Haze arvostelussa

“Haze? Eikös tuo ole jo vähän vanha peli arvosteltavaksi”, ihmetteli eräs ystäväni, kun sadattelin loppukesän kauhukokemuksiani pelin parissa. Tottahan tuo, pelihän hapantui työpöydälläni lähes pari viikkoa, ennen kuin sain motivoitua itseni edes käynnistämään sen ja siitäkin oli melkoisen pitkä matka varsinaiseen pelaamiseen. Etenkin, kun samassa työjonossa lojuivat Unreal Tournament III, Metal Gear Solid 4, Civilization – Revolution ja pc:n Mass Effect, lienee melko ymmärrettävää, ettei mieleeni heti ensimmäisenä juolahtanut polttaa kultaakin kalliimpia kesälompäiviä Free Radicalin heikkomaineisen Hazen parissa. Noh, kesä on nyt käytännössä takana ja kaamosmasennus kolkuttaa ovella. Täydellinen hetki siis karaistaa itseään pimeän talven varalle ja mikäpä toimisikaan parempana kärsimyksen välikappaleena kuin höyryävä läjä keskinkertaista räiskintäkökköä?

Haze on Bioshockin ohella yksi näitä harvoja räiskintäpelejä, jotka ovat jo ennakkoon julistaneet tuovansa genren toivottoman latteisiin tarinoihin tuulahduksen moraalista pohdiskelua. Hazessa oikeaa ja väärää puntaroidaan nuoren sotilaan, Shane Carpenterin saappaissa. Shane on lukuisten muiden ikätoveriensa tavoin päättänyt parantaa maailmaa, liittymällä Mantel korporaation yksityisarmeijan johtamaan taisteluun Etelä-Amerikan diktaattoreja vastaan. Aivan tavallisesta militaristipoppoosta ei ole kyse, vaan räikeän keltamustiin uniformuihin pukeutuneita Mantel-miekkosia doupataan Necatriksi nimetyllä aineella, joka nopeuttaa refleksejä, terästää aisteja, kasvattaa kivunsietokykyä ja tekee sotimisesta, pelin omia sanoja lainatakseni, “parasta, mitä housut jalassa voi harrastaa”. Ylivoimaista armeijaa vastustaa pieni, mutta sisukas vastarintaliike, jonka “skincoat” -lempinimeä kantava johtaja, tykkää propagandan mukaan pukeutua ihmisen nahasta tehtyihin takkeihin. Pikkulapsikin tajuaa, että jokin tässä kuviossa mättää. Shanelta kuluu samaan noin neljännes yksinpelin kestosta.

Hazen tapa käsitellä tätä huikean kulunutta ja mielikuvituksetonta aihetta on vertaansa vailla. Jottei kenellekään jäisi epäselväksi huumeilla, propagandalla ja testosteronilla pumpatun sotakoneen pahuus, on pelaajan Mantel-tiimikaverit laitettu suoltamaan suustaan mitä uskomattomimpia lausahduksia tappamisen ihanuudesta oman ylivertaisuutensa hehkuttamiseen. Minkäänlainen samaistuminen tähän pyssyillä sohivaan apinalaumaan on tehty täysin mahdottomaksi, eikä pelaaja erehdy missään välissä luulemaan, ettäkö Mantel voisi olla edes piirun verran oikealla asialla. Onneksi pelin tekijät ovat paljastaneet jo kuukausia etukäteen, että Shanen mustakeltainen takki kääntyy nopeasti kapinallisten vihreään; pelin alkupuolisko menee nimittäin huomattavasti joutuisammin, kun tietää että näitä ympärillään pörrääviä suurisuita saa päästellä myöhemmin tusinoittain hengiltä.

Tarinan tyhjänpäiväisyys ei suoranaisesti järkytä. Vastaavanlaista soopaa suolletaan käytännössä yhdeksässä pelissä kymmenestä ja tuskinpa Hazekaan olisi ristiinnaulittu, ilman sen ontoiksi jääneitä lupauksia pohdiskelevasta juonesta. Sama tyhjän itsekehun viitoittama linja jatkuu valitettavasti myös pelattavuuden puolella. Haze on nimittäin hyvin keskinkertainen ensimmäisen persoonan räiskintä, jonka luottaa täysin Mantelin ihmenesteen, Nectarin, ympärille rakennettuun pikkukikkailuun. Lopputulokseksi on saatu läjä ihan kivoja, mutta pelattavuuden kannalta täysin yhdentekeviä temppuja, joista ei ole peittelemään alla makaavan peruspelin valtavia puutteita.

Nectarin ensimmäinen (ja ainoa hyödyllinen) käyttötapa on tietenkin sen annostelu omiin suoniinsa. Tämä onnistuu ainoastaan pelin ensimmäisen neljänneksen aikana, kun pelaaja taistelee Mantelin leivissä. Tällöin Shane juoksee hetken ajan hieman kovempaa, kestää paremmin osumaa ja näkee pusikoissa piilottelevat viholliset valoa hohkaavina möykkyinä. Vaarana on yliannostus, jota seuraavassa psykoosissa näkökenttä hämärtyy, eikä vihollissotilaita enää erota omistaan. Efekti on melko vaikuttava, mutta käytännössä Nectarin annostelu on niin helppoa, ettei psykoosiin päädy vahingossa, kuin yhden ennalta skriptatun kohtauksen verran.

Loppupeli meneekin sitten kapinallispuolella, jossa pelaaminen on perinteisempää ja temput järjestäen turhanpäiväisiä; Mantel -sotilaiden raadoilta poimituista säiliöistä saa koottua yliannostusta aiheuttavia Nectar-kranaatteja, joita voi joko viskellä tai haudata maahan miinoiksi. Koko Nectar-pommi on ideana hieman turha, sillä se ei tapa vihollisia, vaan muuttaa ne kaikkiin suuntiin ampuviksi psykopaateiksi. Tavallisten kranaattien nakkelu yhdistettynä eloonjääneiden seulomiseen perinteisin asein on huomattavasti tehokkaampi ja luontevampi tapa vihulaisten niittämiseen. Yhtälailla olemattomalle käytölle jäivät Shanen kyvyt teeskennellä kuollutta, sekä riistää aseita suoraan vihollisten käsistä; aggressiivinen liipasinsormen nykiminen takaa parhaan lopputuloksen kaikissa tilanteessa.

Kun nämä yhdentekevät kikkareet siivotaan pois, jää jäljelle tavanomainen, mutta hieman yksitoikkoinen ammuskelu: pelaaja juoksee pyssy kourassa läpi putkimaisten tasojen, roiskien lyijyä kaikkialle, missä kuvittelee vihollisten luuhaavan. Pahisten erottaminen on tehty helpoksi, sillä joko näkökenttää terästetään Nectarilla, tai sitten viholliset ovat Mantelin sotilaita, joille maastokuviointi on täysin tuntematon käsite. Perusmekaniikka myötäilee nykyräiskintöjen trendejä: muutaman sekunnin piilottelu luotisateelta parantaa isommatkin haavat, pääosuma tappaa laakista ja aseilla voi tähtäillä niinsanotun rautatähtäimen läpi. Aseiden tuntuma on säädetty suurin piirtein kohdalleen ja jopa alussa kakkospyssyksi jaettu pistooli on tehoiltaan varsin käyttökelpoinen.

Tähtäimen tuolla puolen toilailevat viholliset ovatkin sitten jotain ihan muuta. Mantelin sotapojat ovat parhaimmillaankin pelkkiä päälle ryntääviä idiootteja, joiden vaarallisuus perustuu ylivoimaan ja riittävän tehokkaisiin aseisiin. Toisinaan nämä supersotilaat hakeutuvat myös seinien taakse suojaan, mutta yleensä kuitenkin siten, että joku raaja pilkottaa pari luodinmittaa liian näkyvillä. Tikkaissa nämä raukkaparat menevät täysin hämilleen, eikä esimerkiksi vaihtaa reittiään, jos pelaaja sattuu kiipeilemään samoja puita eri suuntaan. Yleistä tuntuu myös olevan kohteen täydellinen kadottaminen kesken tulitaistelun sekä tätä seuraava päämäärätön hapuilu. Ehdottomasti surkein esitys on kuitenkin nähdä nämä tunarit auton ratissa, sillä tekoälyn maaninen kaahailu päättyy lähes järjestäen seinäkolariin, jossa kuolevat niin kuski, pelkääjä, kuin loputkin takapenkillä mölyävistä kyytiläisistä. Täytyy myöntää, että syyllistyin itsekin pariin kuolonkolariin, mutta se tuskin johtui niinkään aivojani pyörittävistä algoritmeista, kuin Hazen fysiikkaa uhmaavasta ajomallista.

Keskinkertaisuuden pahemmalle puolen menee myös pelin tasosuunnittelu, joka on paitsi lineaarista, myös täysin mielikuvituksetonta. Suunnittelun positiivisia kohokohtia ovat pelin loppupuolen tylsä, mutta siedettävän näköinen köysirata ja se pakollinen silta, jonka Half-Life 2 teki jo vuosia sitten paljon paremmin. Loppu onkin sitten ikävystyttävää teollisuuskompleksia, viidakkoa sekä tusinarauniota, jota yhdistellään kapeilla, pitkillä ja aivan liian putkimaisilla ajo-osuuksilla. Motivaattorina toimiva tehtäväsuunnittelukin vilisee niin pakkotoistomaisia FPS-kliseitä, etten ihmettelisi yhtään, jos joku tunnustaisi pelin pääsuunnittelijan olleen robotti.

Näin masentavan huonon yksinpelikokemuksen jälkeen, olisi aika optimistista kuvitella, että ketään kiinnostaisi Hazen mättäminen verkossa. Itse kokeilin pelin deathmatchia juuri ja juuri sen verran, että voin hyvillä mielin todeta sen teknisesti toimivaksi, mutta sisällöltään yhdentekeväksi. Suurin potentiaali piilee Hazen jopa neljää yhtäaikaista pelaajaa tukevassa yhteistyömoodissa, mutta ainakaan omasta kaveripiiristäni ei löytynyt riittävän hulluja ihmisiä tätä kokeilemaan. Itse asiassa, minulla oli ongelmia taivutella edes yhtä vapaaehtoista, jaetun ruudun co-opia testaamaan ja tämä kyllä tiivistää mielestäni kaiken olennaisen Hazesta.