Maailmassa on kahdenlaisia hiekkalaatikkopelejä: niitä jotka ovat hillittyjä ja tyylikkäitä sekä niitä, jotka ovat kovaäänisiä ja typeriä. Just Cause 2 kuuluu jälkimmäiseen kastiin, mutta ei tee sitä häpeillen tai vahingossa, vaan massiivisten ilotulitusten saattelemana ja pää pystyssä. Jos pelillä olisi joku viesti, kuuluisi se jotakuinkin näin: “Istu alas, korkkaa kalja ja nauti menosta.”
Valitettavasti videopelien modernit traditiot sanelevat, että jopa aivojennollauspeleillä täytyy olla jokin juoni. Just Cause 2:ssa etsitään yhdysvaltalaista agenttia, Tom Sheldonia, joka on kadonnut – kenties jopa loikannut – kuvankauniilla Panaun saarella. Perään lähetetään painovoimaa uhmaava superagentti Rico Rodriguez. Löytääkseen entisen oppi-isänsä, Rico joutuu työskentelemään juoksupoikana kolmelle saarella toimivalle kapinallisjoukkiolle, joiden kaikkien tavoitteena on kaataa vallankahvasta roikkuva länsivastainen diktaattori, Pandak “Baby” Panay. Juoni on juuri niin yhdentekevä, kuin miltä se kuulostaakin ja reikäisempi kuin pala emmentalia. Vaikka tarinan epäloogisuudet antaisi anteeksi, tekevät kliseitä suoltava käsikirjoitus ja aivan omalla tasollaan rypevä ääninäyttely sen seuraamisesta lobotomiaan rinnastettavan kokemuksen, josta selviää parhaiten hyppimällä välianimaatioiden yli. Jopa pelin tekijät tuntuvat pitäneen kerrontaa pelkkänä sivuseikkana, sillä tehtävät ovat lyhyitä ja usein melko irrallisia.
Just Causen juoni on lahoa puuta, mutta onneksi sentään toiminta on rautaa. Epämotivoivaa tarinaa edistäviä juonitehtäviä avataan aiheuttamalla maksimaalista kaaosta. Panau on täynnä lentokenttää, sotilastukikohtaa, öljynporauslauttaa ja tehdaskompleksia, jotka suorastaan odottavat mielipuolisen sooloterroristin nostattamaa tuhoaaltoa. Kaaoksen manaamiseen tarjotaan monia välineitä, joista eittämättä hypetetyin ja viihdyttävin on noin sadan metrin etäisyydelle ulottuva hinauskaapeli. Piuhalla voi vetää niin itseään kuin vihollisia, ja sen saa tarvittaessa kiinni myös kahden esineen väliin, mikä avaa koko joukon uusia mahdollisuuksia: kannuksilla hiillostavan helikopterin hirttäminen puuhun on aina yhtä hyvä idea, mutta mikään ei hymyilytä kuin räsynukkemaisesti riutuva vihollissotilas raketin lailla ampaisevan kaasupullon perässä.
Mukana on myös iso kasa perinteisempää kättä pidempää vaihdellen naurettavan alitehoisista käsiaseista massatuhoa jakeleviin sotilaskulkuneuvoihin. Epätarkat ja hernepyssymäiset käsiaseet tekevät jalkaisin käytävistä tulitaisteluista vaivalloisia, eikä tunnelmaa paranna jäykkäraajaisen Ricon kyvyttömyys taipua modernien ammuskelupelien suojautumismekanismeihin. Silloin kun kaaosmittari heilahtelee maksimiarvoissaan, on vihollissotilailla myös ikävä taipumus saapua teleportein pelaajan selän taakse, mikä tuo jo valmiiksi rassaaviin taisteluihin piirun epäreiluutta. Ilman hulppeaa heittonarua pelin jaloitteluosiot olisivat rehellisesti sanoen heikoissa kantimissa.
Kulkuneuvojen kyydissä touhuaminen on hauskempaa. Panaun asevoimilta löytyy laaja kirjo hävittäjää, helikopteria, taisteluvenettä ynnä muuta aseistettua panssarijyrää, joiden kyydistä on helppo jakaa kuolemaa isoillekin armeijoille. Myös siviilikulkuneuvot, kuten moottoripyörät ja autot soveltuvat tuhon välikappaleiksi, sillä ne räjähtävät aitoon kasarileffatyyliin pienestäkin kosketuksesta, kunhan vaan pelaaja hyppää ensiksi itse ulos. Kulkuneuvojen käyttöön liittyy myös aimo annos akrobatiaa: Rico osaa yli-ihmisenä mm. surffata lentokoneiden katoilla sekä loikata liikkuvasta autosta toiseen. Avalanche Studiolla ollaan pidetty tarkoin huolta, että meno on riittävän älytöntä ollakseen hauskaa, eikä pelkästään ärsyttävällä tavalla epärealistista.
Jos toiminta on komeaa katsottava, niin sitä ovat myös puitteet. Panaun saarivaltakunta on jättimäinen paratiisi, jonka maasto ulottuu jylhistä vuoristomaisemista vehreään viidakkoon. Erityisen komeilta maisemat näyttävät ilmasta käsin, mikä on pelkästään sopivaa, sillä Ricon varusterepusta löytyy heittokaapelin ohella loputon määrä liitovarjoja. Värikylläinen grafiikka ja kauas ulottuva piirtoetäisyys miellyttävät silmää, ja vaikka Panau näyttää selvästi GTA IV:n arkirealistista Liberty Citya muovisemmalta, uskaltaisin väittää sen olevan omalla kliinisellä tavallaan yksi kauneimmista koskaan näkemistäni hiekkalaatikkopeleistä. Kyseessä on mahdollisesti myös yksi laajimmista näkemistäni hiekkalaatikoista. Pelipaketin kansi mainostaa pinta-alaa löytyvän jopa 400 neliömailin edestä, mikä on helppo uskoa, sillä matkan taittaminen ilman lentokonetta tai myöhemmin käyttöön saatavaa ilmataksia on kuin tervassa tarpomista. Hidastelu pitkin Panaun kiemuraisia teitä ei ole aina huono valinta, sillä maailma on suorastaan pullollaan sykähdyttävän kauniita maisemia ja ainutlaatuisia maamerkkejä. Henkilökohtaisiksi suosikeikseni nousivat ilmalaivaan rakennettu pintaliitoklubi, Mile High Club, sekä Malesian Petronas Towersia apinoiva Panau Falls Casino.
Panaussa on myös ärsyttävä puolensa. Toisaalta se on kaunis ja massiivinen leikkikenttä, jonka kiemurtelevat vuoristotiet, kristallinkirkkaat vedet sekä lukuisat asutuskeskukset inspiroivat leikkimään köyhän miehen James Bondia, mutta toisaalta se on jopa häiritsevän ristiriitainen. Pelaajalle uskotellaan maan olevan julman diktaattorin otteessa, mutta ainoa asia missä tämä näkyy, on nakkikioskin näköisissä propagandakojuissa sekä valtavissa Baby Panay -patsaissa. Muutoin maa näyttää voivan hyvin: kansalaiset ajelevat urheiluautoilla ja maassa on teollisuutta, uudisrakentamista, näyttäviä peilitaloja, uutuuttaan kiiltelevä lentokenttä sekä niin paljon ylimääräistä energiantuotantoa, että kaukaisten vuoristoteiden silloilla poltetaan katuvaloja keskellä päivää. Ironista kyllä, Panaun ainoa todellinen epäkohta on maassa psykopaatin tavoin mellastava pelaaja, joka räjäyttää huoltoasemia, kaappaa matkustajakoneita ja repii alas tuulivoimaloita sekä biopolttoainejalostamoja ansaitakseen arvostusta maata himoitsevien rikollisjengien silmissä. Kaikki siviilien murhaamiseen ja valtiollisen infrastruktuurin tuhoamiseen liittyvät eettiset ongelmat kuittautuvat luonnollisesti sillä, että Panaun väestö koostuu intialaisista, thaimaalaisista, kiinalaisista, ynnä muista länsimaalaisittain vieraista kulttuureista.
Ei voi kiistää, etteikö Just Cause 2:n keskenkasvuisuus hankaisi hetkittäin vastakarvaan, mutta toisaalta se on ymmärrettävää, sillä koko hiekkalaatikkopelin perimmäinen idea on, että pelaaja todella voi räjäyttää huoltoasemia, kaapata matkustajakoneita ja käyttäytyä sanalla sanoen kuin idiootti. Tässä valossa Just Cause 2 on erittäin onnistunut, sillä valtava Panau sekä heittokaapelein varustettu sankari tarjoavat vilpitöntä törkypotentiaalia ainakin pariksikymmeneksi tunniksi. Valitettavasti tässä on kaikki mitä pelillä on tarjota. Juoni on heikko, tehtävät lyhyitä ja unohdettavia, eikä peliin osaa suhtautua oikein muuna kuin värikkäänä hiekkalaatikkona, jossa on paljon linnoja ja loputtomasti kiviä. Näistä aineksista ei vielä klassikkoa synny, mutta olisi väärin väittää etteikö Just Cause 2:n parissa voisi sopivan kieliposkisella asenteella viihtyä. Siispä istu alas, korkkaa kalja ja nauti menosta.
