Yksi useammastakin aikamme klassikoiksi muodostuneista scifielokuvista vastannut James Cameron ei ole tehnyt juurikaan mitään mullistavaa sitten vuoden 1997 jälkeen, jolloin mieheltä ilmestyi siihen aikaan upeilla erikoistehosteilla varustettu, jättimenestynyt elokuva Titanic. Siksipä kai “Midaksen kosketuksella” varustettu mies onkin saanut rauhassa pakertaa tuoreinta projektiaan, jonka suunnittelun hän aloitti jo vuonna 1994 ja joka juuri hiljattain valmistui. Hieman hölmösti nimetty James Cameron’s Avatar vaikuttaa kuitenkin saaneen valitettavasti mediassa kuin monen tavallisenkin katsojan mielestä varsin keskinkertaisen vastaanoton. Itse en jälleen kerran ole ehtinyt käydä itse elokuvaa katsomassa ja jälleen kerran olenkin pelannut elokuvasta tehtyä virallista lisenssipeliä ennen itse elokuvan näkemistä.
Varmasti monella muullakin on tämä sama “ongelma” nykypäivänä, mutta eipä hätää, sillä onneksi James Cameron’s Avatar – The Game ei seuraa elokuvan juonta, eikä myöskään heitä pelattavien osuuksien väliin videoklippejä itse elokuvasta, joten peliä voi pelata kaikessa rauhassa pilaamatta itseltään elokuvan iloa, joka on erittäin hyvä asia ja tällä tavoin tulisikin kaikkien lisenssipelien toimia.
Elokuvan juonihan kertoo erään planeetan kuusta nimeltä Pandora, jota asuttavat sinisen värinen alien-rotu nimeltä Na’vi. Ihmiset löytävät tämän kuun ja löytävät sieltä myös ihmiskunnan kasvamiselle tärkeää energiaa, jota aletaan tottakai louhia alkuperäiskansan oikeuksista tai mielipiteistä juurikaan välittämättä. Syttyy väistämätön sota ihmisen ja Na’vin välille. Elokuva on eittämättä ottanut viittauksia oikean elämän tapahtumista, kuten vaikkapa Amerikan alkuperäisväestön, sekä eurooppalaisten uudisasuttajien välisestä taistelusta ja on elokuvalla ilmeisesti jokin sanomakin, tai ainakin itse ohjaajan mukaan on. En kuitenkaan asiaa kommentoi, sillä en elokuvaa ole vielä nähnyt.
James Cameron’s Avatar – The Game lähtee liikkeille kutakuinkin samoista lähtöasetelmista kuin itse elokuvakin. Pelaaja luo pelin alussa itselleen joko mies- tai naispuolisen ihmissotilaan hahmon ja ensimmäiset pelin tehtävät kuluvatkin Pandoran vihamielisten villieläinten eliminoinnissa sekä tukikohdan lähialueiden turvaamisessa. Kuitenkin jo riittävän ajoissa peliä pelaaja pääsee valitsemaan puolensa: Jatkaako sotaa omiensa riveissä, vaiko liittyykö Na’vin puolelle sortajia vastaan, samalla pettäen oman rotunsa totaalisesti. Elokuvan juontaa juurensa siitä, että valloittaakseen Na’vi-kansan sydämet, ovat ihmiset keksineet laitteen, jonka avulla voidaan ihmissielu siirtää väliaikaisesti noin puoli metriä tavallista ihmistä pidemmäksi Na’viksi jättäen oman ihmisruumiinsa siksi aikaa säilöön laitteen toisen kapselin sisään.
Peli tarjoaakin periaatteessa siis pelattavaksi kaksi kampanjaa, joista toinen pelataan ihmisten riveissä Na’via vastaan ihmisten aseita käyttäen, kun taas toinen pelataan Na’vin riveissä (ja väreissä) hyödyntäen ihmisten kukistamiseksi Na’vien omia ? joskin paljon ihmisten valikoimaa alkukantaisempia aseita. Käytännössä James Cameron’s Avatar ? The Game on 3rd person toimintapeli, jossa vuoroin juostaan erilaisten tehtävätavoitteiden perässä pelin satumaisissa maisemissa vihollisia piesten, minkä lisäksi väliin on puristettu lentoliskolla lentelyä taikka jeepillä huristelua – riippuen siitä kummalla rodulla peliä pelaa. James Cameron’s Avatar – The Game tuo etenkin Na’Villa pelatessa etäisesti mieleen vuonna 1999 julkaistun, belgialaisen pelitalon Appealin kehittämän Outcast-pelin, jossa pelaaja niin ikään omaksui hahmon, joka seikkaili vieraalla planeetalla vieraiden keskuudessa, auttaen planeetan rauhaisaa, mutta sorrettua kansaa kukistamaan orjuuttajat, suorittaen jos jonkinlaisia tehtäviä uusien ystäviensä puolesta. Harmillisesti aivan saman kaliiberin tuotos James Cameron’s Avatar ? The Game ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole.
Siinä missä Outcast oli erittäin epälineaarinen ympäristöjen kuin tehtävien valinnankin suhteen, on James Cameron’s Avatar – The Game jokseenkin lineaarinen versio tästä. Suoritettavia tehtäviä ei kerrallaan ole kuin yksi kappale, joka näkyy vieläpä pelin ruudulla killuvassa pikkukartassa, eikä pelissä kohdattavien Na’vien kanssa voi jutustella mitään ylimääräisiä. Kaiken lisäksi tehtävätavoitteelle pääseminenkin on yleensä varsin lineaarista sorttia. Erilaisia polkuvaihtoehtoja saattaa toki olla enemmän kuin se yksi, mutta muutoin lineaarisuus paistaa kovasti lävitse. Syvemmälle puiden lomaan ei voi vahingossakaan ajautua, sillä näkymättömät seinät estävät harhailun, eikä isolta vaikuttavat viidakkomaisemat lopulta enää tunnukaan niin kovin isoilta. Samasta ongelmasta kärsi myös Ubisoftin toinenkin lisenssipeli, Lost, jossa olisi luullut tiheiden viidakkojen läpi juoksentelun olleen yksi pelin ominaisuuksista, mutta ei. Putkea pitkin mentiin silloinkin ja niin mennään nytkin, joskin putki on avonaisempi ja monihaaraisempi.
Vaikka pelaaja suoritteleekin erinäisiä tehtäviä ja jopa Outcastin tapaan matkusteleekin ympäri kuun eri osia taikapuiden tai “matkaoppaan” avulla, on peli loppujen lopuksi kuitenkin turhan yksinkertaista menoa. Tyypillinen tehtävän suoritus menee yleensä seuraavaan malliin: otetaan vastaan tehtävä, ravataan sitä kohti, tapetaan tiellä vastaan tulevia ? jokseenkin tekoälyttömiä ? vihollisia ja lopulta kohteen luona – oli tehtävä yleensä sitten mikä tahansa – painetaan ohjaimen Y-nappulaa ja “aktivoidaan” se mitä paikan päälle tekemään tultiin. Listimällä vihollisia pelaajan hahmo kerää itselleen kokemuspisteitä ja lopulta riittävän määrän kerryttyä tilille, avautuu uusi ja tehokkaampi asepaketti, joka tuo mukanaan kaikkien aseiden paremmat versiot ja ne vieläpä valikoituvat automaattisesti päälle. Tarjolla on myös erilaisia hetkellistä apua tuovia ja itsepalautuvaa energiaa kuluttavia erikoiskykyjäkin, kuten esimerkiksi parempi taistelukyky, tai näkymättömyyssuoja. Peli on kuitenkin sen verran yksinkertainen, että erikoiskykyjä poislukien haavojen parannus harvemmin tulee edes käytettyä, kun taas aseista vain muutama on sellaisia, joita kannattaa käyttää. Lentely- tai autoilukohtaukset eivät juuri ole sen viihdyttävämpiä, vaikka esimerkiksi liskolla lennellessä tuleekin nostalgisella tavalla mieleen Panzer Dragoon -pelit, tosin ketään tai mitään ei tässä pelissä lentoliskon kanssa voi edes tuhota, joten lentely on lähinnä sorttia pisteestä A pisteeseen B, jonka jälkeen hupi päättyy.
Yksinpelissä on lisukkeena pelin aikana taikapuun kautta aktivoitava vuoropohjainen “maailmanvalloituspeli,” jota pelataan maailmankartalla Pandoran maa-alueista ja jossa napit vastakkain ovat siis muun pelin tapaan ihmiset ja Na’vi. Pelaaja voi tässä “minipelissä” kouluttaa tienaamillaan krediiteillä lisää joukkoja, lähettää lisäjoukkoja muille alueilleen, rakentaa puolustusta, hyökätä vihollisen kimppuun ja niin edelleen. Vaikka kyseessä onkin vain minipeli, niin ajoittain tuntui minipeli viehättävän itse varsinaista peliä enemmän.
Viimeisenä tarjolla on lisenssipelille jokseenkin poikkeuksellisen oloisesti myös Livessä toimiva, maksimissaan kahdeksan hengen moninpelikin.Moninpelissä valitaan oma osapuoli ihmisten ja Na’vin väliltä ja ryhdytään taistoon. Tarjolla on muun muassa team deathmatch, king of the hill, attack & defend sekä capture the flag -variaatiot. Pelikartat ovat kohtuullista tasoa, eikä itse moninpelikään suureksi yllätykseksi ollut aivan susi. Jos ihan tarkkoja ollaan, moninpeli oli jopa yksinpeliä parempi, mutta valitettavasti pelaajien erittäin alhaiset määrät eivät kuitenkaan lupaa hyvää moninpelin eliniälle. Muutaman moninpelin kuitenkin pääsi allekirjoittanut testaamaan ja sopivalla peliporukalla moninpeli saattaisi olla hauskaakin hupia, ottaen huomioon, että myös moninpelissä ovat tarjolla molempien rotujen erikoskyvyt, sekä omanlaiset asevalikoimansa. Siinä missä Na’vin jousipyssyllä pystyy parhaimmillaan napsimaan vihollisia kaukaakin, ovat ihmisten tuliluikut yleisesti ottaen tehokkaampaa sorttia.
Koska James Cameron’s Avataria on elokuvana kehuttu – ainakin tekijöidensä itsensä puolesta ? 3D-elokuvien tähän saakka parhaimmaksi taidonnäytteeksi, elokuvan muutoinkaan visuaalisuudessa taikka erikoistehosteissa säästelemättä, on selvää, ettei peliversio tästä voi olla aivan mitätöntä kastia. Siksipä James Cameron’s Avatar ? The Game onkin tähän mennessä ensimmäinen videopeli, joka tukee uutta ja toistaiseksi vielä erittäin kallista 3D-TV teknologiaa. G-Force -nimisen animaation pohjalta työstetty samanniminen lisenssipeli oli SE ensimmäinen 3D-ominaisuudella varustettu peli, mutta käytännössä paljon halvemmin toteutettu kikka, sillä kyseisen pelin mukana tulivat myös halvat 3D-lasitkin. James Cameron’s Avatar ? The Gamessa laseja ei mukana tule, vaan pelaamiseen tarvitaan oikea 3D-TV sekä sen mukana tulevat lasit.
3D-TV:stähän povataan HDTV:n seuraajaa ja käytännössä 3D-TV tuo elokuvateattereissa nyt nähtävän kolmiulotteisen elokuvan myös kotisohvalle, joskaan ei välttämättä aivan saman kaliiberin tasolla. Pelin valikoista on siis mahdollista kytkeä 3D-TV päälle, mikäli sellainen kotoa löytyy, mutta koska allekirjoittanut, eikä kukaan allekirjoitaneen tuntemista ihmisistäkään omistanut 3D-TV:tä, en voinut mitenkään tätä testata. Onkin hieman järjetöntä, että miksi Ubisoft on upottanut paljon rahaa 3D-TV ominaisuuden kehittämiseen peliä varten, kun 99 prosentilla pelaajista ei kuitenkaan ole mahdollista sitä kokea.
Ilman 3D-efektiä pelattuna peli näytti kuitenkin riittävän passelilta ja pääosan ajasta pelin maisemat vangitsivat hyvin elokuvassa nähtävän Pandoran lähes taianomaiset maisemat, tai ainakin niiltä osin mitä elokuvan trailerin perusteella on nähtävissä. Ääninäyttely on onnistunutta ja elokuvastakin tuttu Sigourney Weaver on jopa lainannut oman äänensäkin omalle hahmolleen, joskin hänen cameonsa pelissä on varsin lyhyt. Musiikki on toimivaa ja mitä ilmeisemmin esikuvastansa lainattua ? jos ei, niin hyvää se silti on.
Kokonaisuutena James Cameron’s Avatar – The Game -pelistä jää käteen nopeasti tylsäksi tahkoamiseksi muodostuva yksinpeli, sekä moninpeli, jolla on potentiaalia olla viihdyttävä, mikäli sen pelaajakunta vielä nykyisestään kasvaa.
