Supersankareiden aikakausi ei näytä valkokankailla hiipuvan. Tuloillaan on uusi Batman-elokuva, joka kantaa nimeä Dark Knight, sekä muun muassa uusi Hulk-elokuva, sekä jo suunnitteilla oleva jatko-osa hiljattain teattereihin saapuneelle Iron Man -elokuvalle. Suurin osa näistä 2000-luvulla tähän asti nähdyistä uusista sarjakuvasankarileffoistahan on ollut sitä perus kesäleffakamaa, joita moni käy katsomassa, mutta jotka kokemuksina eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole mikään niin kovin syvällistä tai unohtumatonta. Tähän kastiin voisi lukea ainakin Dare Devil, Ghost Rider, The Hulk, sekä Spider-Man 3 -elokuvat.
Tottahan toki muutamia poikkeuksia sarjisleffojen joukkoonkin mahtuu, kuten esimerkiksi vaikkapa Batman Begins. Jälleen yksi tällainen iso poikkeus tänä vuonna sarjisleffojen saralla on ollut Iron Man, jota moni media on kehunut, muun muassa sen hyvästä huumorista ja kerrankin kunnon persoonallisuutta elokuvan supersankariin puhaltaneen Robert Downey Jr:n roolisuorituksesta. Ei sarjakuvasankarielokuvaa ilman virallista lisenssipeliä, eikä Iron Man jää miksikään poikkeustapaukseksi, vaan kauppojen hyllyille vyöryykin tällä kertaa Segan julkaisema lisenssipeli, joka kantaa hieman yllätyksettömästi nimeä Iron Man.
Itse elokuvaa sen kummemmin spoilaamatta, toimii teattereissa pyörivä elokuva ikään kuin Iron Man -sankarin prologina, jossa kerrotaan miksi aseyhtiön omistava, multimiljonääri Tony Stark päättää alkaa pukeutumaan metallipukuun. Kuten tiedättekin, tyypillisessä lisenssipelissä homma etenisi seuraavaan malliin; seurataan pieneksi silputtua elokuvan juonta, eli toisin sanoen näytetään pätkiä leffasta, pelataan, katsotaan pätkiä, pelataan ja niin edelleen. Iron Manissa homma ei mene aivan tähän malliin, vaan hieman poikkeuksellisesti pelissä ei nähdä lainkaan oikeaa videomateriaalia, saatikka seurata elokuvan juontakaan edes kovin tarkasti.
Sen sijaan kaikki pelaamisen välissä nähtävä juonenkuljetusmateriaali on pelin tekijöiden toimesta luotu itse pelin omalla moottorilla. Juoni on etäisesti sama kuin elokuvassakin, mutta vain todella etäisesti. Pelin tekijät ovat muokanneet elokuvan juonta sen verran rankalla kädellä, että vaikka pelaisi peliä ennen elokuvaa, ei itse elokuvakokemus välttämättä edes menisi piloille, koska peliin värkätty “oma tarina” ja juoni on tällä kertaa tavallistakin lisenssipeliä sekavampi soppa, josta ei välillä ota selvää elokuvan nähneetkään. Peli kyllä alkaa suurin piirtein siitä mistä elokuvakin, mutta sitten peli venyttää joitain kohtia todella pitkiksi, samalla harpaten elokuvan muita tapahtumia rankalla kädellä, lopuksi lisäten joukkoon omia.
Juonesta viis, kunhan itse pelattavuus on kohdallaan ja meistä pelaajista itse kukin pääsee maistamaan osan Iron Man -kakusta, eikös? Näinhän se on ja eiköhän lisenssipelejä juurikin tämän vuoksi yleensä ottaen pelatakin. Harmi vain, että Iron Man lukeutuu jälleen kerran sinne huonojen lisenssipelien joukkoon, eikä pelkästään tarinankerrontansa vuoksi. Pelistä näkee jo ensi minuuteilla sen viehättävyystason, joka on varsin matala. Koska peli ei seuraa elokuvan juonta kovinkaan tarkasti ja ottaen huomioon, ettei elokuvassakaan niin kovin montaa taistelua edes käyty(hups, spoilasin)ovat pelin tekijät joutuneet keksimään “täytettä” peliänsä varten, jotta toiminnannälkäiset nappulanhakkaajat saisivat rahoilleen vastinetta. Harvoinpa tällaisista lisensseistä seikkailupelejä tai vastaavia kehitetäänkään.
Pelissä Iron Man saa tehtäväkseen raivata yhtä jos toista kasvavaa vihollisuhkaa pois tieltä ja pois uhkaamasta maailmanrauhaa. Käytännössä tämä tietää tehtävästä tehtävään tankkien, helikopterien, sotilaiden, tykkitornien ja muiden varsin perusmielikuvituksellisten vihollisten pieksemistä tuonelaan. Iron Manilla on käytössään kaikki kostit mitä elokuvassakin(tai sarjakuvissakin), eli taito ammuskella, mutta enennkaikkea lentää liihottaa taivaalla pukuun asennettujen rakettimoottoreidensa ansiosta. Tehtäviä pelissä on kaiken kaikkiaan sellainen 13 kappaletta. Tehtävät ovat kestoltaan melko lyhyitä, mutta niitä tekopidentää päälle vyöryvien vihollisten jumalaton ylivoima. Pelaaja onkin paikoitellen todella pinteessä, kun yhtä aikaa pitäisi yrittää tuhota tankkeja ja tykkitorneja, samalla väistellä ilmatorjuntatykkien kuteja sekä taivaalla lentävien, nopealiikkeisten hävittäjien ohjuksia. Onneksi Iron Manin puvun sisälle mahtuu muutama lisäelämäkin, jotta meno ei liian äkkiä hyydy. Aina elämätkään eivät kuitenkaan auta, kun luoti -ja ohjussade on niin ylivoimaista. Pitäisi osata tehdä väistöliikkeitä ja tuhota ohjuksia ilmassa ja repiä hävittäjiltä siipiä, jotta kaiken tämän tulituksen saisi nätisti loppumaan.
Juttu on vain niin, että Iron Manin kontrollit eivät ole aivan kaikkea sitä mitä toivoisi. Taivaalla rauhassa lentely ja jalkoihin sijoitettujen rakettimoottoreiden avulla paikallaan pystyasennossa leijuminen kyllä onnistuu ihan mukavasti ja liihottelu on välillä jopa EA:n Superman -pelin tapaan hauskaakin, mutta siihen se sitten jääkin. Vaikka pelistä löytyy maaliin lukittuva automaattitähtäys, on tulitaisteluiden keskellä lentely ja väistely, sekä samaan aikaan ampuminen välillä erittäin rasittavaa. Siinä vaiheessa sitä vasta sitten rasittaakin, kun pelannut tehtävää jo tovin, mutta onnistuu silti kuolemaan ennen “maaliin pääsyä” ja tehtävä pitää aloittaa alusta.
Eihän tässä mitään jos ammuskelu ja geneeristen tankkien ynnä muiden räiskyttely olisi hauskaa, mutta kun se ei ole. Kokemus on yksinkertaisesti aneemisen tylsä, saatikka, että täysin skriptattuja tehtäviä jaksaisi moneen kertaan kokeilla. Muistaa kannattaa se, että vaikeustasoa ei kesken aloitetun kampanjan saa vaihtaa, joten medium-taso on medium jos olet näin valinnut alussa, vaikka se kuinka tuottaisi harmaita hiuksia.
Kokemuksena Iron Man on todellakin EA:n Superman -pelin hengenheimolainen; niin tylsää puurtamista geneeristen vihollisten parissa, sepitetyn ja elokuvasta silpotun juonen sekoituksella varustettuna, jossa hauskimmaksi puuhaksi osoittautuu ainoastaan taivaalla liihottelu. Ellei sitten innostu kampanjan peluun myötä aukeavasta, yksinkertaisesta One man army -pelimuodosta, jossa tarkoitus on selvitä läjästä vihollisia niin ja niin kauan.
Niin eikä Iron Man -pelin pisteitä ainakaan paranna sekään, että elokuvan virallisesta lisenssipelistä puuttuu melkein kokonaan se “virallisuus”, enkä nyt puhu siitä juonesta tällä kertaa. Puhun siitä, että miksi vain ja ainoastaan pelin sankari Tony Starkia(Robert Downey Jr.) on siunattu jotakuinkin aidonnäköisillä kasvoilla, sekä aidolla äänelläkin? Ei kuitenkaan näin elokuvan kahden muun avainnäyttelijän Jeff Bridgesin ja Gwyneth Paltrown kohdalla. Jälkimmäisistä kumpainenkaan ei näytä esikuviltaan. Bridgesin peliversiolla on vain orastava parran alku, siinä missä miehellä oli elokuvassa miehekäs revohka. Gwynethin povi on pelissä esikuvaansa verrattuna liian suuri.. Niin, eikä hänenkään peliversionsa aidolta itseltään näytä. Bridgesin ja Gwynethin ääninäyttelyäkään ei ole peliin saatu ja siksi sijaistuuraajat saavatkin ääntelemänsä hahmot vaikuttamaan munattomalta ja aivokuolleelta.. Aivokuollut näistä on siis se Gwynethin “esittämä” hahmo. Tottahan elokuvan virallisessa pelissä pitää olla sitä virallisuuttakin sitten, ei tällainen “melkein kuin se oikea” -toteutustyyli vain yksinkertaisesti kelpaa.
Jos pelin välianimaatiot eivät ole aivan sitä, niin ei sitä ole myöskään itse peligrafiikka. Surkuhupaisan mitäänsanomatontahan pelin sisältö näin visuaalisella tasolla on – hieman kuten Supermanin kohdalla kävi – eikä graafisesti pelissä voi kehua kuin itse herra rautapurkkia, joka näyttää omalta elokuvaminältään kiiltävine pintoineen kaikkineen. Muu peligrafiikka on yksityiskohdatonta ja viholliset toistensa klooneja, niin ikään yksityiskohdattomia. Tämä ei kuitenkaan jostain syystä estä peliä silloin tällöin tahmaamasta huomattavalla tavalla. Ääniefektit menettelevät, musiikki on kamalaa itseään toistavaa rytinää ja no.. Ääninäyttely on toimivaa, mutta plussaa tulee ainoastaan Downeyn äänelle, joka on se ainut oikea.
