Final Fantasyista, Dragon Questeista ja muista hassusti nimetyistä konsoliroolipeleistä tunnettu Square Enix on palannut jälleen leipälajinsa, eli hassusti nimettyjen konsoliroolipelien pariin. Innostusta ja lievää myötähäpeää aiheuttaa tällä kertaa Infinite Undiscoveryksi ristitty nimihirviö, joka ottaa hieman lajitovereitaan toimintapainotteisemman näkökulman japanilaiseen seikkailuroolipeliin. Täytyy myöntää, etten ole varmuudella selvittänyt mitä pelin nimi tahtoo sanoa, mutta jos sen tulkitsee viittaavan siihen taantumuksellisuuteen, jota Infinite Undiscoveryn rämpytysperustainen taistelu edustaa suhteessa Final Fantasyjen määrittämään vuoropohjaiseen strategiamäiskeeseen, niin se osuu kyllä kiusallisen napakasti naulan kantaan.
Asiaa sen kummemmin kiertelemättä ja kaartelematta, Infinite Undiscovery on läpeensä tavanomainen j-roolipeli, jossa perinteinen taistelusysteemi on korvattu realiaikaisella hack’n’slashilla. Ratkaisu on kaltaiselleni roolipelikonservatiiville kuin punainen vaate, enkä usko sen muitakaan veteraaneja miellyttävän, sillä vuoropohjaisuuden myötä on taistelusta kadonnut myös kaikki se hienovarainen strategia, joka on perinteisesti ollut yksi koko genren kantavia tekijöitä. Tällä kertaa miekka viuhuu parin lyöntinapin ja torjunnan ympärille rakennettujen kombojen varassa ja vaikka iskujen teho määritellään pinnan alla määräytyvien roolipeliparametrien avulla, tuntuu homma typerryttävän yksitoikkoiselta heti ensimetreiltä lähtien. Tutut elementit, kuten esineiden käyttö ja magia ovat vieläkin läsnä, mutta kömpelöiden pikanäppäinten sekä realiaikaisesti kahlattavan pelivalikon taakse kätkettynä. Hankaluutensa takia niistä on tullut käytännössä tekoälyn hallitsemien npc-hahmojen etuoikeus.
Vaikka taistelusysteemi jättääkin melkoisesti toivomisen varaa, on tarina onneksi silkkaa Square Enixiä. Diktaattorihallituksen tavoin toimiva veljeskunta on kahlinnut kuun valtavilla ketjuilla, aiheuttaen siinä sivussa kaikenkarvaisten hirviöiden esiinmarssin ja muuta yleistä mielipahaa. Tämän fantasiamaailman pakollisen pelastajan rooli on langennut lordi Sigmundille, julkkissankarille joka kiertää pitkin maita ja mantuja katkomassa valtavia ketjuja sisukkaan iskujoukkonsa turvin. Pelaaja, laiska ja nuori muusikonplanttu nimeltään Capell ei sankarin hommista juuri perustaisi, mutta sattuu epäonnekseen näyttämään Sigmundin identtiseltä kaksoisolennolta. Ei tarvitse olla häävi meedio ennustaakseen tästä seuraavaa sekaannusten sarjaa, jonka päätteeksi haluton huilusankarimme päätyy osaksi Sigmundin sankarillista ketjujengiä.
Juoni on kaikkiaan hieman Final Fantasy -esi-isiä kevyempi, mutta yhtälailla koukuttava. Paljon sen viehätyksestä tulee huolella ohjatuista välianimaatioista, käsikirjoituksesta ja – yllättävää kyllä – loistavasta ääninäyttelemisestä. Alkuperäiskieltä ei pelin kahdelle DVD:lle ole mahdutettu, mutta kun dubbaus on pätevää, ei sitä myöskään jää kaipaamaan. Erityisen hyvin roolistaan selviää päähenkilön äänenä ölisevä animedubbari Jason Liebrecht, joka saa haluttoman Capellin kuulostamaan yhtäaikaisesti hieman itsekeskeiseltä pelkurilta, mutta silti kovin sympaattiselta ja helposti samaistuttavalta sankarilta.
Japanilaisille rooliseikkailuille on ominaista, että muu peli jää lähes täysin vahvan tarinan ja läpitunkevan taistelun jalkoihin. Näin myös Infinite Undiscoveryssa, joka on muilta osiltaan kuin kokoelma lajityyppinsä kliseitä. Juoni ei liikoja rönsyile ja pelimaailma on vain näennäisen avoin, eikä siellä ole ainaisen vihulaisten mättämisen ohella juurikaan muuta tekemistä kuin juosta juonen perässä, lueskella ohikulkijoiden hassuja repliikkejä ja ryövätä absurdin kokoisia arkkuja paremman rojun toivossa. Silloin tällöin vastaan eksyy orpo puzzle tai satunnainen sivutehtävä, mutta harvemmin mitään maininnan arvoista.
Koska kyse on ainakin nimellisesti roolipelistä, on mukaan ahdettu myös se pakollinen hahmonkehitys-elementti. Tältä osin aita on ylitetty selvästi matalimmasta kohdasta, sillä kaikki j-roolipelien nokkelat taidonkehitysmekanismit on heivattu ikkunasta ja hommasta on tehty täysin automaattista. Pelaaja ja mukana roikkuvat npc-hahmot tappavat hirviöitä, keräävät kokemusta ja nousevat tasoja ilman että pelaajalla on sanaa mitä taitoja ja loitsuja pitäisi seuraavaksi opetella. Kaupoista ja aarrearkuista löytää tuttuun tapaan taitoihin vaikuttavia varusteita, mutta lohtu on laiha, kun muistelee vaikka Final Fantasy X:n taitoristikkoa tai niitä muita nerokkaita virityksiä, joita genren historiasta löytyy.
Ironista kyllä, Infinite Undiscoveryn suurin heikkous ei ole kuitenkaan se, että suurin osa pelistä perustuu yli kymmenen vuotta vanhalle konseptille, vaan enemmänkin se, että tätä hyväksi havaittua kaavaa on menty korjailemaan niiltä osin, joilta se ei ole ollut rikki. Kun taistelu on muuttunut monotoniseksi nappulanrämpytykseksi, on kokonaisuudesta hävinnyt samalla yksi sen avainkomponenteista, eikä pelin muuta jälkeenjääneisyyttä ole enää yhtä helppo katsoa läpi sormien. Loistavalla äänityöskentelyllä höystetty tarina nostaa Infininte Undiscoveryn plussan puolelle, mutta vain juuri ja juuri. Se, onko kyseessä Square Enixin yksittäinen harha-askel, vai täydellinen pallon menetys, selvinnee ensi vuonna Final Fantasy XIII:n myötä. Pitäkäämme sormet ristissä sinne asti.
