King’s Quest Chapter V: The Good Knight arvostelussa
Tämä kuningas painaa leuan rintaansa ja sanoo viidennen ja viimeisen episodin myötä hyvää yötä (ja hyvästi).
Jälleen on aikaa kulunut edellisestä King’s Quest -episodisarjan episodista. Piti ihan tarkistaa asia ja kyllä, kolme kuukautta. Aikaa Kuningas Grahamin elämässä onkin sitten kulunut vähän enemmän, koska siinä missä episodi nelosen lopussa Graham oli joku lievästi harmaantunut viisi-kuusikymppinen iskä, on hän tässä viidennessä ja viimeisessä episodissa (nimeltään The Good Knight) jo todella vanha ukkeli, jolla on pitkä harmaa tukka, jättimäinen parta sekä huono ryhti.
Kun episodit eivät juurikaan jatku siitä mihin edellisessä jäätiin, on pelin kehittäneellä The Odd Gentlemenillä toki sitä kautta ollut pieni porsaanreikä jättää näinkin suuria välejä episodien välille, mutta en ole edelleenkään näiden isojen julkaisutaukojen fani.
Ihan kokonaisen pelin julkaisua kertarykäyksellä olisi kannattanut harkita ihan senkin vuoksi, kun King’s Questin episodeilta tuntuu puuttuvan kunnollinen suunta ja päämäärä. Nelosepisodin tarina oli jokseenkin sekava ja tylsästikin kirjoitettua sorttia ja sama tuntuu vaivaavan The Good Knightia. Episodien laatu onkin laskenut ensimmäisen jälkeen tasaiseen tahtiin, ikävä kyllä. Itse henkilökohtaisesti odotin sarjalta paljon, etenkin sen ensimmäisen episodin jälkeen.
Viides episodi alkaa jälleen siitä kun vanha ja sairas Graham istuskelee vuoteellaan ja lapsenlapsi Gwendolyn tulee kuuntelemaan isoisänsä seikkailutarinoita vielä viimeisen kerran. Päästään tällä kertaa ohjastamaan sitä ylläkin mainittua harmaata ja huonoryhtistä Grahamia, joka ei aivan vielä tässä vaiheessa ole vuoteen oma.
Episodi kierrättää ohuen tarinansa kehykseksi vanhoja tuttuja maisemia, mutta missään ei oikein ole mitään tekemistä – kaikkialla on kovin tyhjää. Dialogikin on vähissä ja kaikki Daventryn kylän hahmot ovat kadonneet jonnekin aikoja sitten.
Puzzlejen osalta tarjoillaan jälleen kerran edellisen episodin minipelitylsyyttä, mutta myös eräästä aiemmasta episodista kierrätettynä musiikkirasiapuzzlea sekä puzzleja, jotka muuten vain ovat vähän turhankin epäloogisia – jopa tällaiseksi peliksi, jonka perimmäiset juuret ovat kaukana ”old school” -seikkailujen aikakaudella.
Ehkäpä koko episodin rasittavin ”puzzle” oli kohta, jossa piti pelastaa Grahamin rakkaat aarteet sokkelosta, jossa puu ja sen juuret olivat liekeissä. Piti pujotella näiden liekehtivien juurien seassa aarteet noukkien. Jostain kumman syystä tämä kohtaus kuitenkin halusi pistää pelin kontrollit päälaelleen, ihan ilman sen kummempaa selitystä miksi.
Vasen suunta olikin yhtäkkiä tattia oikealle ja ylös olikin tattia alas. Yritä siinä ohjata Graham tulisokkelon läpi kuolematta. Kyllä saikin aika monta kertaa kokeilla, ennen kuin kaikki aarteet oli noukittu ja kohta ratkaistu.
Episodin, kuten muutaman aiemmankin suurin ongelma piilee siinä, että ne eivät säväytä eivätkä koukuta oikein millään tavalla. Tarina on sekava ja siksi mielenkiinto vähintäänkin outoa logiikkaa käyttävien puzzlejen tai tylsien minipelien ratkomiseen putoaa kovin alhaiseksi.
Etenemisen ja niiden puzzlejen välissä on lisäksi aivan liikaa juoksentelua maisemissa, joissa kamera jää paikalleen ja zoomaantuu aivan liian kauas hahmosta eikä seuraa hahmon perässä. Tämän vuoksi välillä on vaikea hahmottaa minne pikkuruiseksi kutistuvaa hahmoa edes juoksuttaa tai olisiko kauempana ruudun etu-alasta jotain tärkeää tai mielenkiintoista.
Maisemat yleisesti ottaen ovat myös kovin elottomia, etenkään kun maisemia ympäröivät puutkaan eivät edes hievahda jämähtäneestä asennostaan hiukkastakaan. Pelin lineaarisissa ja putkimaisissa maisemissa vaeltaessa ei kohdata mitään interaktiivista tai muita hahmoja, joille saisi jutella. Silti, jos jäät jumiin puzzlessa, on maisemissa pakko juoksennella sinne tänne, sitä oikeaa ratkaisua yritettäessä.
Jos pari ensimmäistä puzzlea toi edes jollain tapaa mieleen jonkin Disneyn piirretyn, niin nämä viimeisimmät eivät enää sitä vaikutelmaa anna. Visuaalinen suunnittelu on yllätyksetöntä ja väsynyttä. Episodin loppupuolen unikohtaukset toimivat erinomaisina nyökkäyksinä ja tunnustuksina King’s Quest -pelisarjan vanhojen VGA- ja EGA -grafiikalla höystettyjen osien suuntaan. Hetken jopa tuumasin näitä katsoessani, että VGA-grafiikalla tehty moderni King’s Quest olisi ollut tunnelmallisempi ja visuaalisesti rikkaampi, kuin tämä etenkin viidennen episodin graafisesti köyhä 3D-maailma.
Mitä episodin grafiikoihin tulee, Graham näyttää ihan kivalta, kun on jälleen harmaantunut pykälän jos toisenkin, mutta siihenpä maininnan arvoiset visuaaliset saavutukset jäävätkin. Edes Christopher Lloydin muriseva vanhan miehen kertojaääni Grahamin takautumissa ei riitä pelastamaan tätä viidettä episodia – eikä samalla koko sarjaa.
Kokonaisuutena King’s Quest jättää kovin karvaan maun suuhun. Se lupaili alun perusteella jotain hyvää ja mielenkiintoista vaihtoehtoa Telltale Gamesin peleille, mutta tällaisenaan yritys jää raakileeksi ja tuntuu, että paukut ovat loppuneet jo muutaman episodin jälkeen ja jäljelle ovat jääneet sekavien tarinajämien ja outojen puzzlejen yhteennivominen väkisin episodien mittaisiksi seikkailuiksi.
