Immortals: Fenyx Rising arvostelussa

Immortals: Fenyx Rising on vielä viime vuonna työnimellä Gods and Monsters kulkenut, Ubisoftin kokonaan uusi IP, eli pelinimike. Aikana jolloin yksikään isoista pelitaloista ei halua tai uskalla luoda loputtomien jatko-osien ja uudelleenlämmittelyiden sijaan mitään täysin uutta, on Ubisoftin teolle nostettava hattua. Vai onko sittenkään?

Immortals: Fenyx Rising on kreikkalaisen mytologian ympärille kiedottu toimintaroolipeli. Pelimekaniikaltaan, kuin visuaaliselta osaltaankin Immortals onkin hieman yllättäen häpeilemättömällä tavalla Nintendon peliä Zelda: Breath of the Wild muistuttava klooni. Pelityyppi on siis uusi Ubisoftille, mutta Immortalsissa ei ole oikeasti mitään muuta innovatiivista, kuin Zeldan pelattavuuden naittaminen kreikkalaisen mytologian ympärille.

Siinä missä Ubisoftin Watch Dogs -sarjan pelit ruksaavat sanan GTA pois Ubisoftin listalta, on Fenyx leivottu toimimaan vastaavasti Zelda-kokemuksena. Tyhjiö on olemassa ja Ubisoft haluaa kovasti valloittaa sen eritoten Xbox- ja Playstation-alustoilla. Olisin melkein voinut vannoa, että Immortalsia ei siksi Switch-konsolilla nähtäisi, mutta pikainen tarkistus julkaistuista versioista osoitti veikkaukseni vääräksi.

Onko Immortals: Fenyx Rising yleisenä kokemuksena samalla tasolla esikuvansa kanssa? Tarina alkaa sotalaivan joutuessa myrskyn silmään ja alus hajoaa lopulta säpäleiksi. Ainoa selviytyjä on pelaajan soturihahmo, tuo takaisin elävien kirjoihin ”nouseva” ihmismuotoinen Feeniks-lintu ”Fenyx,” joka huuhtoutuu tuntemattomalle rannalle. Jo tässä vaiheessa Immortalsia alkavat yhteneväisyydet Breath of Wildin kanssa: pelaaja herää vedestä (tai veden ääreltä) molemmissa peleissä.

Soturin kasvot

Aivan aluksi luodaan omalle myrskystä selvinneelle Fenyxille ulkonäkö joko mies- tai naismuotoisena. Hahmonluontieditorissa ei hirveästi ole hurraamista ja oman hahmon ulkoasu jää omasta mielestäni pettymykseksi, koska erilaisten vaihtoehtojen määrään ei ole jaksettu kunnolla panostaa. Lisää hiusvaihtoehtoja saa, jos kirjautuu omalle Ubisoft-tililleen ja ostaa niitä U-kolikoilla. Että sellaista. Vaikka kuinka säätäisi, on hahmoeditorissa luotu lopputulos kuin jonkinlainen jättiläisversio The Settlers -pelisarjan pikkuhahmoista. Ei kaiken muutenkaan aina tarvitsisi olla tee-se-itse -hahmoa – erityisesti, kun kerran Zeldan jalanjäljissä niin vahvasti halutaan kulkea. Ubisoftin itsensä luoma ja loppuun asti mietitty sankari tai sankaritar olisi tässä kohtaa ollut parempi vaihtoehto. Hahmon naamaakin olisi sitten voinut häpeilemättä esitellä kannessakin, tylsän selkäprofiilin sijaan.

Hahmonluonnin jälkeen ollaan vapaita aloittamaan seikkailu kreikkalaista mytologiaa pullollaan olevassa, Ubisoftin jo tavaramerkiksi muodostuneessa isokokoisessa pelimaailmassa. Pohjakonseptiltaan Immortals: Fenyx Rising on mielenkiintoinen, mutta toteutus ontuu useammalla tavalla. Kertojanääninä pelin aikana kuullaan Zeuksen ja Prometheuksen ajoittaista kuivaa läpänheittoa ja keskinäistä kinastelua. Jos päällimmäinen seikkailufiilis on Zeldaa ja hahmot The Settlersiä, on huumori ponnetonta Fable-peleistä apinoitua väkisin väännettyä jonninjoutavuutta.

Jo tunnin parin pelaamisen jälkeen ääninäyttely ja dialogin taso alkoi raastamaan sen verran hermoja, että oli pakko kytkeä puheääni kokonaan pois päältä – tätä harvoin tapahtuu omalle kohdalleni ison budjetin nykypeleissä. Toisaalta koska pelin sankarihahmonkin dialogi ja repliikit ovat samalla tasolle kinastelevien jumalien kanssa ja ääninäyttelyn taso vähän sinnepäin, ei oman hahmon mykistäminen lopulta jäänyt edes harmittamaan. Ironisesti Ubisoft on apinoinut Breath of the Wild -pelistä kaiken muun paitsi Zeldan mykät, dialogilaatikoin keskustelunsa käyvät hahmot.

Jumalten juhlima

Keskeinen idea Immortalsissa olisi, että Fenyx nousisi ja kasvaisi pelin aikana mahtavaksi sankariksi tai sankarittareksi ja kukistaisi pois pimeyden, jota Tartaros-vuoren uumenista karannut ja noussut Typhon, tuo voimakkain Titaani, on alkanut ylläpitää. Jumalat itse ovat pulassa Typhonin vietyä näiltä voimat ja joutuvatkin siksi turvautumaan ongelmassaan kuolevaisen apuun.

Edellä mainittujen tarustonimien ohella mukana on useita muitakin. Mukaan kuvioihin lyöttäytyy muun muassa (Zeuksen ja Prometheuksen tavoin rasittavaääninen) jumalten sanansaattaja Hermes. Hahmonluonnin jälkeen alkavan, parituntiselta tutoriaalilta tuntuvan alkuseikkailun aikana Fenyx hankkii itselleen Akilleen miekan, Atalanten kirveen, sekä Daidaloksen siivet.

Pelistä ennakkoon juuri mitään lukeneena, ehdin alun vauhdikkaan tavarankeräämisen aikana jo hetkellisesti riemuita. Peli vaikutti olevan kerrankin avoimen pelimaailman tuote, jossa ei olisi lainkaan minkäänlaista taitopuuta. Sen sijaan tarjottaisiin tarinapainotteista toimintaa, jossa pelaaja saisi pistää porukkaa paloiksi ilman jatkuvaa skillien kehittelyä – kuten Breath of Wildissä. Olin väärässä.

Immortals: Fenyx Rising kun on toimintaroolipeli siinä missä muutkin RPG:t, joten tiedossa on taitopuu, josta taitoja ostelemalla Fenyxin kyvyt paranevat. Suurin osa opittavista taidoista on erilaisia taistelu- ja väistöliikkeitä, mutta esimerkiksi pidempään liihottelu siivillä sekä tuplahyppäys kiipeiltäessä on lukittu taitopuun päivitysten taakse. Immortalsissa varsinaista XP:tä ei kuitenkaan kerätä, vaan sen sijaan varusteita ja kuntoa parannellaan jatkuvasti timanteilla ja uusia skillejä ostetaan kultakolikoilla. Ainakin teoriassa.

Paikallaan polkeva lintu

Pelin eteneminen nimittäin laantuukin vauhdikkaan varusteiden keräämisen jälkeen etanan laahustamiseksi. Pelaaja tulee huomaamaan, että uusiin skilleihin vaadittavia kultakolikoita ei saa oikein mistään, eikä kaikkia timanttilaatujakaan noin vain kerätä vihollistapoista. Mikäli kaikkia tarvittavia timantteja ei taskussa ole, ei varusteitakaan voi päivitellä. Terveysmittariin tarvitaan harvinaista ambrosiaa ja staminan päivittäminen kuntosalilla vaatii harvinaisia Zeuksen salamoita. Hahmo- ja varustepäivityksiäkään ei saa tehdä suoraan pelivalikoissa kikkailemalla. Päivittelyä varten pitää aina – jostain käsittämättömästä syystä – matkata vuorelta (Olympos?) löytyvään ”Jumalten Saliin.” Luojan kiitos peli tarjoaa pikamatkaamisen mahdollisuutta tietyistä pisteistä toiseen, eikä vuorelle täten tarvitse koskaan kävellä.

Immortalsin valmiiksi ohut tarina ei sekään juurikaan kehity suuntaan eikä toiseen ja pelaajaa juoksutetaankin jättimäisessä maailmassa heppoisten tehtävätavoitteiden perässä, joista pitäisi osata innostua. Monesti jonkin tavoitteen suorittaminen, uuden varusteen noutaminen tai jonkin jumalan tai jumalattaren, kuten Afroditen tai esimerkiksi Hefaistoksen jeesaaminen tietää sitä, että pelaajan on käytävä läpi alkututoriaalin tavoin laatikko- ja pallopuzzleja ja joskus jopa muistipelejäkin. Viimeksi mainitussa pelaajan pitää astua isommalle laattakokonaisuudelle tietyssä järjestyksessä kuin Indiana Jones elokuvassa Viimeinen Ristiretki. Välillä eripainoisia laatikoita pitäisi asetella painolevyille tai vaihtoehtoisesti saada painavia rautakuulia vietyä niille suunnattuihin koloihin.

Silloin kun luolastoja eteen sattuu – ei onneksi aina – ovat ne yleisesti ottaen pelin puuduttavinta antia, koska ne usein tuppaavat kestämään liian pitkään. Toisekseen ne vievät pelaajan väkisin värikkäästä pelimaailmasta synkkään ja kummalliseen galaksiteemaiseen limboon, joka ei sinänsä viehätä – ei ainakaan enää sen muutaman ensimmäisen koetun kerran jälkeen, joka tapahtuu jo tutoriaalin aikana. Eipä toisaalta esimerkiksi Hefaistoksenkaan auttaminen ole sen hauskempaa, vaikka luonnonhelmassa pompitaankin. Hankitaan tälle tämän puuttuvat kädet takaisin ja sen jälkeen käynnistellään vielä ”bonuksena” neljä kappaletta uuneja viskelemällä niiden tulipesiin tulella sytytettäviä hiilipalloja. Miksi? Jotta olisi jotain tekemistä.

Välillä pelkästään luolastojen oviaukkojen avaaminen maanpinnalla edellyttää sitä, että pelaaja juoksentelee galaksikuulien tai kaalinpäiden perässä ja viskelee niitä oikeille paikoilleen jalustoille. Joskus ammutaan kauko-ohjattavia Apollon nuolia, jotka pitää ensin käyttää tulipesässä ja siitä ilman halki jatkaa törmäämättä matkaa puzzlesoihdulle, jota ei vielä ole sytytetty. Syttyessään soihtu avaa läheisen lukitun oven. Joskus soihtuja on kaksi tai useampi, jolloin ne molemmat pitää sytyttää. Immortalsissa on yksinkertaisesti liikaa pientä täysin turhaa puzzlenäpertämistä, joka ei ole mielekästä.

Pelasin peliä alkuun useita tunteja hard-vaikeustasolla, mutta ei pelin tekoäly juurikaan suurta älyä tarjoa. Pääasiassa vihollisten iskujen voimakkuus onkin tappavampaa sorttia. Taisteleminen hahmojen kuin hahmojen kanssa on käytännössä sitä, että hutkitaan muutamia iskuja kuonoon, väistetään vihollista juuri oikeaan aikaan, jolloin vihollinen hetkellisesti hidastuu, jolloin iskuja voi jakaa lisää vapaasti. Typhonin pimeydellä kyllästämät kykloopit, villisiat, karhut kuin lentävät harpyijatkin kukistetaan tällä tekniikalla. Sinänsä pelin hack ’n’ slash -pelailu toimii varsin mallikkaasti ja väistelykin onnistuu hienosti, kun sitä oikein oppii käyttämään.

Taistelemisen ja maisemien tutkimisen lomassa voidaan kerätä talteen sieniä, viikunaa, kuin kukan nektariakin, joista sitten valmistellaan erilaisia puteleita Fenyxin avuksi. Fenyx ei osaa luoda aineksista monimutkaisempia ja palkitsevampia ruokareseptejä, vaan sen sijaan yksi aines vastaa yhtä putelia. Terveyttä Immortalsissa palauttavat Zeldasta tuttujen omenoiden sijaan granaattiomenat, joita voidaan poimia talteen liihottelemalla puiden lähellä tai kiipeämällä niihin, mutta helpoimpana vaihtoehtona kirveenkumautus runkoon pudottaa hedelmät kätevästi maahan kerättäväksi.

Immortals: Fenyx Risingin kartta on laaja ja maailma on jaettu kaikkiaan seitsemään erityyppiseen alueeseen, joissa käytännössä ainoa ero tulee maisemista. Pelin aloitusalueenakin toimiva ”Ikuisen Kevään Laakso” on kesäinen tuuheilla ruohoilla ja pelloilla varustettu pelialue, kun taas King’s Peak on armottomamman oloinen talvi- ja lumimyrskyvuoristo. Muun muassa kuivempaa erämaatakin löytyy. Mitään käytännön eroa maisemilla ei pelaamisen suhteen ole.

Luonnon henkäys

Audiovisuaalisesti Immortals: Fenyx Rising on alkuun juurikin mitäs muuta kuin Breath of the Wild -peliä kovasti muistuttava, mutta loppujen lopuksi kaikki laskeutuu pidemmän ihmettelyn ja ihastelun jälkeen tasolle vaisu. Hienointa antia ovat kesäisen tuuheat, tuulessa huojuvat heinikot ja visuaalisena yksityiskohtana Zeldan tapaan on hauska niittää aseilla puskia ja kaataa kirveellä pienempiä puita.

Tarkempi tiirailu paljastaa kuitenkin sen, että Immortals yrittää matkia Zelda: Breath of the Wild -peliä visuaalisestikin niinkin rankalla kädellä, että vaikka hetkittäin samanlaista fiilistä löytyy, on grafiikka yleisellä tasolla nimenomaan jotain mikä voisi aivan hyvin olla PS3-peli. Nintendon kahdeksan vuotta vanhalle WiiU-konsolille kolme vuotta sitten julkaistu alkuperäisjulkaisu Breath of the Wild -pelistä onnistuu yhä näyttämään – reunanpehmennyksen puutetta lukuun ottamatta – paremmalta, värikkäämmältä ja eläväisemmältä kuin Immortalsin maailma ja se on suorastaan huvittavaa. Immortals harvoin (jos milloinkaan) edes näyttää PS4-konsolille julkaistulta peliltä, jonka grafiikkaa voisi vertailla rinnakkain vaikkapa visuaalista tykitystä edustavien God of Warin tai Last of Us 2:n kanssa.

Viholliset ovat visuaaliselta ilmentymältään kaksisia, eivätkä isot kykloopit tai Jabba the Huttin kaltaiset pelaajan perässä hiihtävät jättimadot saa aikaiseksi mitään sen suurempaa fiilistelyä. Ihmishahmojen animointi on kankeanpuoleista ja dialogien aikana huulisynkka ei aina jaksa edes pysyä puhuttujen repliikkien perässä. Ilmeet ja eleet ovat nekin ponnettoman robottimaisia. Hahmosuunnittelun keskinkertaisuus syö mielenkiintoa oman hahmon tekemisten välittämisestä, koska kaikki tuntuu liian keinotekoiselta. Zelda-sarjan peleissä Linkin etuna onkin jo kauan ollut se, että kyseisellä hahmolla on pitkä pelihistoria ja useampi konsolisukupolvi takanaan – hahmosta välittää. Pelaajan kustomoidulla ja vähäilmeisellä Fenyxillä ei ole tätä etua.

Kuten alussa mainitsinkin, pelin hahmot ovat kuin eräänlaisia The Settlers -hahmoja. Tämä yhdistettynä Zeuksen ja Prometheuksen kuin kaikkien muidenkin hahmojen puuduttavaan, muka-hauskaan pölötykseen, luo vain tunteen, että Immortals yrittää olla jonkinlainen parodia tai huumorilla höystetty mytologiapläjäys. Kun luolan viisas oraakkeli pyytää pelaajaa tuomaan ruokaa kaupasta, koska häntä hiukoo, mitä siitä pitäisi ajatella? Äänipuolella käytännössä ainoa onnistunut ja esiin nouseva seikka onkin kaunis seikkailufiilistä tuottava musiikki. Valikoissa soiva tunnelmallinen musiikkipätkä on ehdottomasti pelin parhaimpia.

Kolossin varjossa

Tehtävien suorittamisen ja vihollisten listimisen ohella pelaaja voi kiipeillä kaikkein korkeimmillekin kukkuloille. Shadow of the Colossus -peliä muistuttavalla tavalla pelaaja voi kiivetä myös jättimäisten patsaiden korkeimmalle huipulle – ainoana erona on toki se, että Immortals: Fenyx Rising -pelissä patsaat eivät liiku. Totta kai myös esikuva Breath of the Wild piti sisällään kiipeiltäviä torneja. Immortalsin maisemissa kirmaaminen, liihottelu sekä kiipeily etenkin korkeimmille huipuille osoittautuikin loppujen lopuksi omasta mielestäni hauskimmaksi puuhaksi koko pelissä.

Kiipeileminen on palkitsevaakin, koska näkymä jättimäisen patsaan huipulta avaa aina uuden pikasiirtymäpisteen, jolloin ison ja tyhjän pelimaailman pitkiä etäisyyksiä on kätevä taittaa. Samaan aikaan huipulta maailmaa katsottaessa ei kuitenkaan tule kokeneeksi minkäänlaista vau-elämystä, joka ilmentäisi pelin maailman rikkautta tai sen upeita visuaalisia yksityiskohtaisuuksia, kuten Ubisoftin Assassin’s Creed -peleissä. Huipulta katsottuna Immortalsin maailma näyttää vielä maankamaraakin pelkistetymmältä ja rujolta, joka ei oikeastaan millään tasolla kutsu luokseen. Iso maailma vailla elämää tai mielekästä tekemistä tehtäväpaikalta toiseen siirryttäessä. Onneksi on pikamatkustus.

Viimeisenä mainintana on pakko nostaa esiin Ubisoftin tapa monetisoida peliä. Jo päävalikossa tyrkytetään joka käynnistyksellä erilaisia, oman hahmon visuaalista ilmentymää muuttavia maksullisia hahmopaketteja – uusimpana skinipakettina tarjoillaan crossoveria Adventure Time -piirrossarjaan, koska Immortalsilla ei ole sitä omaa persoonaa. Omalta hahmolta ei ilmaiseksi saa vaihtaa edes siipien tai panssarin väriä – tätä varten pitää pulittaa toisenlaisia kultakolikoita, joita ei niitäkään saa pelissä mistään. PSN Store ratkaisee ongelman, kunhan kaivaa kasan euroja taskustaan. Pelaamisen immersiota särkee myös jatkuva Ubisoft Connect -mainostus peliruudulla, silloin kun pelaaja onnistuu jossain haasteessa tai vastaavassa. Kirjaudu ja tienaa palkintosi! Ei kiitos – jospa nyt vain yrittäisin uppoutua tähän fantasiapeliin.

Loppusanat

Immortals: Fenyx Rising on peli, josta haluaisi kovasti pitää enemmänkin. Kaikesta yrityksestä ja kokonaan uuden pelinimikkeen luomisesta huolimatta Ubisoft ei ainakaan ensimmäisellä yrittämisellä onnistu vangitsemaan Zeldan-pelien kaltaista maailmaa ja siinä seikkailemisen tunnelmaa. Kyllähän Immortalsia pelaa silloin tällöin jos edes sen ihan toimivan hack ’n slashin vuoksi – etenkin jos Nintendon pelikonsolit ovat ulottumattomissa. Immortalsin liialliset luolastopuzzlet, köykäinen tarina, keskinkertainen grafiikka, hahmon päivittelyn grindaaminen sekä monetisointi ovat kuitenkin luotaantyöntäviä seikkoja ja saavat koko paketin vaikuttamaan laiskalta Zelda-kloonilta, joka vain kirvoittaa kaivamaan Breath of the Wild -pelin esiin – minkä teinkin.