Hogwarts Legacy arvostelussa

Sanoin nämä sanat kutakuinkin vuonna 2004 kirjoittamassani Harry Potter And The Prisoner Of Azkaban -pelin arvostelussa ja sanon ne myös nyt: en ole mikään fanaattinen tai edes pienikään Harry Potter -fani. En ole lukenut yhtäkään kirjaa, elokuvista olen katsonut jonkun sivusilmällä, nimeä en muista. Laajin kokemukseni saagan parissa on kaksi neljäsosaa Lego Harry Potter: Years 1–4 -peliä.

Viimeisimmistä Harry Potter -aiheisista, pelkästään Playstation 3:lle aikoinaan julkaistuista Book of Spells ja Book of Potions -movekapulapeleistä oli ehtinyt kulua jo kymmenen vuotta, kun pääasiassa Cars ja Toy Story -peleistään aiemmin tunnetun amerikkalaisen Avalanche Studiosin peli, Hogwarts Legacy, julkaistiin PC:lle sekä XSX- ja PS5-konsoleille.

Game Reality ei saanut useista pyynnöistä huolimatta alkuperäisen helmikuun julkaisun aikaan peliä arvosteluun. Ilmeisesti negatiivinen kuhina Potter-kirjailijan ympärillä kävi niin kuumana, että pelin PR-väkeä turhaan pelotti vastata sähköposteihin pelin tiimoilta.

Kun pöly oli laskeutunut, ”revelio!” ja johan irtosi erikseen nyt myöhempänä ajankohtana julkaistu PS4-porttaus vaivattomasti. Pikainen havainto arvostelukoodin aktivoinnin yhteydessä paljasti, että koodi sisälsi myös PS5-version, mutta koska PS4-versiosta arvostelua lähdettiin hakemaan, en nähnyt järkeä lähteä arvostelemaan jo kolme kuukautta vanhaa PS5-versiota.

Hogwarts Legacy sijoittuu ajallisesti 1800-luvun lopulle, noin vuosisadan verran ennen kirjojen tapahtumia. Pelin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Tylypahkan opinahjon tiloihin, mutta vierailemaan päästään myös ympäröivässä Kielletyssä Metsässä sekä Tylyahon kylässä. Pelin alussa pelaajan ohjastama vanhempi viidennen vuoden opiskelija pääsee poikkeuksellisena tapauksena Tylypahkan linnaan opiskelemaan.

Ilman halki kulkevalla kärrymatkalla kohti koulua jo heti alussa saadaan selville, että pelaajan mentori ja kärrykyydissä mukana oleva professori Fig tutkii paraikaa goblinien kapinaa, jota johtaa äkäinen Ranrok-niminen suippokorva.

Ei mene kauaa, kun matka muuttuu painajaiseksi – alla lentelevä lohikäärme hyökkää seurueen kimppuun. Sitä ennen kuitenkin selviää, että professorin edesmennyt vaimo on lähettänyt kollegalleen viestiputkilon, jonka lukon vain pelaajan hahmo jostain syystä onnistuu saamaan auki. Putkilon sisältä paljastuu taikaa sisältävä Porttiavain, jonka jäljet kuljettavat loppujen lopuksi professorin ja pelaajan muinaiselle holville, jonka lukkoon ei ole avainta työnnetty sataan vuoteen. Mitä kaksikko löytääkään holvista? Sen myös valtaa halajava Ranrok kätyreineen haluaisi tietää. Nopeasti käy ilmi, että pelaajan hahmo osaa lukea ja nähdä muinaista magiaa – taito, joka harvalta löytyy. Tästä alkaa elämän mullistava seikkailu, kun Tylypahka ja samalla koko maailma on uhan alla – muinaista taikaa on ajautumassa vääriin käsiin, ellei pelaaja sankarivelhon (tai noidan) roolissa estä kaikkea ajoissa.

Hogwarts Legacy sijoittuu Harry Potterin maailmaan, mutta koska ollaan ajassa sata vuotta ennen kirjoja, hahmonelikko Tylypahkan opettajineen ja professoreineen loistaa poissaolollaan. Tarinaa säestävätkin uudet nimet ja naamat – todennäköisesti näin on ollut myös halvempaa, kun ei ole tarvinnut maksaa isoja summia nimekkäämmille näyttelijöille. Tämä ei toisaalta menoa haittaa – päinvastoin, se on kenties jopa toiminut pelin etuna.

Pelin alussa pelaaja saa luoda oman hahmonsa, joko mies- tai naispuolisen, joka voi olla joko velho tai noita. Ääninäyttelijöinä hahmovalinnoille kuullaan erinomaisesti äänityönsä tekeviä nuoria aikuisia, Sebastian Croftia tai Amelia Gethingia – kumpikaan ei ole kokenut konkari ääninäyttelyssä, mutta molemmat vetävät roolinsa kunnialla kuin olisivat veteraaneja. Hahmoeditori on kiitettävän monipuolinen ja sillä saa myös loihdittua helposti mieleisensä hahmon. Lopuksi valitaan vielä, mihin neljästä tutusta tuvasta asetutaan. Tarjolla on Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Se onko pelaaja velho vai noita, vaikuttaa siihen mikä tupa tulee annetuksi. Tuvan määritys taasen vaikuttaa ainakin osittain siihen, millaisia sivutehtäviä tulee pelattavaksi.

Peliä pelatessa alkaa nopeasti paljastua, kuinka valtavasta pelistä onkaan kyse. Jo pelkästään Tylypahkan koulu on valtava rakennus kerroksineen, portaikkoineen, huoneineen ja parvekkeineen. Koulun piha ei sekään ole mikään pieni ja siellä voi pelata jopa erilaisia ihan oikeasti hauskoja ulkopelejä, minipelien muodossa. Luudalla pääsee lentelemään noin kuudennen pelitunnin kohdalla. Kestoltaan peli ei muutenkaan ole mikään lyhyt: päälle neljänkymmenen tarinatehtävän sanotaan kestävän noin 35 tuntia. Siihen sivutehtäviä kylkeen ja johan tulee kestoa koko rahan edestä. Pelistä löytyy myös erilaista pikkupuuhasteluakin: Merlinin arvoituksia, sieltä täältä löytyviä kenttäoppaan irtosivuja (joista osa on ensin taiottava esiin revelion avulla) ja vain yöaikaan sieltä täältä kerättäviä kuupalloja. Omanlaiseksi minipelikseen muodostuu myös kertaluontoisesti aktivoitavat pikamatkustuspatsaat, joiden luona on käytävä ennen kuin niitä voidaan käyttää. Näitäkin on pelissä reilusti toistakymmentä.

Hogwarts Legacy on mahtava taidonnäyte siitä, kuinka PS4-konsolissakin on ehdottomasti vielä eloa ja vuosia jäljellä osaavissa käsissä. Unreal 4 -moottorilla työstetty Hogwarts Legacy näyttää erittäin hyvältä, mutta samaan aikaan ruudunpäivitys pysyy tasaisenhyvänä lähes koko pelin ajan, vaikka pelimaailmakin on isokokoinen. Tekstuurit eivät poukkoile eivätkä lataile pelaajan naaman edessä, eikä lataustaukojakaan ole Tylypahkan linnassa, kuin hetkellisiä ennen oven avautumista. Nekin on esitetty melko saumattomasti – peli pyörittää eräänlaista pientä pyöräkuvaketta oven edessä ennen avautumista, joka pitää paremmin immersiota yllä.

Kokoruudun latausruutuja tulee vain harvoin, aina silloin kun pikamatkustellaan paikkojen välillä ja joskus silloin, kun esimerkiksi poistutaan jostain luolaseikkailusta takaisin kotiinpäin. Teknisessä mielessä pelin vähäinen latailu onkin hieno saavutus – en ole varma onko porttaus Avalanchen omaa käsialaa, vaiko ulkoisen studion (tämä ei ole selvinnyt) mutta hienoa työtä joka tapauksessa. Seikkailtaessa pelin maailmassa, tulee pelaaja kohdanneeksi useita patsaita, jotka voidaan vieressä juoksemisella aktivoida pikamatkustuspisteiksi. Näitä patsaita on onneksi paljon, koska tutkittavaa lääniäkin riittää niin runsaasti ja Tylypahkan opinahjolle on jopa kokonaan omat pikamatkustuspatsaansa – niin iso koulun alue on.

Pikamatkustusta ei kuitenkaan aina tullut edes muistaneeksi käyttää, sillä pelin fantasiamaailma onnistui jollain kummallisella tavalla koukuttamaan ja viehättämään jopa ei Harry Potter -fania. Ulkomaisemat ovat mielenkiintoisia ja monipuolisesti toteutettuja metsikköjä ja vesistöjä ja vaihtuvia maisemia onkin ilo tutkia ihan pelkästä löytämisen ja seikkailun näkökulmasta. Aluksi mennään jalan, mutta jahka saadaan luuta ostettua, voi etäisyyksiä taittaa nopeammin ilmojen halki vapaasti lentäenkin. Luoliakin löytyy riittävästi koluttaviksi, siinä missä Tylypahkan koulu tarjoaa läjäpäin yksityiskohtia. Jokaisella kerralla koulun seinällä näkyneet maagiset animoidut taulut vanhoista opettajista olivat kerrassaan outo näky ja jotain sen tason yksityiskohtaisuutta, mitä peleissä harvoin näkee.

Professori Figin kanssa ratkottava päätarina esiintyy tarinatehtävien muodossa, mutta jättäytyy aina silloin tällöin taustalle, kun jotain tärkeämpää opittavaa tai tekemistä tulee eteen. Pelaaja osallistuu muun muassa loitsutunneille oppimaan uusia loitsuja, joita kaiken kaikkiaan onkin ihan kiva määrä erilaisia pelissä – jopa niinkin monta, että niitä ei kaikkia millään voi kerralla valjastaa peliohjaimen neljään kuvakenappulaan. Onneksi Avalanche on tämänkin ratkaissut toimivasti ja kun loitsuja alkaa olla reilusti yli neljä varastossa, tarjoutuu mahdollisuus avata taitopisteillä uusia “settilistoja”, jolloin erilaisten neljän settien välilä voidaan nopeasti taistelunkin aikana vaihdella ristiohjainta painellen. Revelio, levioso, protego, stupefy, expelliarmus, sectumsempra ja niin edelleen. Hauskasti jokainen uusi loitsu opetellaan kertaluontoisen QTE-sokkelon avulla, jota ei kuitenkaan toistella pelaajan riesaksi.

Jotta homma pysyisi mielenkiintoisena, uusien loitsujen ohella pelaaja kerää myös XP:tä ja taso nousee sekä saadaan taitopisteitä käytettäväksi taitopuussa. Mitä pidemmälle pelissä päästään, muuttuu keskeiseksi osaksi tarinatehtäviä neljä isoa koetta, joissa pitääkin jo sitten olla hahmo tietyllä tasolla, ennen osanottoa.

Taitopuusta löytyy viisi eri kategoriaa ja jokaisessa kategoriassa on useampi taito hankittavana. Taitopuun kautta voidaan hankkia myös uusia loitsujakin – välillä niitä opitaan oppitunneilla. Myös uusia vaatekappaleita kertyy sieltä täältä ja niitä voi myös ostaa Tylyahon kaupoistakin, näitä ostellaan kerättävillä kolikoilla. Hattua, hansikkaita, takkia, kaulaliinaa ja paitaa – näitä kannattaa vaihdella, jotta hyökkäys ja puolustustaidot paranevat tasaisesti – vihollinenkin kovenee sitä mukaa mitä pidemmälle edetään ja pelaaja saa helposti köniin, jos on liian heikko vastaamaan.

Mitä tulee taistelemiseen, on sauvanheiluttelu erilaisia loitsuja käyttäen tehty erittäin sulavaksi. R2-liipaisimen ja kuvakenappulan yhdistelmällä käytetään jotain neljästä aktiivisesta erikoisemmasta loitsusta, siinä missä R2 ilman lisänappulaa pelaajan hahmo ampuu sauvastaan eräänlaisen perushyökkäyksen ja kolmionappula taikoo esiin suojakuplan iskuja torjumaan. L2 tarjoaa eräänlaisen vapaan ja tarkan tähtäinmoodin 3rd person -toimintapelien tapaan.

Pelasin peliä normaalivaikeustasolla, joka antoi juuri sopivan vastuksen. Vihollisia on useimmiten isompi nippu kerrallaan vastassa ja taistellen ja hyvää väistöliikettä käyttäen pärjää pitkälle. Joskus vihollinenkin kuitenkin yllättää ja saa osumia, joskus enemmänkin ja ennen kuin game over ja checkpointin lataaminen tulevat kyseeseen, on mahdollista pelastautua juomalla vihreää parantavaa taikajuomaa, mikäli sitä on matkassa. Myöhemmässä vaiheessa peliä pelaajan saa erilaisten loitsujen rinnalle apureitakin taistelemaan. Hyökkäilevä ja hampailla varustettu kurpitsa esimerkiksi on varsin kätevä auttamaan taistelussa.

Vaikka taisteluakin pelistä löytyy, sanoisin silti, että Hogwarts Legacy on ehdottomasti seikkailu ja tarinapainotteinen kokemus, jonka kylkeen on loihdittu toimivaa taistelua. Tästä syystä onkin hienoa, että pelistä löytyvät niin sivu- kuin päähahmotkin ovat kaikki hyvin kirjoitettuja ja dialogi on elokuvien tapaan rikkaampaa brittienglantia, jota on ilo kuunnella.

Useimmiten nykypäivän open world -pelit (jollaiseksi Hogwarts Legacykin jossain määrin lukeutuu) sisältävät niin paljon jonninjoutavia sivutehtäviä hahmoille, jotka ovat älyttömän tylsiä ja pahvisia, että niiden suorittamiseen kyllästyy. Päällimmäisin kysymys on aina ”miksi vaivautuisin tekemään sivutehtävän x, hahmolle, jonka silmät seisovat päässä ja huulisynkka on jotain sinnepäin?”

Hogwarts Legacyssa – jopa siis PS4-versiossa hahmoanimaatio ja etenkin kasvot ovat varsin eläväisiä ja tätä täydentää kauttaaltaan hyvä brittienglantia sisältävä äänityöskentely, joka istuu hyvin Harry Potterin maailmaan. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja vaikka sivutehtävät välillä ovat yksinkertaisiakin, tuntuu niiden suorittaminen kuin oikeasti tekisi palveluksen jollekin toiselle elävälle olennolle ja se on hyvä saavutus. Vaikka itse päätarina Ranrokin kanssa jääkin ajoittain taustalle, pysyy peli silti mielenkiintoisena katkeamattomasti ja pelissä jossa on niinkin paljon jutustelua ja dialogia muiden kanssaopiskelijoiden ja opettajien kanssa on hahmojen eläväisyys ehdottoman tärkeää. Pienenä varjopuolena kenties joitain pelaajia ajatellen, peli on taistelemisen ja hahmojen kanssa keskustelemisen ja seikkailun painopisteen osalta selkeästi juttelemisen ja seikkailun puolella – dialogia saattaa paikoitellen olla jopa päätä huimaava määrä, ennen kuin viimein päästään jälleen taistelemaan jonkin kanssa. Tämäkin on tosin otettu huomioon siten, että kaikkia dialogeja voi halutessaan skippailla ja levoton sielu saa ohittaa melkein kaikki välipätkätkin. Kaiken kaikkiaan Hogwarts Legacysta onkin todella vaikea keksiä mitään oikeasti huonoa sanottavaa.

Loppusanat

Hogwarts Legacy on PS4-julkaisuna mestarillinen näyte visuaalisesti, siitä kuinka vanha työjuhta on edelleen hienosti voimissaan. Pelillisesti Harry Potterin maailmaan sijoittuva velhoseikkailu on äärimmäisen koukuttavaa sorttia ja vaikka open worldia ollaankin, onnistuu peli silti pitämään väsymättömästi otteessaan tarjoten jatkuvasti jotain uutta, mutta samaan aikaan roppakaupalla hyvin kirjoitettuja mielenkiintoisia hahmoja, mielenkiintoisen tarinan sekä onnistuneen toimintaseikkailumekaniikan, joka tekee taikasauvalla sohimisesta hauskaa.