Hi-Fi Rush arvostelussa
Värikäs ja musiikkipainotteinen hack 'n' slash tempaa mukaansa eikä päästä irti rytmikkäästä otteestaan.
Japanilaisen Tango Gameworksin kehittämä värikäs Hi-Fi Rush toimintapeli paljatettiin ilman sen kummempia ennakkorummutuksia julkaisupäivänään Xboxin ja Bethesdan järjestämässä Developer_Direct -livestriimissä tammikuun lopulla. Tuttuun Xbox-tyyliin peli saapui heti julkaisun aikaan Steamin ohella ostettavaksi sekä myös Gamepass-tilaajien ladattavaksi.
Pelissä päähahmo, 25-vuotias rahaton wannabe rokkari Chai päättä vierailla megakorporaatio Vandelay Technologiesin saarella sijaitsevassa tiluksissa, joka etsii vapaaehtoisia Project Armstrong -nimiseen projektiinsa. Chai ei paljoa ennakkoon kysele, kun lapuissa on jo puumerkkiä alla ja hupsista keikkaa, kotvasen kuluttua nuorella miehellä on toisen kätensä tilalla robottikäsi! Muutostyön aikana sattuneen virheen vuoksi myös Chain musiikkisoitin viskataan tämän sisuskalujen jatkeeksi sykkimään, kuin Tony Starkin rintakehässä oleva minireaktori konsanaan.
Mahaan lätkäisty musiikkisoitin saa aikaan sen, että kaikki Chain elämässä alkaa liikkua ja toimia kulloinkin soittimessa käynnistyneen musiikkiraidan tahtiin. Sormi napsaa, jalka komppaa ja jopa miehen askellus liikkuu musiikin tahtiin. Wannabe-rokkarin wannabe-kitara soi, kun Chai pääsee pätkimään vihollisia magneettiseen käteensä kasaamallaan romumetallikitaralla.
Kaikki tekeminen ja kokeminen pelissä on yhtä hienoa koreografiaa – aivan kuin monet nykypäivän elokuvatrailereista, joissa niiden taustalle liitetty musiikki on laitettu natsaamaan yhteen ruudulla näkyvien tapahtumien kanssa. Tätä äänen ja kuvan synkkaamista trailereissa on tapahtunut jo ainakin viitisen vuotta Netflix-sarja Punisherin ensimmäisen kauden trailerin ajoilta saakka, jossa kaikki oli synkattu kauniisti Metallican One -kappaleen tahtiin.
Kun alkuun opettavaiset tutoriaalit on Hi-Fi rushissa pelattu ja käy selväksi, että Vandelayn laitos onkin pulmallisen vaarallinen paikka nuorelle miehelle, haluaa Chai loogisen yksinkertaisesti paeta saarelta. Koska hänet on leimattu ”vialliseksi tuotteeksi” ja laadunvalvonnan päällikkökin on hyvin, hyvin vihainen (ja perfektionisti) on ensialkajaisiksi selvittävä tappavasta QA-osastosta. Piankos Chai onnistuukin jo pakenemaan uuden liittolaisensa Peppermintin avulla, jolla on oma motiivinsa repiä alas koko Vandelay johtoportaine päivineen. Siispä hieman vastahakoinen Chai päättää auttaa ja ryhtyä tuumasta toimeen ja osasto osastolta lähdetään Vandelayta perkaamaan.
Hi-Fi Rush on pelinä sellainen tapaus, että se nappaa oitis matkaansa, eikä oikeastaan päästä kyllästyttämään missään vaiheessa – mitkään osiot eivät kestä liian pitkään, kun vaihtelevuutta pidetään yllä. Peli-ideakin on jokseenkin uniikki, vaikka 2008 julkaistu Brutal Legend etäisesti samankaltaisen hack’n’slash -musiikkiteemapelailunsa kanssa ehtikin ensin. Hi-Fi Rushissa pelimekaniikka ja ajoittainen musiikillinen QTE-rämpyttely on kuitenkin viety Brutal Legendiä pidemmälle. Pelin rytmitetty taistelu ja nuoteissa onnistuminen on paikoin niinkin euforista, että se muistuttaa niistä ensimmäisistä kerroista, kun aikoinaan pääsi viimein kokeilemaan Guitar Hero ja Rock Band -pelisarjoja muovisoittimineen. Onnistuneesta rytmityksestä palkitaan energialla kitarapalkkiin, joka taasen edesauttaa tatteja klikkaamalla aktivoitavan erikoiskyvyn saamista nopeammin käyttöön.
Värikäs cel-shading -efektillä kuorrutettu, taistelun aikaan lähestulkoon ilotulitukseksi muuttuva grafiikka on ihastuttavan pirteää ja melko harvinaista tänä päivänä. Pelin voisi kuvitella ottaneen inspiraatiota Xbox Onen unholaan unohdetusta julkaisupelistä, Sunset Overdrive.
Allekirjoittanut itse asiassa pienen hetken ehti jopa luulla Developer_Directiä katsoessaan, että lähetyksessä paljastettaisiin jatkoa Sunset Overdrivelle, kunnes nimi Hi-Fi Rush pöllähtikin nopeasti ruudulle. Visuaalisuuden kruunaa hauska valokuvamoodi, jonka kanssa leikkimällä saa aikaiseksi mitä näyttävämpiä kuvakaappauksia filttereineen.
Hi-Fi Rush on päätoimisesti hack’n’ slashia, mutta silloin tällöin pelaaja laitetaan myös hyppelemään tasohyppelyiden kaltaisesti melko helppoina eteen tulevien kohtien ja kuilujen ylitse. Ennalta määrättyihin kiintopisteisiin toimiva tarttumakoukkukin saadaan varusteisiin matkan varrella, minkä lisäksi myös Peppermintin voi kutsua oikeaa liipaisinta painamalla apuun taistelemaan ja eritoten rikkomaan vihollisrobottien suojakenttiä.
Valuutan virkaa toimittaa Ratchet & Clank -pelien kaltaisesti mutterikasat, joita keräillään jatkuvalla syötöllä, joko maasta, puulaatikoita rikkomalla tai vihollisia tuhoamalla, joka tarjoaa sopivaa porkkanaa pelaamiseen.
Pelin kuluessa Chai pääsee ostelemaan muttereillaan uusia erikoiskykyjä ja muun muassa terveysmittarin kokoa sekä erikoisliikkeen kestomittaria pääsee päivittelemään paremmaksi. Keräämällä sinne tänne piilotettuja Vandelayn mikrosiruja voidaan päivitellä myös Chain passiivisiakin kykyjä, joita voi olla aktiivisena vain rajallinen määrä samanaikaisesti. Erilaisia uusia liikesarjoja näppäinkomboineen löytyy sopivanlaisesti ja kaikki taisteleminen hoidetaan käytännössä X tai Y-nappulalla, joista X on kevyt isku ja Y raskaampi ja hitaampi. Näiden yhdistelmillä sitten luodaan mitä erilaisempia iskusarjoja.
Mitä tulee taisteluihin, sulkee peli pelaajan areenamaiseen tilaan, jossa taistelu on hoidettava alta pois, ennen kuin Chai voi jälleen edetä tasossa eteenpäin. Haastavuudeltaan peli oli hard-tasolla mielestäni juuri sopivan haastava, ei rasittava, mutta ei liian helppokaan. Very hardin sen sijaan koin jo turhan vaikeaksi, koska vihollisten iskuteho kasvaa hardiin verrattuna jo huomattavasti normal-tasoa suuremmaksi.
Niille, jotka eivät pidä oikeiden nappuloiden painelusta QTE-kohtauksissa, saa valikosta säätää päälle yhden nappulan yksinkertaistetut QTE:t, jolloin pelissä painellaan vain yhtä ja samaa nappulaa. Bossitaistelut on toteutettu myös pelaajan hermoja ajatellen, eli bossien energiapalkki on jaettu useampaan osaan, jolloin yhden osan tuhoaminen tekee ikään kuin checkpoint-tallennuksen peliin. Mikäli siis game over yllättää puolivälissä bossitaistelua, saa yrittää uudelleen puolestavälistä tätä kyseistä taistelua. Luonnollisesti vaikeustason valinta vaikuttaa siihen, kuinka kauan pelin läpäisyyn menee, mutta kutakuinkin pelin kahdentoista tason (pelissä nimellä raita) läpäisyyn kuluu päälle kymmenen tuntia.
Pelin tarinan lomassa pelattavat tasot jakautuvat osa-alueisiin ja usein isompien taisteluiden päätteeksi saadaan aina amerikkalaisia kouluarvosanoja, joita voi tietysti uudelleen pelaamalla yrittää parannella. Kun kenttä on läpäisty, päästään hetkeksi aina huilailemaan Peppermintin piilopaikkaan, jossa voi ottaa rennosti ja kuunnella Chain mietteitä tämän maatessa sohvalla, silittää robottikissaa tai jutella uuden liittolaisen kanssa. Hi-Fi Rushin audiovisuaalisen, hyväntuulisen tuotannon kanssa kulkee käsi kädessä myös pelin tarinakin. Sen hahmot ovat hauskoja ilmestyksiä ja Vandelayn isommat johtajat lauantai-aamun piirrettyjen tasoisia ilkeilijöitä.
Ääninäyttelykin on kauttaaltaan onnistunutta ja peliä varten luotu maailma onnistuu hienosti immersiossaan ja peliin on osattu jopa puhaltaa hienosti toimivaa huumoriakin. Päähenkilö Chaita ääntelee nautinnollisella otteella viimeisimmästä Spider-Man -animaatiosarjasta tuttu Robbie ”Spider-Man” Raymond, joka itse asiassa kuulostaa erehdyttävän paljon Sonyn taannoisessa Spider-Man -pelissä hämistä äännelleeltä Yuri Lowenthalilta. Peppermint-hahmon äänenä kuullaan Erica Lindbeckiä, joka hauskana sattumana taasen äänteli Sonyn Spider-Man -pelissä Black Catia.
Koska peli on niin musiikkikeskeinen, on hienoa, että mukaan on saatu edes jotain oikeiden artistienkin musiikkia. Mukana on kahdeksan lisensoitua raitaa bändeiltä, joista tunnetuin lienee jo 90-luvulla peliin (Quake) musiikkia tuonut Nine Inch Nails kahdella raidallaan, joita ovat 1,000,000 ja The Perfect Drug.
Muita artisteja raitoineen ovat “INAZAWA CHAINSAW” – Number Girl
“Lonely Boy” – The Black Keys, “Invaders Must Die” – The Prodigy, “Whirring” – The Joy Formidable, “Wolfgang’s 5th Symphony” – Wolfgang Gartner ja “Honestly” – Zwan.
Koska kahdeksan raitaa on melko vähän noin kymmenen tunnin pituiselle ja kaksitoista tasoa (siis raitaa) kattavalle pelille, on loput musiikeista Bethesda Softworksin omaa originaalia, instrumentaalista tuotantoa, jotka toimivat nekin mielestäni varsin hyvin pelin taustalla menoa kyydittämässä.
Loppusanat
Hi-Fi Rush on toimintapeli, jollaisia harvemmin tulee vastaan – se on hyväntuulinen, nopeatempoinen ja idealtaan piristävän uniikki kokemus, jota maustaa hienosti sen musiikkien synkkaaminen värikkääseen cel-shading -grafiikkaan. Pahaa sanottavaa ei juurikaan tästä noin kymmenen tai yhdentoista tunnin mittaisesta pelikokemuksesta löydä. Kokonaisuuden kruunaa pelin hinnoittelu: perusversion saa omakseen 30€ hintaan, kun deluxe-versio maksaa sekin vain 40€.