James Bond 007: Everything Or Nothing arvostelussa
James Bond 007: Everything Or Nothing jatkaa Electronic Artsin edellisen Bond-peli Nightfiren jalanjäljillä olemalla erittäin laadukas lisenssipeli niin PS2:lla kuin Xboxillakin. Everything Or Nothing tarjoaa pelaajan koettavaksi James Bond-elokuville erittäin uskollisen tyylistä toimintaa ja pauketta rikkaan audiovisuaalisen annin avulla niin jalan kuin mitä hauskemmilla menopeleilläkin. Yksinkertaisesti sanottuna paras Bond-peli tähän asti. Tätä kelpaa suositella niin Bond-faneille, kuin myös tavalliselle toimintapelin ystävällekin. Jos Bond taas on inhoamien asioiden listallasi, kannattaa etsiä jotain muuta.

Electronic Artsin PC:lle, Xboxille, Playstation 2:lle ja GameCubelle viime vuoden alussa julkaistu James Bond 007: Nightfire oli erittäin laadukasta lisenssipeliräiskintää first person kuvakulmasta käsin. Peli oli tunnelmaltaan kuin interaktiivinen Bond-elokuva, josta ei puuttunut toimintaa, typyköitä eikä hienoja autoja tai vempaimiakaan. Pelin oikeastaan ainut varsinainen puute oli sen pituus, vaivaiset 13 pelattavaa tehtävää kun ei oikein ole näinä päivinä pitkäikäisen pelin määritys.
Nightfiren ollessa myyntimenestys ainakin konsoleilla, ymmärsi EA nopeasti Bond-lisenssin arvon ja ostikin sen itselleen yksinoikeudella vuoteen 2010 asti. EA kerää tunnetusti paljon rahaa ostamilla lisensseillään, eikä Bond ole mikään poikkeus. EA:n James Bond 007: Everything Or Nothing jatkaa samalla hyvällä linjalla kuin edeltäjänsä Nightfirekin, tosin meno ja meininki on varsinaisissa jalkaisin räiskittävissä osuuksissa muuttunut FPS-kuvakulmasta 3rd personiin. Onko meno ja meininki selän taakse siirryttäessä muuttunut huonompaan suuntaan? Ei, ei ja ei.
Pelissä Dr. Katya Nadonova niminen tiedemies(tai nainen)on kehittänyt eräänlaisen nanorobottiteknologian, jonka joutuminen vääriin käsiin voisi olla katastrofaalista. Pelin alussa käykin tietysti niin, että terroristit varastavat tämän teknologian samalla kidnapaten Nadonovan aikeenaan muokata kaikki nanorobotit metallia syövyttäväksi tuholaisiksi. Tässä astuu 00-agenttimme normaaliin tapaan kuvioihin mukaan, sillä on estettävä terroristien pahat aikeet ja samalla tietysti pelastettava tohtoritypykkä.
Seikkailemaan päästään Egyptissä, Perussa, New Orleansissa ja Moskovassa. Kaiken kaikkiaan pelattavaa on sellaiset 30 tehtävää, joka tekee Everything Or Nothingista paljon pidemmän pelikokemuksen, kuin mitä pelin edeltäjä Nightfire oli pituudeltaan. Pelin tehtävät ovat kaikki varsin huolella suunniteltuja ja ne istuvat todella hyvin tarinan sekaan ja muutenkin pelin tehtävistä jokainen on hienosti nivottu saumattomasti kiinni yhteen isoon kokonaisuuteen. Tämän ansiosta peli tuntuukin paljon enemmän yhdeltä suhteellisen pitkältä interaktiiviselta Bond-elokuvalta, kuin esimerkiksi Nightfire joka tuntui enemmänkin kasalta lyhyitä Bond-elokuvia.
Everything Or Nothingista huomaa heti selkeästi sen, että kuinka tehokkaasti EA on saanut hyödyntää MGM:n omistaman Bond-lisenssin suomia resursseja pelissään. Niinpä pelistä löytyykin Bondia näyttelevän Pierce Brosnanin lisäksi myös Bondin työnantaja M(Judi Dench) ja John Cleese, joka näyttelee pelissä, kuin elokuvissakin Bond-vekottimien keksijää, Q:ta. Mukaan on lisäksi saatu kourallinen julkkiksiakin ja sen lisäksi, että pelin alkutunnarissa laulaa artisti Mya,(joka tavataan myös itse pelin aikana)löytyy pelistä myös supermalli Heidi Klum ja näyttelijä Shannon Elizabeth kumpainenkin häärimässä bond-tyttöinä, jonka lisäksi tämän kertaisena pääpahiksena nähdään muun muassa Spider Man-elokuvassakin näytellyt Willem Dafoe. Bond-elokuvien oma ehdoton pahissuosikkini, Jaws(Kita)on niin ikään päässyt peliin mukaan kiusaamaan Bondiamme ja saanut siis pienen sivuroolin pelistä.
Everything Or Nothing vie pelaajan huikean yksinpelikampanjan lävitse, josta ei toimintaa eikä erikoisefektejä puutu. Pelin tehtävien aikana ei ehdi kyllästymään ja siitä pitää huolen hyvin sekaan ujutetut juonenkäänteet(jos sellaisia Bond-elokuvissa nyt voi olla), takaa-ajokohtaukset, tulitaistelut vihollisen kanssa, sekä vaihtelevan tyylinen pelaaminen. Sen lisäksi, että Bondilla päästään juoksentelemaan jalan, pääsevät pelaajat niin ikään pelin aikana kokeilemaan muun muassa miltä tuntuu ohjuksin aseistettu Porsche Cayenne Turbo, kankeasti kääntyvä tankki, nopea ralliauto, liekinheittimellä ja ohjuksilla varusteltu Triumph Daytona 600 moottoripyörä, sekä Bondin tätä nykyä vakiovarusteena oleva Aston Martin V12 Vanquish urheiluauto. Lisäksi sekaan mahtuu myös muutama erikoisempi kohtaus, jossa täytyy esimerkiksi hypätä pilvenpiirtäjän katolta vaijerin varassa tai käyttää tulivoiman sijasta hiipailutaitojaan tarkoituksena olla herättämättä vihollisen huomiota.
Menopelien ja jalan kulkemisen välillä liikutaan sujuvasti ja saumattomasti, eikä “päälleliimatun tuntuisia välipelejä” tunnetta pääse missään vaiheessa syntymään, koska kuten ylempänä jo mainitsin on koko yksinpelikampanja alusta loppuun nätisti yhteennivottu seikkailu, jonka pienoiseksi miinukseksi koituu agentti, eli normaali-vaikeustasolla pelatessa se, että ainakin itse oikeastaan pääsin melkeinpä jokaisen pelin tehtävän yhdellä istumalla lävitse, mitä nyt muutamaa joutui tahkoamaan useamman kertaa. Helpoimmalla vaikeustasolla pelaaminen olisi varmasti ollut vieläkin helpompaa.
Bond ei tietystikään olisi Bond, jos pelissä ei olisi ollenkaan aseita. Vaikkakaan verta EA ei vieläkään suostu peleissään näyttämään, on tuliaseiden käyttö silti varsin sallittua. Pelistä löytyy ase-arsenaalia aina pistooleista rynnäkkö -ja konekivääreihin, sekä haulikoihin ja sinkoihin. Tavalliseen tapaan Bondilta löytyy myös muutamia Q:n suunnittelemia erikoisvimpaimia erikoistilanteisiin. Tällä kertaa tarjolla on muun muassa kranaattikolikoita, näkymättömyyspuku, lämpönäkö, pieniä radio-ohjattavia hämähäkkipommeja, sekä kiinnityskoukku jonka avulla voi kiipeillä paikkoihin, joista erityinen kiinnittymiskohta löytyy.
Uutuutena Bond osaa nyt myös ensimmäistä kertaa pelissä käyttää nyrkkejäänkin. Lähitaistelu on toteutettu hyvin ja vaivattomasti yhdellä napinpainalluksella Bond osaa pistää aseen taskuun ja ottaa nyrkit esille. Kahden nappulan yhdistelmällä Bond osaa myös tappelun tiimellyksessä ottaa kaveria rinnuksista kiinni ja paiskata tämän maahan.
Vihollinen osaa niin ikään antaa takaisin turpiin pelaajalle ja muutenkin tekoäly on suhteellisen toimiva pelissä. Viholliset osaavat ampua kiitettävästi suojasta ja varoa pelaajan ammuksia. Pelin toiminta tosin on melkeinpä sen verran vauhdikasta, ettei tekoälyyn niin kovin paljoa ehdi kiinnittää huomiota pelatessa.
Kontrolliensa osalta uusin Bond on ehkä jopa yllättävänkin onnistunut ottaen huomioon sen, että nyt ollaan siirrytty 3rd person kuvakulmaan pelaamaan. Koska tähtääminen ei enää onnistu first person kuvakulmassa on jonkinlainen tähtäyssysteemi ollut pakko kehittää. EA onkin lainannut sen Namcon Dead To Rights toimintapelistä, joka niin ikään on 3rd person räiskimistä. Homma toimii siten, että esimerkkinä Xboxilla pitämällä vasenta liipaisinta pohjassa lukitsee Bond lähimmän vihollisen maaliinsa. Tämän jälkeen oikealla liipaisimella räiskitään vihulaiselta ilmat pihalle. Muut kontrollit toimivat periaatteessa siten, että tateilla liikutaan ja käännellään ja väännellään kameraa varsin vapaasti. Pari perusnappia toimittavat lähitaistelun eli turpiin vetämisen virkaa, kun taas seuraavalla kahdella onnistuu kyykkyyn meneminen ja syöksyminen. Hypätä Bond ei osaa. Kontrollit olivat kummallakin koneella varsin toimivat ja niiden, sekä pelin tähtäyssysteemin kanssa pääsee varsin nopeasti sinuiksi, vaikka olisikin tottunut FPS-Bondiin. Tästä pitää vielä erityisesti huolta yksinpelin muutamat harjoitusosiot, joissa näitä perusasioiden hallintaa varsin hyvin harjoitellaan.
EA:n edellinen Bond-peli sisälsi aivan mainion moninpelinosion, jossa maksimissaan neljä pelaajaa pystyi ottaa mittaa toisistaan muun muassa deathmatchin, teamdeathmatch ja lipunryöstö-pelimuodoissa. Everything Or Nothing tarjoaa niin ikään moninpelihupia cooperative, race, scramble ja arena moninpelimuotojen kautta. Racea pelataan maksimissaan yhden kaverin kanssa samalla puolella tarkoituksena päästä taso lävitse mahdollisimman nopeasti. Scramblessa kaksi pelaajaa lähtee yhdessä aikarajoituksen hiillostamana ja itse valitsemiensa peliasetusten turvin suorittamaan samoja moninpelikenttiä lävitse kuin racessakin.
Arena-moodissa maksimissaan neljä pelaajaa voi ottaa mittaa toisistaan pienikokoisilla areenoilla deatmatch-tyyliin. Pelikentät on tosin ensin avattava lukkojen takaa pelaamalla cooperative-pelimuotoa. Moninpeliosuuden eittämättä hauskin osa onkin juuri cooperative-pelimuoto, jossa kaksi pelaajaa räiskivät samalla puolella läpi kymmenen tehtävän ja tekevät siinä samalla myös vähän yhteistyötäkin, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että joistain ovista pääsee eteenpäin ainoastaan vasta kun molemmat pelaajat ovat painaneet ovinappia samanaikaisesti.
Cooperative-pelimuotoa lukuunottamatta muut moninpelimuodot ovatkin sitten pääosin epäonnistuneet. Ei siksi, että niissä sinänsä olisi jotain vikaa, mutta yksinpelin tapaan myös moninpelissä on käytössä 3rd person kamerakuvakulma ja tähän lisätään vielä päälle se, että jokainen neljästä pelaajasta katsoo samaa ruutua sen sijaan, että TV olisi jaettu neljään osaan. Tällä toteutustavalla ei ole mitenkään mahdollista saada kameraa jokaisen pelaajan selän taakse yhtäaikaisesti ja siksi esimerkiksi tarkka tähtääminen on todella vaikeaa, kun oikean ampumiskulman joutuu käytännössä itse silmämääräisesti arvaamaan kamerakulman yrittäessä käytännössä näyttää koko pelialueen yhdestä lukitusta kamerakuvakulmasta. Tämä on harmi, sillä hyvä moninpeli olisi lisännyt kummasti tämän pelin viehätysvoimaa.
Graafisesti Everything Or Nothing on yhtä ilotulitusta. Peli näyttää ja kuullostaa aivain oikealta Bond-elokuvalta. Pelistä ei erikoisefektejä eikä yksityiskohtaisuutta puutu ja pelihahmojen oikeiden esikuvien mallintaminen, ulkonäköä, kasvonpiirteitä, eleitä ja ilmeitä myöten onkin toteutettu upeasti. Pelin tapahtumapaikat ovat niin ikään hienonnäköisiä ja erottuvat toinen toisistaan kuin yö ja päivä, jonka lisäksi jokaiseen paikkaan on panostettu yksityiskohtien osalta kiitettävästi. Peli näyttää hyvältä niin PS2:lla kuin Xboxillakin. Xboxilla tosin grafiikka on oletettavastikin piirun verran tarkempaa ja lisäksi PS2-versiossa joissain raskaimmissa kohtauksissa esiintyi jonkinasteisia ruudunpäivitysongelmia, joskaan tätä ei tapahtunut usein.
Äänet ovat niin ikään yhtä loistavat aina aseiden erilaisista paukkeista pelin välianimaatioissa kuultavasta dialogista räjähdyksiin ja sekä muihin olennaisiin asioihin. Pelin tehtävien aikana soi usein vaihteleva taustamusiikki vaihdellen rauhallisesta taustalle sekoittuvasta tunnelmamusiikista aina toiminnalliseen “bondmusiikkiin”, joka on varsin samantyylistä kuin mitä Nightfire aikoinaan tarjosi. Pelin hahmoista jokaiselle on alkuperäiset esikuvansa lainanneet omat äänensä Pierce Brosnania myöten, mikä on varsin tervetullutta lisäten näin tunnelmaa peliin. Jopa eri menopelien kunnolla murisevaan moottorien ääniinkin on satsattu, että ne ollaan saatu kuullostamaan tarpeeksi autenttisilta ja toisistaan eroavilta. Kaiken kruunaa tietysti THX-hyväksytty ääni/kuvastandardi, joka tällä kertaa oikeasti tuntuu siltä, että se on myönnetty EA:lle aivan aiheesta toisin kuin esimerkiksi jokin aika sitten ilmestyneelle EA:n Medal Of Honor: Rising Sun pelille.