John Wick Chronicles arvostelussa

Virtuaalitodellisuuspelit edustavat vielä toistaiseksi pelialan marginaalia, jossa ei juuri nimekkäitä brändejä vilise. Länsinaapurista ponnahtava Starbreeze Studios yrittää rikkoa rajoja perustamalla tuoreimman virtuaalitodellisuusammuskelunsa Keanu Reevesin tähdittämälle John Wick -leffakaksikolle. Näkemättä kumpaakaan elokuvaa, on vaikea sanoa, kuinka hyvin peli toistaa esikuvansa tunnelman, mutta arvaisin lopputuloksen olevan kuitenkin paljon lähempänä Time Crisisia tai Virtua Copia kuin mitään valkokankaalla nähtyä.

John Wick Chronicles on pelinä niin suoraviivainen, ettei se juuri tarinaa kaipaisi, mutta jostain syystä pelin tekijät tahtovat kuitenkin yrittää. Laukusta löytyy kultakolikko ja valkotakkisen miehen kuva. Ääni korvanapissa kertoo kohteen olevan Ethan Powell – John Wickin “vanha tuttu”, joka pitäisi vapauttaa pikimmiten elävien kirjoista. Wick tarttuu toimeen ammattimiehen elkein, eli kasaamalla parkkihallin pysäköintitasanteelle koko arsenaalin aseita ja ampumalla jokaista alueella liikkuvaa epäilyttävää kotikommandoa. Kolmen tason ja kymmenissä, ellei jopa sadoissa laskettavien kuolonuhrien jälkeen minulle ei ole vieläkään valjennut kuka hitto Ethan Powell on ja miksi minun pitäisi välittää. Tarinaa ei pohjusteta nimeksikään ja peli on yksinkertaisesti liian lyhyt minkäänlaiselle varteenotettavalle tarinan kaarelle. Kaupanpäällisiksi osa rajallisesta kerronta-ajasta uhrataan suoraan leffamainontaan istuttamalla pelaaja katsomaan John Wick 2:n traileria virtuaalisessa hotellihuoneessaan. Ei jatkoon.

Pelinä John Wick Chronicles hakee paikkaansa Space Pirate Trainerin, Raw Datan ja ROM: Extractionin kaltaisten virtuaalitodellisuusammuskelujen joukosta. Ideana on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan tarttua yhteen monista tarjolla olevista virtuaaliaseista ja ammuskella laumoina kimppuun käyviä vihollisia. Wickin arsenaaliin kuuluu pistoolia, konepistoolia, kiikari- ja rynnäkkökivääriä, haulikkoa, kranaatteja ja tietenkin loputon määrä ammuksia. Painopiste on ymmärrettävästikin enemmän elokuvamaisessa toiminnassa kuin realismissa, eli ampuminen onnistuu vaikka kaksin käsin ja haavat paranevat kyykistelemällä luotisuojien takana. Muihin pelimekaniikkoihin Wick lähestyy esikuviaan hillitymmin, eikä yritä sotkea yksinkertaista peruskaavaansa esimerkiksi ajan hidastuksilla tai muulla ylimääräisillä kikkailuilla. Välillä joutuu viskelemään vihollisten kranaatteja takaisin tai selviämään astetta ankarammasta loppuvastustajasta, mutta konsepti keskittyy pääosin olennaiseen: vastustajia, aseita, ampumista, hikeä ja adrenaliinia.

Wickin vahvuus on enemmän toteutuksessa kuin monipuolisuudessa. Graafisesti ollaan lähellä perinteisten ruudulta pelattavien 3D-pelien laatua ja perusmekaniikat ampumisesta aseen lataamiseen saavat pelaajan tuntemaan itsensä toimintaelokuvien sankariksi. Aseet ladataan perustilassa käyttämällä niitä nopeasti navan alapuolella ja ampua voi halutessaan vaikka haulikko yhdessä ja rynnäkkökivääri toisessa kädessä. Mikäli haluaa ramboilla pykälää autenttisemmin, voi aseita käsitellä myös kaksikätisesti ja vedellä lippaita vyötäröltä. Koska ohjaimia ei ole lukittu fyysisesti toisiinsa, tuntuu kahden käden ampuminen vääjäämättä hieman epätarkalta ja kiikkerältä, mutta omituisen tuntuman kanssa oppii pidemmän päälle elämään. Toisaalta, kukapa sitä äärimmäistä realismia kaipaisikaan, kun voi vispata pumppuhaulikon yhdellä kädellä latinkiin kuin Terminator konsanaan. Viihdyttävää touhua kaikkiaan.

John Wick Chroniclesin suurin heikkous on sen vaatimaton pituus. Varsinaisia tasoja löytyy vain kolme, plus tutoriaalina toimiva ampumarataa. Pelaaminen on helpoimmallakin vaikeustasolla melkoista hikijumppaa ja ensimmäisen läpipeluun jälkeen peliä pääsee toistamaan realismimoodissa, jossa aseita on pakko käsitellä oikein. Vaikka vihollisten asettelu pysyy pelikerrasta toiseen jotakuinkin samana ja kaikki olennainen sisältö on nähty reilusti alle tunnissa, jaksaa Wickin pariin palata lyhyissä pyrähdyksissä yllättävänkin pitkään. Tähän vaikuttaa osittain pelaamisen fyysisyys – hiki valuu norona ja etureidet palavat jo parinkymmenen minuutin sotimisella, eikä pelaamiseen ehdi siinä ajassa kunnolla kyllästyä. Kohtuullisesta vetovoimasta huolimatta tuntuu harmilliselta, että sisältöä on näin niukasti, sillä pelissä, tasoissa tai vihollisten toiminnassa ei ole nimittäin mitään erityisen monimutkaista. On tietenkin selvää, että pienet markkinat ja vaatimattomat myyntiodotukset pakottavat kulukuriin, mutta toisaalta myös tylsää, ettei edes Starbreezen kaltainen, vakavarainen ja nimekäs pelitalo uskalla ottaa riskejä uusia markkinoita kehittääkseen.

John Wick Chronicles on sen verran yksinkertainen ja kompakti kokonaisuus, ettei siitä kerta kaikkiaan irtoa enempää kerrottavaa. Kyse on ehdottoman viihdyttävästä ja jopa kohtuullisen uudelleenpelattavasta räiskinnästä, jota kiva näyttää kavereille sekä helppo suositella kaikille, joille aseet, ammuskelu ja Hollywood-machoilu eivät itsessään aiheuta näppyjä. Wick Chronicles uppoaa myös visuaaliselta toteutukseltaan suvereenisti virtuaalitodellisuuspelien parhaimmistoon. Kauneudella on tosin hintansa, eikä vähimmäisvaatimuksissa ilmoitettu Geforce GTX 970 tahtonut selvitä ensimmäisestä tasosta edes karsituilla detaileilla, mutta pääsääntöisesti toteutuksen ja pelattavuuden eteen on nähty vaivaa. Sisältöä saisi olla noin kolme kertaa enemmän, mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei peliin tulisi palattua tuon tuosta vielä kuukaudenkin jälkeen.