Katamari Damacy Reroll arvostelussa

Sonyn vuosi vuodelta sliipatumpaa pelikatalogia kahlatessa ei tahdo aina muistaa, että PlayStation on toiminut aiempina vuosikymmeninä ponnahduslautana joillekin todella omituisille peleille. Yksi kestosuosikeistani on Katamari Damacy – Keita Takahashin legendaarisen anarkistinen pallonpyörityspeli, jossa pyöräytellään arkiesineistä koostuvia romutähtiä kosmoksen kuninkaalle. Reilun viidentoista vuoden takainen kummajainen teki paluun noin pari vuotta sitten Nintendo Switchillä ja PC:llä. Nyt palloja pääsee pyörittelemään myös tuoreimmilla Xboxeilla ja PlayStationeilla. Hyvä niin, sillä Katamari Damacy Reroll on juuri niin hilpeä ja viihdyttävä kuin parhaissa muistoissa.

Katamari Damacyn tarina ei juuri selittelyä kaipaa. Kosmoksen kuningas rikkoo humalapäissään taivaan tähdet ja lähettää pikkuruisen prinssinsä maapallolle paikkaamana tilannetta. Suunnitelma on selvä: prinssin tulee pyöritellä erilaisia esineitä magneettiseen katamari-taikapalloonsa. Kun materiaa on riittävästi, syntyy lopputuloksena tähti. “Esineen” määritelmäkään ei ole turhan tiukka, vaan siihen kelpaa kaikki mahdollinen pyyhekumeista lipputankoihin, hiiristä ihmisiin ja puuaidoista pilvenpiirtäjiin. Pilvet, pyörremyrskyt ja sateenkaaret? Mukaan vaan, taikapallo imee kaiken! Ainoa sääntö on, ettei mukaan voi pyöräyttää mitään katamaria itseään suurempaa. Pieneen palloon tarttuu vain pieniä esineitä ja jos haluaa mukaan jotain talon kokoista, on paras aloittaa roskiksista, autoista ja puista.

Soikiopäisen prinssin haastava tehtävä jakautuu kymmeneen suupalan kokoiseen tasoon plus yhdeksään tietyn teeman ympärillä pyörivään tähtikuviotasoon. Kupletin juoni on lähes aina sama: kosmoksen kuningas kertoo romupallon tavoitellun halkaisijan sekä minuuttiaikataulun. Sitten pyöritellään. Aikaa annetaan muutamasta minuutista noin puoleen tuntiin per taso. Aloitus-katamarin koko vaihtelee tasosta riippuen muutamasta senttimetristä noin metriin ja valmiit tähdet kymmenistä senteistä satoihin metreihin. Skaala on upea: alkuun pääsee pyörittelemällä nuppineuloja ja mahjongnappuloita pöydällä. Ennen pitkää mukaan tarttuu myös itse pöytä. Kun viimeinen minuutti tikittää, saattaa pallossa pyöriä koko talo, ellei jopa naapurusto. Hauskana yksityiskohtana, kaikki kerättävät esineet on nimetty ja kategorisoitu. Pallonsa koostumusta pääsee ihmettelemään aina tason päätteeksi ja myös tähden nimi määräytyy materiaalien mukaan. Peltoja ja metsiä lanaamalla syttyi esimerkiksi “Jungle”.

Katamarin pyörittely pitkin värikkäitä polygonimaailmoja on pelikokemuksena hieman tönkkö mutta leppoisa. Alkuperäispelin tankkikontrollit ovat auttamattoman kankeat ja katamari jumahtelee tuon tuosta ahtaisiin väleihin. Remasterointi tarjoaa onneksi myös vaihtoehtoisen ohjaustavan, eikä kulmikkuus sinänsä harmita, sillä tavoitteisiin yltää löysemmälläkin suorituksella. Päällimmäisenä mieleen jää Takahashin omintakeinen huumori, jota viljellään kaikilla kerroksilla: esineiden nimeämisissä, asettelussa, kömpelöissä animaatioissa, äänissä ja etenkin kuninkaan hilpeissä tehtävänannoissa. Naamaa on vaikea pitää peruslukemilla määrätietoisen prinssin työnnellessä romupalloa hikipäissään, samalla kun kiljuvat ihmiset pakenevat henkensä edestä leppoisan bossa nova soundtrackin tahtiin. Tai kun tehtävänä on kerätä mahdollisimman paljon kaksosia ja jokaisen esineen nimeen tulee lisämääre joka selvittää, onko kyse mahdollisesti pikkuveljestä vai vanhemmasta siskosta. “Nuohan ovat kolmoset – täysin eri juttu!” ärähtää kuningas, kun pyöräytän mukaani kolme identtistä rantapalloa.

Remasterointina Katamari Damacy Rerollia voisi luonnehtia niukaksi. Suurehkoista polygoneista ja räiskyvistä väreistä leivottu maailma hyötyy tarkemmasta näyttötarkkuudesta, muttei mitenkään äärettömästi. Ruudunpäivitysnopeus on jopa hienoinen pettymys: 60 kuvan sekuntinopeuden ei pitäisi olla PlayStation 4:lle temppu eikä mikään, mutta lopputulos jää paikoin jopa 30 kuvasta. Ei onneksi kovin usein. Remasterointiin käytetty budjetti lienee ollut tiukka, sillä myös automaattitallennuksen kaltainen itsestäänselvyys loistaa poissaolollaan, eikä alkuperäispelin kameraongelmia edes yritetty korjata. Puutteet ovat harmillisia, mutteivät kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Tärkein saavutus on loppujen lopuksi se, että peli on ylipäätään ulkona ja suurten massojen ulottuvilla.

Jonkinmoisena kompastuskivenä voisi pitää myös pelin lyhyttä kestoa. Kymmenessä päätehtävässä ja yhdeksässä sivutehtävässä on tahkottavaa juuri ja juuri yhdeksi viikonlopuksi. Perfektionistit voivat haaskata muutaman illan täydellisempien tähtikuvioiden pyörittelyyn tai kosmoksen kuninkaan hukkaamien lahjojen etsimiseen. Lopputekstit tulevat silti harmillisen nopeasti. Toisaalta, hintalappukaan ei päätä huimaa, eikä pituus ole videopeleissä mikään laadun tae – mieluummin ilta erinomaisuutta kuin kuukauden päivät keskinkertaisuutta. Pelille on lisäksi helppo povata jonkinmoista menestystä illanistujaisten viihdykkeenä, sillä se on niin hauska, omituinen ja nopea oppia. Mukana on myös jonkinmoinen kilpailuhenkinen kaksinpelimoodi, mutta se tuntuu sivujuonteelta. Myisin Katamari Damacya mieluummin sen omaperäisellä huumorilla ja erinomaisella soundtrackilla.

Juuri tämän enempää sanottavaa ei Katamari Damacysta ole. Se on tiivis, omaperäinen, anarkistinen ja hauska – kaikin puolin kulttimaineensa veroinen. Japanilainen omituisuus ei ole tietenkään siinä määrin jokaisen juttu, että siitä olisi valmis pulittamaan kolmeakymppiä. Saa silti olla melkoinen kivikasvo pitääkseen naaman peruslukemilla kun pyörittelee tähtiä sushirullista, koululapsista, kendo-miekoista sekä “varo karhua”-kylteistä. Katamareja on pyöritelty vuosien varrella alustalla jos toisellakin – toivottavasti Reroll ei jää viimeiseksi remasteroinniksi laatuaan, sillä lähdemateriaalia riittäisi kyllä toiseenkin pyöräytykseen.