Helheim Hassle arvostelussa

Norjalainen indiestudio Perfectly Paranormal kehitti vuonna 2016 julkaistun palkitun debyyttinsä Manual Samuel, jossa pelaaja ohjasti rekan alle jäänyttä Samuelia – ideana oli rynniä kaikki Samuelin ruumiintoiminnot ja liikkeet väkisin läpi – manuaalisesti, nappuloita hakkaamalla.

Perfectly Paranormal on jälleen saman asian äärellä, sillä Helheim Hassle käsittelee sekin ihmisruumista ja sen kanssa pelleilyä.

Pelin päähenkilö on viikinki Bjørn, jonka suurin haave muiden viikinkisotureiden tavoin olisi päästä Valhallaan, viikinkitaivaaseen. Tai niin ainakin pitäisi olla. Lähes varmasta kuolettavasta suurtaistelusta pois lusmuileva Bjørn joutuu kuin kohtalon ivaamana silti Valhallaan. Paikka on tylsä ja Bjørn haluaa vaihtaa maisemia helvettiin, Helheimiin. Matkan varrella kohdataan kummallinen (ja vähän ärsyttäväkin) luurankotyyppi, nimeltä Pesto. Uusi luurankotuttavuus lupaa jeesata Bjørnin helvettiin, jos tämä vain auttaa Pestoa saamaan haltuunsa erään artifaktin. Diili on tehty ja matka kohti helvettiä voi alkaa.

Jo hyvissä ajoin kuollut Bjørn huomaa, että hän voi riisua itsensä paloiksi. Kädet, jalat kuin pääkin lähtevät torsosta irti yksi kerrallaan, kun peli opettaa pelaajalle eri ruumiinosien kanssa leikkimisen saloja. Pelin keskeinen idea onkin sinänsä varsin hauska ja uniikki: pelaaja ratkoo Bjørnin roolissa läjäkaupalla puzzleja. Jokseenkin huvittavasti homma tapahtuu pitkälti juuri The Lost Vikings -pelin hengessä (muistaako sitä enää kukaan?) ja ehkä hieman tuoreemmin samankaltaista ideaa löytyy Warner Bros. Studion legosarjan peleistä, joissa hahmojen pitää tehdä yhteistyötä ja käyttää omia erikoisvahvuuksiaan selvittääkseen eteen tulevat puzzlet. Helheim Hasslessa nämä ”hahmot” ovatkin jotain muuta – ne ovat ruumiinjäseniä.

Kokonaisena Bjørn on aika tavallinen nuori viikinkikaveri, joka osaa hyppiä, kiivetä ja puhua, kuten tavallinen ihminen. Kun tyyppi hajotetaan paloiksi ristiohjainta nitkuttamalla, osaakin irtopää rullailla itsekseen ahtaista koloistakin ja samalla irtojaloista tuleekin tarvittaessa korkealle loikkivia heinäsirkkoja. Kädet voivat viskellä muita irtoraajoja pitkin poikin ja kiipeillä tikkailla ja köynnöksissä. Yksi keskeinen idea on yhdistellä ruumiinosia keskenään. Torso pelkillä käsillä on melko gorillamainen ilmestys liikehdinnältään, kun taas kädet + pää on kuin jonkinlainen kummajainen The Thing -elokuvasta. Jalkajalka on huvittava kärrynpyörä, eikä pääkäsi jää sekään tylsäksi näyksi. Kaikki yhdistelmät ovat ominaisuuksiltaan erilaisia esimerkiksi senkin osalta kuinka korkealle voivat hypätä. Jalkakäsi hyppää korkeimmalle, käsikäsi ei juuri lainkaan ja irtopää sitäkin vähemmän. Nämä kaikki joutuu ottamaan huomioon puzzleja ratkottaessa.

Mitä pidemmälle Helheim Hasslen noin kolmetuntisen (ehkä neljä, koska jumiin jää useamman kerran) tarinan aikana edetään, sitä vaativammaksi ja haastavammiksi puzzlejen ratkaisut käyvät. Pääasiassa pelaaja aukoo oviaukkoja edetäkseen vasemmalta oikealle, mutta välillä pitäisi joitain hahmojakin auttaa – tai sitten ei. Eräässä kuntosalipuzzlessa hahmo ei suostunut nostamaan oven eteen kasautuneita painoja, koska kotkatyyppi oli pöllinyt hänen smoothiensa. Yritin ja yritin saada smoothieta kotkalta jos jonkinlaisin keinoin pitkään, siinä onnistumatta. Lopulta ratkaisu oli yksinkertainen: piti vain tsempata mököttävää treenaajaa riittävän monta kertaa suullisesti ja johan smoothie unohtui.

Vaikka puzzlet ovat pääosan ajasta melko hyvin logiikalla hallittavissa eivätkä selkeät kontrollitkaan sotke pelaamista, on pelissä mukana kuitenkin tällaista epäloogista ja turhankin paljon pelin tekijöiden pääkopan sisälle menemistä ratkaisun löytymiseksi, jolloin jumiutumisia ja paikallaan ihmettelemisiä syntyy. Turhauttavimpia hetkiä ovat puzzlet, joiden jälkeen saman tien tulee uusi jumiin jättävä puzzle – Pesto ei näinä hetkinä inahdakaan. Matkan varrella mukaan tulee puzzleja, joissa oven avaaville painoalustoille pitäisi laittaa vain tietyt ruumiinosat tai tietty määrä painoa. Irtopäällä jättilumipallojen tekeminen tulee sekin tutuksi. Mikäli jaksaa, löytyy pelistä sieltä täältä kultakolikoita, marjoja kuin tekstikääröjäkin keräiltäväksi. Etenkin kääröjen metsästäminen tosin vaati useimmiten pientä ekstrajumppaa ja ratkomista, enkä itse ainakaan jaksanut kovin montaa sellaista kerätä. Loppupuolella peliä puzzletouhu etenkin painolautojen kanssa meneekin jo melko älyttömäksi ja tuntuu, että pelaaminen on pelkkää puzzletykitystä.

Tarinansa osalta Helheim Hassle on hyvinkin yksinkertainen, mutta omalla tavallaan toimiva ja hahmona pasifistiviikinki Bjørn on symppis. Viikinkitähden ohella peli on täynnä toinen toistaan värikkäämpiä ja kreisejä hahmoja, jotka tosin ovat lähinnä kaikki sivutäytettä sen jatkuvan puzzlenratkonnan lomassa. Jotkin goblin-hahmoista heittävät jopa ihan hauskaa läppääkin, mutta siihen syvempi mielenkiinto tarinaa kohtaan oikeastaan jääkin. Ääninäyttely on kauttaaltaan hyvää, mutta Bjørnin matkassa hengaava ja vieressä tumput suorana puzzlenratkonnan aikana seisoskeleva Pesto on melko turha ilmestys. Hahmona se käy myös hieman rasittamaankin ja jatkuvaa ”gosh darn it” -höpötystä eritoten olisi saanut jättää vähän vähemmälle. Visuaalisesti Helheim Hassle on ehdottomasti jonkinlaista sukua Manual Samuelille simppelin, mutta toimivan 2D-grafiikkansa osalta. Parasta antia peligrafiikassa ovat ehdottomasti erilaisten ruumiinjäsen-yhdistelmien liikehdintä ruudulla.

Loppusanat

Helheim Hassle norjalaisen studion edellisen pelin tavoin ihmisruumiin kanssa leikittelevä peli, jonka pääpaino on tiiviissä puzzlenratkonnassa. Hauska ja uniikki ruumiinosilla leikkimisen idea kuitenkin jaksaa alkuinnostuksensa jälkeen kantaa vain pieninä annoksina pelin lyhyydestä huolimatta, sillä paikoin jatkuva puzzletykitys sekä ajoittainen jumiin jääminen epäloogisemmissa kohdissa käyvät puuduttamaan.