Kung Fu Chaos arvostelussa
Kung Fu Chaos on värikkäällä grafiikalla, hienoilla erikoisefekteillä sekä mielenkiintoisella pelattavuudella varustettu hieman erilainen tappelupeli, jonka hyvin suunnitellut taisteluareenat luovat tuoreuden tunnelman peliä pelattaessa. Valitettavasti tappelupelinä peli kompastuu yksinpelinsä osalta useiden veljiensä tapaan lyhyyteen (ja hieman yksitoikkoiseen sisältöön), jota jaksaa muutaman illan pelata, mutta jonka jälkeen hauskanpitoon tarvittaisiin vierelle jo kaveri tai mikäli mahdollista niin kolme. Mikäli kuitenkin kiinnostaa kokeilla hieman tavallisuudesta poikkeavaa mättöpeliä, niin Kung Fu Chaos saattaa hyvinkin olla oikea valinta.
Tappelupelejä tulee ja menee ja harvoinpa sitä kovin moni kyseisen genren peli jääkään mieliin kovin pitkäksi aikaa sen jälkeen kun tappelupelien usein niin valitettavan monotoninen yksinpeli on kaluttu lävitse. Vuosien varrella pelin kehittäjät ovat kokeilleet tehdä jos jonkinlaista variaatiota tappelupeleihinsä kuitenkin siten, että peruskaava on jäänyt tunnistettavaksi. Toukokuun lopulla tulin arvostelleeksi pelin nimeltä Tao Feng: Fist Of The Lotus, joka sekin yritti erottua massasta pääasiassa interaktiivisilla peliareenoillaan, sekä tappelijoihin kohdistuvilla raajavaurioefektillään. Peliä jaksoi pelata muutaman illan yksinpelinä, jonka jälkeen kiinnostuksen ylläpitämiseen tarvittiin oikeastaan jo kaveri vierelle.
Hauskannimisen Just Add Monsters pelitalon vähintään yhtä hauskaniminen Kung Fu Chaos: Face Full Of Fists on sekin eräänlainen tappelupeli, joskin tässäkin tapauksessa on kyseessä enemmän tai vähemmän variaatio perusmätöstä. Mielenkiintoisena ideana Kung Fu Chaos asettaa pelaajan leffatähden kenkiin kuvaamaan tappeluelokuvia.
Pelistä löytyy kuusi erilaista pelimoodia, joista yksi on tutoriaali ja yhdessä, Freestyle nimisessä pelimoodissa saa maksimissaan neljä ihmis- tai tietokonepelaajaa piestä toisiaan niin kauan kuin jaksaa. Muut pelimuodot ovat Ninja Challenge, Battle Game, Championship ja Miniseries. Battle Game on pelin “pikapelimuoto”, jossa pääsee kurmottamaan haluamalleen areenalle joko kaikki kaikkia vastaan periaatteella tai sitten kahteen joukkueeseen jaettuna. Voittaja on luonnollisesti se pelaaja/joukkue joka viimeiseksi seisoo pystyssä. Championshipissä pääsee taistelemaan kavereita tai tietokonetta vastaan 12-eräisessä Kung Fu taistelussa, jossa jokaisesta erästä parhaiten menestyneille pelaajille jaetaan pisteitä ja turnauksen lopussa eniten pisteitä ansainnut pelaaja voittaa. Miniseriesissä sen sijaan pelaajan täytyy täyttää pelin pelaajalle asettamia vaatimuksia tyyliin kukista viisi haamua ja loppuvastus päästäkseen eteenpäin.
Useasta valittavasta pelimuodosta pelin pääpelimoodi, Ninja Challenge kuitenkin on eittämättä se pelin kiinostavin osa, ei ehkä kuitenkaan eniten siksi, että se olisi jotain poikkeuksellisen upeaa, vaan koska sitä pelaamalla saa avattua muita lisäherkkuja, kuten uusia taistelu-areenoita ja hahmoja pelattavaksi. Aluksi lukittua tavaraa pelistä löytyykin ehkä hieman turhankin paljon ja oikeastaan mihinkään ei pääse käsiksi jos ei oikeasti pelaa menestyksellisesti Ninja Challengea, mikä hieman ärsytti.
Kyseisessä pelimuodossa pelaaja käy lävitse yhteensä 27 erilaista tasoa, joista jokainen taso liittyy johonkin erilaiseen elokuvaan. Kaikkein tavanomaisimpien taistelujaksojen väliin mahtuu myös muutama hauskempi välipelikin, kuten esimerkiksi pienehköllä ja erittäin liukkaalla jäävuoren palalla toisiin törmäilemistä tai korkealla puun latvassa prinsessan heittoa. Jokaisen tason lopussa täytyisi sitten vielä yrittää voittaa eräänlainen loppupomo lyhyen ajan sisällä.
Peliareenat ovat yleensä hyvin pienikokoisia, mutta ovat kivoja pelattavia ja jokaiselta tasolta löytyy niiden vastustajien lisäksi myös kaikenlaista irtosälää, kuten tuoleja ja pöytiä mitä voi sitten hyödyntää taistelussa. Tasoja on useita erilaisia ja tyylisiä ja pelaaja pääseekin antamaan muille turpiin muun muassa uppoavalla Titanic-laivalla, koskessa ajelehtivalla lautalla jonka perässä juoksee valtava Tyrannosaurus Rex, sekä esimerkiksi myös pilvenpiirtäjien katolla ufohyökkäyksen aikaan.
Edetäkseen seuraavaan kohtaukseen tai elokuvaan, on jokaisessa matsissa onnistuttava saamaan vähintään kolme tähteä viidestä mahdollisesta. Alussa tavoitteeseen pääsee suhteellisen helposti, eikä pelaajaa täten heti työnnetä pois pelin parista, mutta ainakin omalla kohdallani homma tyssäsi tasolle 22. En millään saanut sitä kolmatta tähteä(viidestä puhumattakaan), vaikka kuinka yritin moneen kertaan. Kiinnostus yksinpeliä kohtaan hiipuukin melko pian jumiin jäämisen jälkeen tai viimeistään sen jälkeen kun on tämän muuten melko lyhyen “yksinpelikampanjan” lävitse kahlannut, eikä muista pelimuodoista ole sen enempää iloa ainakaan yksinpelaajalle pidemmän päälle. Jos kavereita löytyy niin pelistä saa paljon enemmän irti ja peliä onkin tällöin ihan hauska pelata.
Jokaisen tason jälkeen voi katsoa omaa suoritustaan erinomaisen tyylikkäästi toteutettujen uusintojen kautta. Uusinnat eivät ole useamman muun pelin tapaan vain yksinkertaista toistoa, vaan uusintoihin on lisätty hienoja leikkauksia kuvaruudunkin usein jakautuessa useampaan pienempään kuvaan itse tapahtumista.
Taistelemiseen tarjolla on yhdeksän erilaista hahmoa joista valita. Jokainen hahmo eroaa toisistaan ulkonäkönsä lisäksi myös hieman taidoiltaan ja liikkeiltään. Erilaisia liikkeitä ja liikesarjoja on tappelupelien tyyliin monia muistettavaksi ulkoa. Pelissä on yksittäisten napinpainallusten lisäksi kahden, kolmen ja neljän liikkeen hyökkäyksiä, joka tarkoittaa käytännössä sitä että useampaa nappulaa saa hakata kerrallaan jotta haluttu liike onnistuu.
Liikesarjoja ei ole tosiaankaan mitenkään helppo aina muistaa eikä siten myöskään toteuttaa, kun pitäisi esimerkiksi toteuttaa liike Y,X,X+A tai X,X,X,X,Y+B. Pelin kontrollit eivät oikein muutenkaan ainakaan suosi pelin liikesarjoja, sillä ne tuntuivat kauttaaltaan jotenkin pikkaisen kankeilta. Tämä käytännössä näkyi siten, että jonkin napin painallus tuntui välillä näkyvän ruudulla pienellä viiveellä tai sitten nappulaa sai painaa kaksi kertaa ennenkuin peli sen oikesti hyväksyi.
Audiovisuaalisesti peli oli omasta mielestäni omaperäisen hieno. Sarjakuvamaisen värikäs grafiikka ja animaatio antavat pelille omanlaisensa ilmeen ja peliin hienosti toteutetut elokuvamaiset erikoisefektit esimerkiksi Enter The Dino nimisessä jaksossa ovat todella näyttäviä. Äänipuolella ollaan niin ikään onnistuttu ja muun muassa hahmojen hullunkuriset äänet taistelun tiimellyksessä antoivat oman lisänsä kieli poskessa toteutetun pelin henkeen.
Pelin aikana taustalla pulputtaa myös pelin hullunkurinen elokuvaohjaaja Shao Ting, joka kommentoi ruudun tapahtumia omalaatuisella tyylillään. Ne jotka eivät siitä tykkää, voivat halutessaan kääntää miekkosen pois taustalta häiritsemästä. Musiikkiakin pelistä löytyi, mutta tosin vain muutaman kipaleen verran ja ne vähätkin hukkuivat aina pelin muun äänimaailman sekaan lähes kokonaan. Omaa musiikkiakin on pelissä mahdollista soittaa, mutta kun niidenkin kohtalo pelin aikana on sama kuin pelin omilla musiikeilla niin minkäs teet.
