Taannoisesta Baldur’s Gate 3:sta ja Divinity-peleistään tunnetun Larian Studiosin matka maineeseen oli käytännössä yksi pitkä yritys rakentaa parempi versio Richard Garriottin legendaarisesta Ultima VII:sta. Yritystä kesti kokonaista 18 vuotta, kunnes vuoden 2014 Divinity: Original Sin nosti studion lopulta kaikkien huulille. Suomalaisen Action Squad Studiosin Iron Dangerissa on aistittavissa samaa paloa: se tuntuu siltä, kuin tiimin sormet syyhyäisivät rakentaa uutta Divinitya, mutta projekti on rajattu käytännön syistä taisteluun ja tarinaan. Lopputulos on kotikutoinen, mutta monella tapaa onnistunut strategiapeli, joka tulee samalla ratkaisseeksi vuoropohjaisia pelejä piinaavan “save scumming”-ongelman.
Iron Danger kertoo suorastaan ihastuttavan Kalevala-vaikutteisen tarinan. Pelaaja on nuori nainen nimeltään Kipuna, joka heittää henkensä paetessaan Pohjolan emännän kyborgiarmeijaa. Kuolema osoittautuu tylpistyy vain pieneksi hidasteeksi, sillä mystinen henkiolio palauttaa maagiseen tippukiveen seivästyneen Kipunan takaisin elävien kirjoihin, jos ei nyt entistä ehompana, niin ainakin uusien taikavoimien kera. Tulitaikuus ja kyky kelata aikaa taaksepäin auttavat Kipunan sekä isällisen kyläsepän, Topin, turvaan hyökkäyksen jaloista, mutta eipä aikaakaan kun itse Antero Vipunen keksii lähettää kaksikon metsästämään uusia taikavoimia. Riittääkö muinainen magia haastamaan Louheataren kyborgiarmeijat, mitä Antero oikeastaan pohjimmiltaan tavoittelee ja mitä Kipuna itse haluaa uudelta elämältään? Näitä ja muita kysymyksiä pohditaan yllättävänkin ansiokkaasti käsikirjoitetussa ja ääninäytellyssä tarinassa, joka jaksoi kannatella kiinnostusta läpi kymmentuntisen pelin.
Iron Danger näyttää ja tuntuu erehdyttävästi isometriseltä roolipeliltä, mutta pinnan alta paljastuu sekoitus ongelmanratkontaa ja kevytstrategiaa ovelalla ajankelausmekaniikalla. Pelaaja luotsaa Kipunaa plus yhtä hahmoa läpi lyhyiden episodien, jotka keskittyvät lähes yksinomaan joko tarinaan tai taisteluun. Pelillinen koukku piilee tietenkin taistelussa, joka on siinä määrin erikoinen sekoitus vuoropohjaisuutta ja reaaliaikaisuutta, ettei sitä ole edes kovin helppo kuvata. Kun miekat vedetään tupeistaan, pysähtyy maailma niille sijoilleen, ja pelaaja saa hallittavakseen kaksi sydämenlyönneiksi pilkottua aikajanaa – yhden kullekin hahmolle. Tavoitteena on eliminoida pahikset lätkimällä aikajanoille taktisesti ajoitettuja lyöntejä, torjuntoja, taitoja ja taikoja. Yksikin huonosti ajoitettu väistö tai leväperäinen tulipallo tietää yleensä katastrofia, mutta pahinkin virhe korjautuu Kipunan taikavoimin, eli peruuttamalla aikajanalla ja kokeilemalla jotain uutta. Mekaniikka on sanalla sanoen nerokas; se tulee samalla kertaa siloitelleeksi vaikeustasopiikit, sekä rohkaisseeksi pelaajaa kokeilemaan sellaisiakin taitoja ja strategioita, jotka eivät ehkä muutoin tulisi mieleen. Mikä tärkeintä, se poistaa lähes kaiken tarpeen “save scummingille”, eli pakkomielteiselle pikatallentelulle ja -latailulle.
Iron Danger olisi melkoisen vaikea ilman Kipunan taikavoimia. Vihollisilla on määräylivoima, ja monet hyökkäykset tappavat laakista. Virhemarginaali on paikoin sen verran kapea, että huomasin toisinaan etsiväni voitokkaan ratkaisun sijaan vähiten huonoa. Ei ole myöskään tavatonta joutua iteroimaan yhden ja saman liikesarjan ajoitusta välttääkseen vauriota. Nämä eivät ole pelin kirkkaimpia hetkiä, mutta peli tuntuu toisaalta erittäin palkitsevalta silloin kun hommat klikkaavat ja tehtävästä selviää naarmuitta. Konsoliversion erityishaasteeksi nousevat myös kognitiivisesti vaativat kontrollit: liikkuminen, aikajanoilla ja taitovalikossa siirtyminen on suoraviivaista hiirellä, mutta PS5:n DualSensellä sattui virhepainalluksia vielä tuntienkin jälkeen. Aikajanan kelailu hienosäätömielessä tai omien näppäilymokien korjailuun ei ole parasta mahdollista ajankäyttöä, mutta hauskempaa kuin yrittää samaa pikatallennuksin.
Iron Dangerin muut pelilliset aspektit eivät herätä suuria intohimoja puoleen taikka toiseen. Ajoittainen vivunvääntöpuzzle tai muinaisen golemin ohjaaminen, tarjoavat tervetullutta vaihtelua taisteluille, mutta eivät varsinaisesti räjäytä tajuntaa. Roolipelimäinen hahmonkehitys on rajattu käytännössä yhteen taitopäivitykseen per tehtävä, mikä tuntui aika sopivalta. En ole tosin varma, kertooko tämä enemmän Iron Dangerin nokkeluudesta, vai siitä, kuinka lopen uupunut olen nykypelien toinen toistaan rönsyilevämpiin ja epämääräisempiin progressiosysteemeihin.
Audiovisuaalinen ulosanti jätti vähän kaksijakoiset fiilikset. Iron Dangerin isometrinen sarjakuvatyyli on miellyttävä, mutta heikohko resoluutio sekä reunanpehmennyksen puuttuminen jättävät kokonaisuuden sotkuiseksi. Viimeistelemättömyyden tuntua vahvisti PlayStation 5 -version epätasainen ruudunpäivitysnopeus sekä etenkin loppupään kartoissa ilmenevät visuaaliset bugit. Audiopuolella Iron Dangerin anti on yllättävän vahvaa: ääninäyttely nojaa vahvasti saarivaltakunnan murteisiin ja on asiaankuuluvan liioiteltua. Lopputulos saattaa ärsyttää kielinatiiveja, mutta istui omasta mielestäni erinomaisesti pelin satukirjamaiseen tunnelmaan. Oman erityismainintansa ansaitsee Ilmari Hakkolan mainio soundtrack, joka yhdistelee tarttuvia melodioita, kansanmusiikkia, sekä moderneja ja klassisia soittimia. Ihmettelin aikani jousista, perkussioista, pop- ja rock-henkisistä basso- ja sähkökitararaidoista, sekä kuorolaulusta välittyvää ison orkesterin tuntua, kunnes lopputekstit paljastivat esittäjäksi mainioista videopelikonserteistaan tunnetun Game Music Collectiven. Voin todeta liioittelematta, että kymmenen tuntia Iron Dangerin soundtrackia teki huomattavasti suuremman vaikutuksen kuin nelikymmentuntinen tuoreeltaan pelaamani Starfieldin avaruusjousia.
Iron Danger on kaikkiaan varsin passeli kevytstrategia, joka on vaikuttaisi jääneen harmillisen pienelle huomiolle. Ajankelausmekaniikkoja on nähty peleissä toki jo maailman sivu, mutta harva nostaa sitä aivan samalla tavalla keskiöön kuin Iron Danger. Lopputulos on omaperäinen ja enimmäkseen viihdyttävä. Jos pelaa itsensä riittävän umpikujaan, saattaa hommaan tulla rahtusen liikaa yrityksen ja erehdyksen makua, mutta samaa voisi sanoa varmaan kaikista vuoropohjaisista peleistä. Jos on varaa valita, olisinkin taipuvaisempi suosittelemaan suorituskyvyn ja kontrollien vuoksi Iron Dangerin aiemmin julkaistua PC-versiota, mutta kyllähän PS5-versiollakin selviää. Mikäli tarinan vihjailema jatko-osa toteutuu, odotan mielenkiinnolla, tuleeko tarjolle sama paketti hiotumpana vai kasvattavatko Action Squad Studiosin ambitiot Kipunan tarinat roolipelimäisempään suuntaan.
