesta. Kinect-ohjaus äänen kera toimii erittäin hienosti ja esimerkiksi kranaattien heittämisessä kaiken hektisen räiskimisen keskellä se osoittautui varsin käteväksi tavaksi toimia hitusen nopeammin. Kranaattia ei kuitenkaan voi heittää samaan aikaan kun aseella ammutaan, vaan ampuminen on lopetettava ensin. Aseiden lataamisessa ominaisuutta ei niinkään “ehtinyt” käyttää, koska peli lataa aseet automaattisesti aina, kun lipas on tyhjentynyt. Kokonaisuutena Kinect-ohjaus tuo mukavasti jotain uutta ulottuvuutta jopa kymmenen vuotta vanhan pelin pelaamiseen, mutta samaan aikaan se ei ole todellakaan mikään pakollinen ominaisuus, tai edes syy kiirehtiä kauppaan Kinectiä hommaamaan. Muistettava on myös se, että “Kinect-sanat” on osattava lausua suhteellisen puhtaalla englanninkielelellä, tai muuten komento ei useimmissa tapauksissa toteudu välttämättä lainkaan.

Pelatessani yksinpeliä itsekseni (ääniohjauksella tai ilman) en voinut olla tuntematta hiukan, että pelin kymmenen vuotta vanha yksinpelikampanja lähti käyntiin hieman hitaanpuoleisesti. Olenhan pelannut pelin aiemmin jo lävitse, mutta jostain syystä peli silti aluksi tuntui tökkivän. En tiedä ovatko lukuisat ja lukuisat (nopeatempoisemmat?) räiskintäpelit, joita olen pelannut sitten vuoden 2002 (tuolloin pelasin Haloa ensikerran) menneet kehityksessä niin rutkasti Halon ajoista eteenpäin, että Anniversary tuntui vanhahtavalta, ennenkuin se alkoi iskostua jälleen.

Kampanja paranee askeleen jos toisenkin siinä vaiheessa, kun pudotaan itse Halon pinnalle vehreiden maisemien sekaan, mutta silloinkin — etenkin paikkojen tutkailun alussa, on tiedossa tylsää puurtamista ja omien sotakavereiden paikantamista lähiympäristöstä, ilman minkäänlaisia suuntimia minne pitäisi mennä. Kompassin tai muun suuntimen täydellinen puute jatkuu myöhemmässäkin vaiheessa peliä ja välillä — ellei oikeita paikkoja muista ulkoa — on suunnistaminen seuraavalle checkpoint-tallennukselle välillä useamman minuutin edestakaisin ravaamisen takana. Etenkin, kun osa pelin sisätilarakennelmissa on kamalan sokkelomaisia paikkoja, vaikka avautuvia ovia on yleensä vain se yksi.

Itse melkeinpä muistin kaikki oikeat paikat ja reitit ulkoa, mutta entäpä sitten pelaajat, jotka eivät ole peliä ole aiemmin pelanneet? Heillä voi kestää oman aikansa, ennen kuin pelin nautinnollisuuden saa taottua heidän päähänsä. Toisaalta, kaipa tämä on pieni varjopuoli sille, että peli on näin muutoin FPS-genrestä melko poikkeava ja pelimaailmansa osalta paljon avarampi kuin useimmat nykypäivän peleistä, joissa on se tasan yksi näkymättömin seinin vuorattu polku mistä kulkea. Myös vihollistyyppien omaksuminen ja hyväksyminen osaksi pelin tunnelmaa voi viedä oman aikansa. Muistan ainakin itse ensikosketukseni Haloon aikanaan: hihittävät ja piipittävät pikkucovenantit, sekä hieman isommat örisevät Covenantit eivät oikein olleet omiaan otettaviksi vakavana uhkana, etenkään sellaisena, joka kykenisi pistämään ihmiskunnan polvilleen.

Pakko tosin kuitenkin on myöntää; viihdyin pelin parissa paljon paremmin siinä vaiheessa, kun rinnalle sai toisen ihmispelaajan rivejä vahviastamaan. Pelissä oli samankaltaista nuorekasta viehätystä kuin aikanaan 2000-luvun alussa pelatessa peliä vanhalla Xboxilla, eikä Warthogin ajeluttaminen kaveri kyydissä ole oikeastaan vanhentunut vieläkään tippaakaan. Kaveria rinnalle pelissä useaan otteeseen yksinpelatessa tulee kaipaamaankin, sillä jo normaalivaikeustasolla peli on välillä todella haastava. Omasta mielestäni peli selkeästi vaikeampi kuin mitä alkuperäisversio oli aikanaan Xboxilla. Jopa medium-tasolla pelatessa Master Chiefin uudellenlatautuvat suojat katoavat paljon herkemmin ja kestävät latautua takaisin entiseen loistoonsa pidemmän hetken. Muutamia kohtia saa yrittää välillä rasittavuuteen asti, eikä erilaisten vekottimien puikoissa tai niiden suojissa (esimerkiksi Scorpion-tankissa) kestä olla yhtään sen pidempään elävänä kuin jalkaisinkaan sotiessa ennen kuin henki jo lähtee ja joutuu yrittämään uudelleen. Välillä peli soljuu mukavasti pienen haasteen kera, mutta välillä vastaan tulee sitten niitä piikkejä, jolloin vaikeustason käyrä nousee heittämällä ylös. Tätä tosin ilmenee lähinnä yksinpelatessa ja kaverin kanssa pelissä pärjää paljom paremmin samoissa tilanteissa, jotka yksinpelin tuntuvat vaikeilta.

Vihollistekoäly on kutakuinkin pysynyt samalla tasolla, joskin välillä tuntuu että viholliset osaavat yllättää pelaajan vähän liiankin hyvin. Jo ensimmäisestä Halo-pelistä tuttu vahva tekoäly on edelleen läsnä, eikä ajan hammas ole siihen oikeastaan purrut — ja miksi olisikaan, kun miettii kuinka surkeassa jamassa monen(räiskintä)pelien tekoälyttömät tekoälyt vielä näiden kuluneiden kymmenen vuoden jälkeenkin ovat. Ei Halonkaan tekoäly mitenkään jumalaisen älykästä ole, mutta se että osaavat väistellä kranatteja, suojatua fiksusti ja tarpeen tullen yllättää pelaajan raa’an voiman kera tai hyökätä ryhmissä ovat seikkoja, jotka tarjoavat rutkasti haastetta ja opettavat pelaamaan varovaisemmin kuitenkaan ilman, että tekoäly sortuisi huijaamaan yli-inhimillisillä taidoillaan, kuten vaikkapa Call Of Duty Modern Warfare 3 -pelissä — näin esimerkkinä.

Jos nyt kuitenkin sattuu kaipaamaan lisähaastetta, vaikeampien vaikeustasojen lisäksi, on pelissä mukana nyt myös uudemmista Halo-peleistä tuttu skulls-ominaisuus. Keräämällä pääkalloja voi pelaaja muuttaa yksinpelikampanjan vaikeuskäyrää erilaisten muuttujien, eli skullsien avulla entistä vaikeammaksi. Aktivoimalla erilaisia skullseja ennen pelin aloittamista voi pelistä muun muassa jättää pois viholliset kartalla paljastavan minitutkan, antaa vihollisille tuplamäärän elinenergiaa, muuttaa Master Chiefin suojat sellaisiksi, että ne palautuvat takaisin vasta kun pieksee vihollisia aseen perällä, tai esimerkiksi asettaa peliin sellaisen sääntömuutoksen, että kuoleminen palauttaa pelin aina viimeiselle checkpointille saakka, eikä aivan kuolemispaikan tuntumaan.

Mikäli kukaan fyysisistä kavereistasi ei jouda jakamaan peli-iloa rinnnallesi, on pelissä mukana alkuperäisestä pelistä poiketen jaetun ruudun moninpelin ohella myös Liven kautta toimiva co-op, sekä Halo 2:sta ja siitä eteenpäin tunnettu varsin toimiva moninpelitila kuuden remasteroidun pelikartan voimin. Moninpelimuotoja tarjolla on yksitoista, minkä lisäksi mukana on aiemmissa Halo-peleissä mukaan tullut firefight-pelimuotokin, jossa taistellaan alati kovenevia vihollisaaltoja vastaan. Harmi kyllä co-op pelitila ei toimi Liven välityksellä siten, että omaa pelitallenustaan voi jatkaa kenen tahansa tuntemattoman pelaajan kanssa Liven kautta, vaan sen sijaan co-op kaverin on oltava joku tyyppi pelaajan omalta ystävälistalta.

Perusmoninpelien joukkoon lukeutuu muun muassa aiemmistakin Halo-peleistä tuttuja moodeja, kuten assault, capture the flag, headhunter, infection, oddball, slayer, race, sekä king of the hill, joten sillä saralla peli ei oikeastaan ihmeitä tarjoile. Tosin mitäpä sitä korjaamaan sellaista, joka ei ole rikki: Halo Anniversaryn moninpeli on samaa hyvää tasoa kuin mihin fanit ovat Halo 2:sta saakka tottuneet. Halo Anniversary osaa myös ottaa huomioon pelaajan pelaajatason, mikäli aiempia Xbox 360-julkaisuja on tullut pelailleeksi netissä ja noussut tasoissa. Mukana on myös matchmaking-ominaisuus, jonka avulla saa varsin mainiosti itsensä tasoista ja kaltaista peliseuraa helposti ja nopeasti. Pelaajia riittää ja meno on vauhdikasta — etenkin king of the hill ja slayer pelimuodoissa, jotka ovat ainakin omia suosikkejani.
Loppubonuksna Halo – Reach pelin omistaville pelaajille löytyy pelikotelosta lisukkeena kertaluontoinen raaputuskoodi, jolla saa kaikki Halo: Combat Evolved – Anniversaryn remake-pelikartat pelattaviksi myös Reachissa (mikäli sattuu pelin siis omistamaan). Ihan kiva niin, kun ottaa huomioon, että Reachissa pelikarttoja näin yleisesti ottaenkin on sitten jo entuudestaan enemmän, on mahdollista kasvattaa sen karttamäärää entisestään, eikä myöskään Halo Anniversaryn yksinpelin läpipelaamisen jälkeen tarvitse siten seilata kahden eri pelilevyn (ja pelin) välillä, mikäli haluaa pelata Reachin sekä Anniversary-julkaisun karttoja vuoronperään. Kokonaisuutena Halo: Combat Evolved – Anniversary on varsin toimiva ja edullinen kokonaisuus mikäli tekee mieli kurkistaa menneisyyteen sekä peliin, joka mullisti koko FPS-peligenren 2000-luvun alussa. Jaetun ruudun co-op, sekä perusmoninpeli tekevät pelistä mukavan pitkäikäisen, samalla kun itse yksinpelikampanja tarjoaa alun hidastempoisuutta lukuun ottamatta edelleen varsin toimivaa ja nautittavaa viihdettä, jollaista ei monista tämän päivän räiskintäpeleistä löydä, hyvällä tekoälyllä varustettuna.