Hot Wheels Unleashed 2 - Turbocharged arvostelussa

Muutaman vuoden takainen, erinäisistä moottoripyöräpeleistään tunnetun Milestonen kehittämä pikkuautohurjastelu Hot Wheels – Unleashed oli mielenkiintoinen yllätys pelimarkkinoilla. Mattelin omistaman tavaramerkin leluautoilla täyteen ahdettu, nuoremmille suunnattu arcade-ajelu oli ehdottomasti parasta Hot Wheels -pelailua, mitä oli nähty, mutta samaan aikaan peli ei ollut täydellinen.

Omassa arvostelussani kritisoin tuolloin maksullista DLC-ryönää lastenpelissä, kuminauhamaista tekoälyä, vaikeustasojen epäbalanssia, heikkoa nettikoodia, sekä yksinpelin valuuttagrindaamista. Näistä seikoista kaksi viimeistä Hot Wheels 2 onnistuu eliminoimaan, muut ovat yhä läsnä.

Sisällöllisesti Hot Wheels 2 on kuin edeltäjänsä. On urapeli, pikakisa tekoälyä vastaan, sekä moninpeli paikallisesti jaetulla ruudulla tai netissä. Autokuntaa löytyy sellaisen 130 auton verran, kun ykkönen piti sisällään vain noin seitsemänkymmentä erilaista. Hot Wheels 2:n kaikki autot eivät kuitenkaan ole uusia, vaan mukana on samoja, joita ykkösessäkin oli. On kuitenkin mukava, että autojen kokonaismäärä on kasvanut. Maksulliset DLC-autopaketit ja kausipassit olisi saanut jättää pois – miten lastenpeleihin kehdataan laittaa tällaista ryönää?

Creature rampage -nimen saanut uratila on ykkösen tapaan eräänlainen minimaailma, jonka kartalta valitaan kisoja melko lineaarisesti yksi toisensa jälkeen. Palkintopallille pitää päästä, jotta uusi aukeaa. Bonustavoitteessa onnistuminen tuottaa lisää rahaa ja XP:tä. Ajettavaksi tarjotaan niin perusmallisia kierroskisoja, mutta myös eliminointia, joissa viimeisenä huristeleva putoaa pois. Ykkösestä tuttu time attack on sekin mukana. Uutta ovat driftauskisat sekä off road, joista viimeksi mainittu tuo mukanaan eräänlaista vapaampaa, ajoittain kaiteilla varustetuilta värikkäiltä radoilta eksymistä muun muassa tiskipöydille, kaksikerroksisen pelihallin rullaportaisiin tai vaikkapa ruokapöydän tuolien alle huristelemaan. Off road -kisat muistuttavat vähän liikaa Micromachines-pelejä ja siten syövät hieman Hot Wheelsin omaa tiukkaa rata-ajelun persoonaa, samalla kun off road -ajelut ovat ajoittain sekavampia ja autosta riippuen hankalampiakin. Mikäli on alla jarruiltaan heikompi ja perästään levottomampi tapaus saattaa auto luisua helpommin pidemmälle, kui mitä olikaan tarkoitus ja sitten missataan checkpointti tai törmätään jälleen alkavan rataosuuden reunapalkkiin tai kenties ajetaan sen ulkopuolelle, sillä välin kun tekoälylauma itsevarmasti pitää ajolinjansa.

Ykkösestä poiketen rahaa ja XP:tä kertyy nyt ihan mukavaan tahtiin, nettipelissä jopa ehkä vähän yksinpeliä nopeamminkin. Rahalla ostellaan edelleen uusia autoja virtuaalikaupasta, joita peli pyörittää kerrallaan esillä kuuden pikkuauton verran. Valikoima vaihtuu tietyn ajan jälkeen ja jos ei malta odottaa, voi maksaa parisataa virtuaalikolikkoa listan manuaaliseen vaihtamiseen. Autopäivityksiin vaadittavia muttereita ei enää ole. Tilalla on jakoavain- ja rattipoletteja, joita käytetään autojen päivittelyyn. Uusia autoja saa usein hankittua jo muutaman ajetun kisan jälkeen, enkä joutunut myymään tai purkamaan entisiä edeltäjän tapaan.

Päivityksienkin suhteen voi joskus valita käyttääkö poletteja vaiko rahaa avaamaan uusia taitopuita, joista kullekin autolle erilaisia perkejä availlaan. Autoperkejä voi olla tietty määrä kerrallaan aktiivisena, eniten siinä vaiheessa kun kolmas taitopuu on avattu. Perkit ovat siinä mielessä hyvin ideoituja, että ne eivät pelkästään lisää nopeutta tai kiihtyvyyttä, vaan perkit ovat aina plusmiinus-tyyppiä. Lisää nopeutta, mutta vähemmän nitroa liuskasta. Enemmän kiihtyvyyttä, mutta vaikeammin hallittavaa driftailua ja niin edelleen. Osa perkeistä myös tekee auton immuuniksi ansoille, kuten haamuille tai hämähäkin seiteille, joita joillain radoilla joskus tulee vastaan.

Yleisellä tasolla Hot Wheels 2:ta on ilo ajaa. Kontrollit ovat selkeät ja helpot, eikä menoon tarvita kuin vasemman tatin ohjaus, oikean liipaisimen kaasu ja vasemman jarru – nitroa nakutetaan ulos X-nappulaa painamalla, autosta riippuen joko kertanapautuksella tai nappulaa pohjassa pitämällä. Driftaaminen on yhtä luontevaa, kuin missä tahansa hyvin toteutetussa autopelissä. Kaikki autot statseineen tuntuvat myös vähän erilaiselta – jotkut sopivat paremmin driftaamiseen, kun taas toisissa on paremmat jarrut ja napakampi hallittavuus. Uutta pelissä ovat autojen rinnalle tuodut moottoripyörät, monster truckit ja mönkijät. Nämä kolme eivät tosin ajoneuvoluokkana innostaneet järin addiktiiviseen pelailuun muutaman kokeilukerran jälkeen. Mopot ovat kiikkeriä, monsterit tylsiä möhkäleitä ja mönkijät epävakaita ja muuten vaan tylsiä katsoa – autojen osalta sen sijaan kun voidaan chase-kuvakulmasta ajeltaessa edes kuvitella jonkun pikku-ukon olevan ratissa. Mönkijät ja mopot huristelevat hassusti ilman kuskia.

Hot Wheels 2:n uramoodin lisukkeeksi on tällä kertaa jopa rakennettu täysin yhdentekevä kuusitoista välipätkää kattava, lauantai-aamun piirrettyjä muistuttava, piirretyillä still-kuvilla ja ihan hyvällä ääninäyttelyllä varustettu ”juoni”, josta ei tosin ota kukaan selvää. Miniatyyrinen hahmoporukka juttelee ja sen jälkeen ajaa autoillaan. Eli voidaan kuvitella hahmot ajamassa pelaajan autoja, mutta mopon selkään eivät nekään nouse. Kisojen ajelemisen ja välipätkien katsomisen lomassa kohdataan uramoodin aikana viisi bossia, kuten mustekala ja iso rapu. Nämä kukistetaan ajamalla radalla bossien energiamittaria ehdyttävien ”maalitaulujen” lävitse. Mitä pidemmälle päästään, sitä tiukemmaksi menee seuraavan maalitaulun luo ehtiminen, ennen kuin aika loppuu kesken. Ideana ihan hauskaa välipuuhastelua muulle kisaamiselle.

Ikävä kyllä pelikokemuksena uramoodi ei ole juurikaan muuttunut, koska Milestone ei ole jaksanut lainkaan säätää tekoälyä ykkösen ajoilta. Tarjolla on edelleen sama vahva kuminauhatekoäly, joka easy-tasolla on aivan liian helppo jopa kuusivuotiaalle pojalleni, hard-taso oli sitten jo allekirjoittaneellekin sellaista hampaiden puremista ja rasittavuutta, että oksat pois – time attack -kisoja eritoten saa hardilla hinkata uudelleen ja uudelleen. Extreme-vaikeustasoa en viitsinyt lähteä hardin jälkeen edes kokeilemaan.

Medium tarjoaa jotain easyn ja mediumin väliltä, mutta aina ei tarvitse muistaa edes nitroa käyttää, kunhan vain ajaa pääasiassa virheetöntä kisaa ja radalla olevien vauhtiliuskojen päältä. Mediumillakin tosin saa jostain syystä hinkata ihan tarpeeksi time attack -kisoja. Oikeastaan millään vaikeustasolla, missään vaiheessa kisaaminen ei hauskasta ajotuntumasta huolimatta oikeasti hauskaa virtuaalipikkuautojen kyydittämistä, vaan kovin keinotekoisen tuntuista. Autojen perkien parantelu ei sekään tunnu juuri vaikuttavan siihen, että pelaaja kokisi oloaan pysyvästi nopeammaksi, vaan yhdessä isossa sumpussa mennään valtaosa ajasta päivitetyilläkin autoilla. Jos saat aikaiseksi kaulaa, ei tarvitse tehdä kuin virhe tai pari ja muut menevät jälleen kaikki ryhmänä ohitse ja sitten otetaan muita hetki taas kiinni. Mikäli sijojen menetys tapahtuu aivan kisan lopussa, ei heru kuin ruosteinen pokaali ja uutta pelattavaa ei aukea, ennen kuin ollaan kolmen sakissa.

Hot Wheels 2:een on syystä tai toisesta haluttu uusina jippoina lisätä autojen hyppyytys sekä sivuttaistönimisen mahdollisuus. Off road -kisaamisen tapaan nämä ovat jotain sellaista, joista en ollut oikein varma sopivatko ne pelin henkeen. Tönimisestä on muutenkin hyötyä lähinnä silloin, kun ajetaan kohdassa, jossa ei ole turvakaiteita – tekoälykuskin voi tuuppasta alas radalta. Kaiteisiin tuuppaaminen ei anna mitään etua, eikä off road -ajossakaan hiema sivummalle ajautunut tekoälykuski menetä sijoja, ellei sitten törmää esimerkiksi kiinteään objektiin. En tiedä onko nettipelissäkin toimiva tuuppiminen niin kovin hyvä ajatus, kun sitä kokee yleisellä tasolla muutenkin ihan tarpeeksi – etenkin kun pelin ikäraja on se kolme, pitäisi kisaamisen mielestäni olla mahdollisimman sikailuvapaata.

Hyppyytys tulee tutuksi monilla radoilla, kun eteen tulee iso kuilu tai korkea este, josta pitää hypätä joko yhdellä tai tuplahypyllä. Ongelmaksi ajoittain vain muodostuu se, että hyppiminen kuin töniminenkin ovat sidottuja nitroon. Mittariin kertyy nitroa automaattisesti kuin nopeammin latauskaistoilla ajamisestakin, mutta kun boostataan kuluu nitroa vauhdilla. Sitä kuluu myös kun hypätään ja kun tönäistään. Kun näitä kaikkia käytetään peräkkäin, ei jokaiseen riitäkään energiaa. Pahin hetki onkin, kun eteen tulee kuilu tai este, mutta tankissa ei ole nitroa mitä käyttää. Perheen pienempiä pelaajia ajatelleen valikosta saa onneksi ajoapuja päälle ja esimerkiksi automaattisesti hyppäävä hyppyavustaja onkin ihan kätevä juttu, koska vauhdikkaassa ajossa hyppyjä ei aina osaa ajoittaa vanhempikaan pelaaja.

Hyvää Hot Wheels 2:ssa onkin valtava vauhdintunne. Se oli sitä jo arvostelemassani PS4-versiossa aikoinaan, mutta nyt HW2:n myötä peliin on saatu nopeasti rullaava kuudenkymmenen kuvan sekuntivauhtia lentävä päivitys. Grafiikkakin on entistä parempaa ja ratapalikat, pikkuautot kuin etenkin ympäröivät sisätilat näyttävät entistä nätimmältä. Visuaalista menoa kyydittämään tarjoillaan ykkösen kaltaista nopeatempoista musiikkia. Autojen äänet ovat lähinnä boostailua ja driftauksen aikana kuuluvaa kuminvinkunaa.

Hot Wheels 2:n uratila pitää paremmin otteessaan kuin ykkösen, mutta lähinnä siksi, että autoja saa helpommin hankittua, eikä meno tunnu grindaamiselta. Ykkösen tapaan omia autoja saa myös värittää ja niihin voi lätkiä kuvia ja piirrellä kuvia toimivalla editorilla. Myös tarra-editori löytyy. Omat luomukset voidaan jakaa muiden käytettäväksi, joita muut voivat peukuttaa ja ladata ja siitäkin saa hieman pelirahaa. Hölmösti, mikäli Milestonen serverit ovat nurin, ei omia skinejä voida käyttää autoissa, koska ne pitää ykkösen tapaan ensin laittaa yleiseen jakoon, ennen kuin ne voi ladata omaan käyttöön.

Moninpeli sentään tällä kertaa toimi lagaamatta ja katkeamatta, mutta kokonaisuutena nettipeli jäi hyvin vaillinaiseksi. Tarjolla on pikakisa ja mix mode, mutta jälkimmäiseen en saanut kertaakaan peliseuraa. Kyseessä lienee pelin muita kuin kierroskisoja koskeva pelimoodien pelailu. Kierroskisaamiseen löytyi seuraa jokaisella kerralla, mutta ilmeisesti yhteisö on pieni tai pelin hakusysteemi surkea, koska useimmiten sain 12 pelaajan sessioon vain kaksi muuta pelaajaa. Peli ei kauaa uusia saapujia odota, kun jo äänestetään rata. Hieman kyseenalaisena ratkaisuna peli työntää sekaan välillä yhteisön tekemiä ratoja, joiden laatu ei aina ole kaikkein parasta.

Rataäänestyksestä pari sekuntia niin johan ollaan jo valitsemassa autoa kisaan. Jos et ole tarkkana, et ehdi valitsemaan autoakaan, kun ollaan jo lähtöruudukossa. Siinä sitten ajellaan kahden tai kolmen muun pelaajan kanssa, jotka ovat joko surkeita tai sitten ampaisevat heti lähdössä karkuun, etkä näe niitä enää kisan aikana. Kolmen pelaajan kisassa toki pääsee aina pallille ja rahaa sekä XP:tä kertyy, mutta tylsäksihän se nopeasti meni sekin. XP:n karttuminen ja uuden tason saavuttaminen antaa palkinnoksi rahaa ja autojen taitopuihin käytettäviä poletteja tai uusia rataeditorin palikoita, kun taas yleinen ajajataso toimii matchmaking-apuna. Ykkösen tapaan rataeditori on varsin helppokäyttöinen ja sillä saa loihdittua kivannäköisiä veivejä, jos vain mielikuvitusta riittää. Uratilan kisoja pelaamalla aukeaa rahan ja XP:n ohella myös uusia ratapalikoita.

Loppusanat

Kokonaisuutena Hot Wheels Unleashed 2: Turbocharged on osittain parempi kuin edeltäjänsä, mutta osittain asiat ovat pysyneet samana tai kenties jopa menneet heikompaan suuntaan.