Jumanji - The Videogame arvostelussa

Alkuperäinen Jumanji-elokuva julkaistiin vuonna 1995, eli reilu parikymmentä vuotta sitten. Elokuvassa lapsukaiset pelasivat maagista lautapeliä ja joutuivat imaistuksi maagisen Jumanji-maailman sisään. Ainoa tie ulos oli pelata peli loppuun.

Hollywood rakastaa uudelleenfilmatisointeja ja niinpä myös Jumanjista tehtiin sellainen vuonna 2017. Jumanji – Welcome to the Jungle: pääosassa The Rock ja Jack Black. Neljä nuorta joutuu imaistuksi Jumanjin maailman sisään pelattuaan videopeliä vanhalla konsolilla. Ainoa tie ulos: pelata peli loppuun.

Kun arvosteluun saapui uuden Jumanjin spin offiksi sanottu Jumanji The Videogame, päätin taustatyöksi katsoa uuden Jumanjin. En pitänyt alkuperäistä elokuvaa mitenkään kovin hyvänä, mutta vielä huonompi on ensimmäinen uusi Jumanji, vaikka etukäteen ajattelin, että Jack Black mukana ei projektia voisi ajaa mutaan. Väärässä olin.

Väkisin väännettyä, vailla oikeaa huumoria olevaa sekoilua vailla kunnon tarinaa. Elokuvan ainoa valonpilkahdus oli allekirjoittaneen mielestä pienen roolin saanut mainio koomikko Rhys Darby. Hänenkin näkeminen tosin kirvoitti vain katsomaan uudelleen Flight of The Conchordsin jaksoja.

Voiko sitten virallinen videopeli olla hyvä, jos jo itse lähdemateriaalikin oli niin ja näin?

Kivettynyt fossiili

Pelissä, kuin elokuvassakin Jumanjiin joutuneet nuorukaiset omaksuvat pelihahmonsa roolin ja ulkonäön. Videopelistäkin löytyy siis toki näyttelijöiden naamojen mukaan mallinnettu tuttu hahmonelikko Dr. Bravestone, Ruby, Mouse sekä Jack Blackin esittämä professori Shelley.

Elokuvan tapaan kullakin hahmolla on oma erikoiskykynsä, minkä lisäksi kaikki taitavat lähitaistelun ja kantavat mukanaan kukin omanlaistaan asetta. Jokaisella hahmolla on käytössään energiapalkin lisäksi myös se kolme elämää, kuten elokuvassakin. Kuulostaako hyvältä? Ideansa puolesta brittiläisen Funsolven kehittämä Jumanji – The Videogame kaatuu kuitenkin valitettavasti naamalleen jo heti ensiminuuteilla.

Tarjolla on paikallisen, maksimissaan neljän hengen porukalle tarkoitetun pelimoodin lisäksi online-pelitila. Paikallismoodia voi pelata yksinäänkin, jolloin kolmea muuta hahmoa juoksuttaa tekoäly. Halutessaan tekoälyhahmot voi jättää pois kokonaan ja pelata soolona. Oma hahmo valitaan ennen peliin menemistä, eikä sitä voi vaihtaa kesken peliä.

Mitään tarinamoodia tai etenevää peliä ei yksinpelitilakaan tarjoile, vaan kylmästi peli antaa eteen vain ja ainoastaan neljä eri karttavaihtoehtoa, jotka kaikki käsittävät saman määrän huoneita (ne vähätkin ovat liikaa), jotka on kaikki pelattava läpi, jotta kartta päästään loppuun ja ”vapaudutaan Jumanjin kirouksesta”.

Ideana olisi juoksennella hieman areenatyyppisissä maisemissa, ampua ja hakata loputtomia vihollismääriä, kerätä neljä idolipystiä, mennä isolle kiviovelle ja odottaa että ovi aukeaa. Astutaan seuraavaan huoneeseen ja joko toistetaan sama kuin yllä tai vaihtoehtoisesti löydetään obeliski, jonka vierellä pitää seistä niin kauan, että se täyttyy vihreästä väristä. Kun obeliski on täynnä, ovi jälleen aukeaa. Kolmas vaihtoehto on, että avautuvaa ovea seuraa lähes aina samankaltaisena esittäytyvä tylsä ansaluolasto, piikkeineen, tulineen ja jättikirveineen. Kaiken tämän
lomassa viholliset yrittävät listiä pelaajaa.

Easy on hard

On sama pelaako peliä easylla vai hardilla, kun tekoäly on yhtä surkea kaikilla vaikeustasoilla. Aina eivät edes jaksa reagoida pelaajan juoksennellessa ja etsiessä idoleita ovien avaamista varten. Enpä tosin jaksaisi kai itsekään, jos olisin joutunut moiseen peliin tekoälypahikseksi.

Luonnollisesti pelin pelaaminen on hauskempaa kaverin tai kavereiden kanssa, mutta kun tekoäly on niin olematonta tasoa, ei pelaaminen ole lainkaan sen vaikeampi vaikka rinnalla juoksentelisivat tekoälykaverit. Huvittavinta tässä on se, että tekoälykavereilla tuntuu olevan ainakin asteen parempi tekoäly kuin vihollisilla.

Kun jokin pelin kartoista on pelattu läpi, saadaan avattua olematonta sälää, kuten uusi aseenväritys tai erivärinen paita jollekin hahmoista. Siinäpä pelin sisältö kokonaisuudessaan.

Arvostelua kirjoitettaessa peli oli ehtinyt olla kaupan hyllyillä viisi päivää, mutta en itse löytynyt yhtäkään pelaajaa nettipelistä. Enpä toisaalta ihmettele pätkääkään.

Jumanji – The Videogame on kunnianhimoton yritys rahastaa huonon elokuvan nimellä peligrafiikalla ja pelimekaniikalla, joka yrittää kovasti kalastella Fortnite-väkeä, saaden koko sopan kuitenkin vaikuttamaan joltain ultrakevyeltä Fortnite-kloonilta ilman mitään oikeaa yritystä. Pelin hahmomallit sentään ovat visuaalisesti melko lailla esikuviensa näköisiä ja ihan kohtalaisesti animoitujakin. Se lienee ainoa graafinen kohokohta.

Hahmoja varten yksikään näyttelijöistä ei ole kuitenkaan tullut mukaan ääntelemään toimivia hahmomalleja, vaan tilalle on palkattu halvat kopiot. Nimiä ei löydy edes Imdb:stä – sekin kertoo jo jotain. Tämän rasittavuutta korostaa suuresti se, että hahmot huutelevat muutamia one-linereitaan toistuen, toistuen ja toistuen. Pelin Stargate-musiikki toistaa sekin itseään. Kaiken huipennuksena on luonnollisesti pelin hintalappu: pelistä pyydetään neljääkymmentä euroa. Neljästä pelikartasta ja tyhjästä online-pelitilasta? Kenties se Fortniten free-to-play olisi ollut osuvampi konsepti?

Loppusanat

Jumanji – Welcome to the Jungle -elokuvassa hahmot selvittivät tiensä Jumanji-pelin loppuun ja vapautuivat kirouksesta. Virallisen videopelin hahmot taitavat jäädä kirouksensa kanssa kirotun pelin syövereihin ikiajoiksi, sen verran luokatonta ja mitäänsanomatonta on pelin epäkiinnostava ja kunnianhimoton toteutus. Näin kai siis käy, kun videopelielokuvan pohjalta tehdään elokuvavideopeli.