Iron Man -elokuvien pelilisenssin itselleen aikanaan hankkinut Sega julkaisi kaksi vuotta sitten tuntemattoman Secret Levelin työstämän umpisurkean Iron Man -pelin konsoleille. Peliversion tarina oli sekava, tehtävät itseääntoistavia sekä tylsiä, ääninäyttelijöiksi saatiin ainoastaan Robert “Iron Man” Downey Jr. ja muutoinkin koko homma muutaman tunnin pelailun jälkeen oli jo ohitse. Iron Man 2 – The Videogame ei tule pelimarkkinoille yllätyksenä. Tällä kertaa Sega päätti työstää virallisen lisenssipelin omiensa miesten (ja naistensa) avulla, mutta valitettavasti tulos on vain joillain osa-alueilla parempi.
Iron Man 2 – The Videogame ei alkuperäisen pelin tapaan juurikaan spoilaa itse elokuvan juonta sellaisille, jotka eivät sitä ole vielä nähneet. Elokuvassahan – mitään spoilaamatta – Iron Man, eli entinen asetehtailija Tony Stark kyllästyy salailemaan salaista identiteettiään ja paljastaa julkisuuteen olevansa Iron Man. Vastaansa mies saa lopulta venäläisen, joka haastaa Tony Starkin tämän omalla teknologiallaan, jolloin Iron Manin on vastattava haasteeseen.
Itse pelissä on mukana samoja hahmoja kuin elokuvassakin: Tony Starkin ohella mukana ovat näyttelijöiden Gwyneth Paltrow, Don Cheadle sekä Samuel L. Jackson vastaavat hahmot, mutta ne jäävät pelin “tarinassa” jokseenkin varjoon. Mickey Rourken hahmo pelistä taasen puuttuu kokonaan ja onkin korvattu toisenlaisella pahiksella, venäläisellä separatistilla, joka on lopulta kehittänyt oman robokuorensa, jolloin Tony Stark ja kumppanit joutuvat tottakai tuhoamaan hänet sekä hänen koplansa. Toisin sanoen tämä tietää, että pejaaja tuhoaa pelin kuluessa kasan helikoptereita, lentohärpäkkeitä, rautamiehiä, sekä muita mech-ukkeleita raivatessaan tietänsä kohti vääjäämätöntä loppua. Pelin oma juoni on aikamoista höttöä ja lopulta tehtäviäkin pelaa vain sen vuoksi, että näkisi suhteellisen hienosti mallinnettujen Downeyn sekä Jacksonin hahmot puhumassa ruudulla.
Jos ensimmäinen Iron Man -peli oli kestoltaan kamalan lyhyt (13 tehtävää) on Iron Man 2 laittoman lyhyt. Pelattavaa löytyy kahdeksan lyhyen tehtävän verran, eikä tarjolla ole ykkösen tapaan lainkaan muita pelimuotoja. Tarjolla ei ole edes kaksinpeliä, vaikka pelin takakannessakin hehkutetaan sanoja “kaksi sankaria.” Kyllähän pelissä toki pääsee elokuvan tapaan tutustumaan (ja pelaamaan) Iron Manin lisäksi myös War Machinellakin, mutta vapaasti hahmonsa saa valikoida vain muutamassa pelin tehtävistä. Jokaisen tehtävän päätteeksi pelaaja tienaa tililleen virtuaalirahaa, jolla voi sitten parannella omien sankariensa ominaisuuksia sekä aseita. Tehtävä tehtävältä tienattava potti kasvaa ja pelin loppumetreillä onkin melkein kaikki kyvyt ja ominaisuudet sitten jo ostettukin. Jopa pukujen aseistustakin voi kustomoida, mutta itse näin tämän tarpeettomaksi ominaisuudeksi ja peli menikin ihan vakiotavaralla lävitse.
Pelin vaivaiset kahdeksan tehtävää eivät juuri päätä huimaa suunnittelullaan. Yleinen pelattavuus on hiukan parempaa kuin ensimmäisessä pelissä ja esimerkiksi kontrollit ovat hiotummat, mutta muutoin peli on peruskaavaltaan samaa tavaraa: lähes kaikki ruudulla näkyvät vihollisyksiköt on tuhottava, jotta peli etenisi seuraavaan välianimaatioon. Joskus tulee myös painaa jonkin päätteen nappulaa jossain, että ovi aukenee tai laitteet lähtevät käyntiin. Pääosan ajasta pelaaminen sijoituu avariin ulkomaisemiin, joissa voi melko vapaasti lentää liihottaa, mutta muutamissa tehtävissä pelaaja pakotetaan hetkellisesti myös ahtaampii sisätiloihin, jotka eivät yksinkertaisesti istu peliin. Ykkösen tapaan kun avarassa maastossa lentely on myös Iron Man 2:n ainoita hyviä puolia, siksi että lentelyyn tarvittavat kontroliit toimivat riittävän mutkattomasti. Vihollisten räiskiminen sen sijaan tuottaa ajoittain päänvaivaa. Ampuminen kyllä hoituu vaivatta ja aseita voi kerrallaan olla käytössä kaksi; yksi kummassakin liipaisimessa.
Pienikokoisiin ja jatkuvasti liikkuviin kohteisiin osuminen sen sijaan on käytännössä mahdotonta, ellei käytä pelin tarjoamaa automaattilukitusta. Tällöin peli pysyy pelattavalla tasolla, mutta samalla tuntuu vähän siltä kuin ajaisi autoa, joka liikkuu kiskoja pitkin ja siksi varsinainen haastavuus ja taidon käyttö katoavat. Paitsi sellaisina hetkinä kun kamerakulma päättää sekoilla ja pelaajan suuntavaisto hetkellisesti sekoaa, tarvitaan todellista suuntavaiston höydyntämistä. Rivivihollisten räiskyttelyn lisäksi pelin sekaan mahtuu myös muutama pomotaistelukin, joista ehdottomasti paras on jättikokoisen rautamiehen kanssa taistelu jä tämän ympärillä lentely. Hienot hetket pelissä kuitenkin ovat todella vähissä ja lähestulkoon koko pelin ajan pelaaminen tuntuu muutenkin toivottoman itseääntoistavalta ja tylsältä räiskimiseltä, mikä oli ykkösenkin suurimpia kompastuskiviä. Eikö Iron Manista oikeasti muka saa parempaa peliä aikaiseksi?
Audiovisuaalisella osastolla Iron Man 2 pärjää edeltäjäänsä huomattavasti paremmin. Grafiikka on aiempaa selkeästi parempaa – etenkin pelihahmot ja Iron Manin panssari – ja välianimaatioita on aiempaa runsaammin. Myös elokuvassa esiintyvien näyttelijöiden kasvojen mallinnukseen sekä yleiseen animoinnin yksityiskohtaisuuteen on panostettu enemmän. Tällä kertaa Downey näyttäää melkein omalta itseltään, eikä Jacksonin naamassakaan ole valittamista. Plussaa tulee myös aidoista ääninäyttelijöistä, jotka vieläpä tekevät työnsä todella hyvin ja itse elokuvien tapaan Downeyn Tony Stark -hahmolle on osattu kirjoittaa jossain määrin jopa oikeasti humoristista dialoginpätkää. Myös ykkösessä ärsyttänyt ajoittainen kuvan nykiminen on saatu tällä kertaa jätettyä pois. Musiikillinen osio pelissä on jonkin sortin akustista “heavy-rytinää,” joka sopii pelin “rautaiseen” tunnelmaan. Hieman lopputekstejä katsellessa ihmetytti kuitenkin peliä varten lisensoidut biisit muun muassa bändeiltä kuten Soilwork ja Lamb Of God. Se, että oliko pelissä tosiaan näiden bändien kappaleita jää arvoitukseksi, sillä taustamusiikki hukkuu pelinaikaisen rytinän ja paukkeen alle aika huolella, että lopulta musiikkia ei edes huomaa, ellei sitä pysähdy kuuntelemaan.
Mitä pelistä kokonaisuutena sitten jää käteen? Iron Manin faneille lisäiloa tuonee tehtävien pelaamisen myötä aukenevia uusia Iron Man -panssareita, kuten ensimmäisessä elokuvassakin nähty kokoharmaa panssari, sekä lisäksi muutama sarjakuvien sivuilta tuttu klassikkopanssari, joten pientä menneisyyden fiilistelyä kenties, mutta ei juuri muuta. Sega menee Iron Man 2 -pelillään selkeästi kohti parempaa suuntaa, joillain osa-alueilla, mutta esimerkiksi pelin eliniän suhteen otetaan takapakkia. En siksi näekään, että pelistä innostuu (tai kannattaa innostua) kenenkään muun, kuin rautamiehen hartaimpien fanien.
