Tämän vuoden kesäkuussa Xboxille sekä Playstation 3:lle julkaistu Rockstar Gamesin murhamysteeripeli L.A. Noire keräsi paljon risuja ja ruusuja ilmestyessään. Etenkin yhdessä asiassa peli kuitenkin toi mukanaan jotain uutta, nimittäin olemalla ensimmäisiä ja ainoita pelejä 90-luvulla julkaistujen Police Quest -seikkaluiden jälkeen, jossa pelaaja pääsi poliisin rooliin ja sitä kautta realistisen oloisesti pelissä sattuneita murhatapauksia. L.A. Noire oli jopa niin suurelta osin ei-toimintapelityyppinen, että pelaaja sai halutessaan kokonaan ohittaa toimintakohtaukset muutaman yrityskerran jälkeen, mikäli ei niitä meinaa päästä lävitse, tai ei muuten vain halunnut niitä pelata, vaan keskittyä yksinomaan murhien ratkomiseen.
Kesäkuun jälkeen on paljon tapahtunut ja pelin kehittäny Team Bondi sai paljon negatiivista mainettta, kun kävi ilmi kuinka surkeasti lähes kaikkia sen työntekijöitä kohdeltiin L.A. Noiren kehitystyön aikana. Rockstaria ei enää kiinnostanut olla tukemassa, eli julkaisemassa pelitalon seuraavaa projektia ja lopulta Team Bondi laittoi rahavaikeuksissaan luukut kiinni. Oikeudet viisi vuotta työn alla olleeseen L.A. Noireen jäi siten Rockstarille ja jatkoa pelille seuraa melko todennäköisesti lähivuosina — sen verran onnistunut uusi brändi L.A. Noiresta kuitenkin saatiin. Sitä ennen kuitenkiin Rockstar päätti antaa myös PC-pelaajille mahdollisuuden kokea L.A. Noiren 40-luvun Los Angelesin kaupungin kadut ja tapahtumat.
PC:lle julkaistu L.A. Noire – Complete Collection on hieman konsoliversioitaan tuhdimpi paketti: se pitää sisällään myös kaikki viisi DLC-paketteina konsoliversioille julkaistut ylimääräiset murhatapaukset, joita pääsee pelaamaan suoraan pelaamaan pelin valikosta käsin, eikä tarvitse siis odottaa, että ne ilmaantuisivat eteen varsinaisen tarinan edetessä. Tämä on ihan kiva tapa hyvittää PC-pelaajille sitä, ettei peliä julkaistu heti samantien yhdessä konsoliversioiden kanssa. Lisäksi mahdollisuus pelata DLC-tehtäviä suoraan valikosta ilman, että ne pitäisi ensin “avata” pelattaviksi tarkoittaa sitä, että ne jotka kenties omistivat peruskonsoliversion ilman DLC-paketteja ja ovat nyt hankkineet itselleen PC-version, voivat hypätä suoraan lisäsisällön pariin, mikäli perustarinan uudelleenpeluu ei kiinnosta.
L.A. Noiressa pelaaja omaksuu katupoliisi Cole Phelpsin roolin. Phelps ei kerkeä kuitenkaan kauaa katupoliisina toimia, kun miehen ratkaisema ensimmäinen murha jo nostaa hänet korkeammalle pallille, etsivän rooliin tutkimaan murhia ihan kokopäivätyönään. Tarina kuljettaa pelaajaa ylennyksestä toiseen ja lopulta juonenkäänteiden vuoksi Phelps kokee myös alennuksiakin, miehen joutuessa pelin viimeisessä vaiheessa tutkimaan tuhopolttoon liittyviä murhatapauksia. Pelin murhat sekä yleinen tunnelma ovat varsin onnistuneita molemmat: taustalla soi pääosan ajasta 40-lukulaista jazzia, siinä missä ammattimaisesti toimivat ääninäyttelijät hoitavat hienosti hahmojen herättämisen eloon. Ikävä kyllä pelin juoni mutkistuu siinä määrin loppua kohden, etteivät lopun tapahtumat ole aivan niin selkeästi ymmärrettävissä, kuin mitä ehkä olisi voinut olla yhtenäisemmällä kerronnalla. Hieman sekava loppu ei kuitenkaan onnistu pilaamaan pelin muutoin loistavaa tunnelmaa, sekä tavallisuudesta poikkeavaa pelikokemusta.
Pelin tapahtumapaikkana toimii valtavankokoinen, melko tarkasti valokuvien ja muiden avulla mallinnettu 40-luvun Los Angeles. Täyttä aitoutta ei luonnollisestikaan voi mistään tietää muut kuin paikalliset losilaiset, mutta pirun hienolta ja autenttiselta kaikki kuitenkin vaikuttaa. PC:llä virtuaalinen Los Angeles näyttää vielä piirun verran paremmalta, eikä PC-versiossa myöskään esiinny kesällä arvostelemamme Xbox-version kaltaista ajoittaista nytkähtelyä tai alentunutta ruudunpäivitystä. 1080p resoluution käyttäminen myös piilottaa konsoliversioiden sahanlaidat grafiikassa lähes olemattomiin. Kuten pelin laitteistovaatimuksista näkee, ei peli pyöri aivan kevyimmillä koneilla. Minimivaatimukset kenties saattavat hyvinkin olla jo tätä päivää, mutta suositusvaatimukset kannattaa myös ottaa tosissaan: testilaitteistollamme peli pyöri pääosan ajasta varsin hyvin, mutta lisää muistia (tai nopeampaa muistia) peli selkeästi kaipasi.
Pelin isoa kaupunkia visuaalisesti paljon hienompi elementti kuitenkin on sen käyttämä uudenlainen MotionScan -teknologia, jonka avulla pelihahmoihin on luotu aivan toisenlaista elämää, kun mihin on peleissä totuttu ennen L.A. Noiren ilmestymistä. Hahmoille kasvonsa antaneet sekä niitä ääninäyttelevät ihmiset on kuvattu suoraan kameralla heidän puhuessaan hahmoille kirjoitettuja repliikkejä, minkä ansiosta hahmojen kasvoilta voi nähdä paljon improvisioituja ja käsikirjoittamattomia eleitä ja liikkeitä, joka tekee pelihahmoista luonnollisimpia, joita peleissä on koskaan nähty ennen tätä.
Peli käyttäää MotionScania myös pelillisesti hyväkseen, sillä pelaajan ratkoessa murhia ilmenee kulloinkin käsillä olevan tapauksen edetessä johtolankoja, uusia paikkoja sekä ihmisiä, jotka liittyvät kaikki jollain tapaa murhaan ja sen ratkaisemiseen ja sitä kautta syyllisen löytämiseen. Epäiltyjä pääsee kuulustelemaan erilaisin kysymyksin, jonka jälkeen kuulusteltavien elehtimisestä ja tahattomista kasvojen liikkeistä niiden vastatessa Phelpsin kysymyksiin tulisi päätellä valehteleeko kyseinen henkilö, vai puhuuko hän kenties totta. Pelaajan pääasiallisena työkaluna aseen sijaan toimii L.A. Noiressa muistio, johon Phelps kirjaa oikean poliisin tavoin ylös kaikki johtolangat, todisteet, henkilöt (elävät ja kuolleet) sekä lokaatiot, joissa voi ja tuleekin vierailla.
Jos pelaaja väittää jonkun kuulusteltavan valehtelevan, on pystyttävä esittämään myös todisteita siitä, jotta kulloinkin kysessä oleva hahmo saataisiin murtumaan paineen alla ja kenties jopa tunnustamaan syyllisyytensä. Oikea todiste valehtelemisesta kaivetaan muistion sivuilta sekin, mutta jollei ole tehnyt kaikkea poliisityötä tai kuulustellut jotain toista henkilöä ensin, ei oikeaa todistetta välttämättä löydy Phelpsin muistiinpanoistakaan. Väärän todisteen käyttäminen epäiltyä vastaan johtaa siihen, että Phelps vetää kuulusteluissa vesiperän. Kuulustelujen pieleen meneminen ei kuitenkaan yleensä tuhoa tai keskeytä koko tutkimusta ja monasti pelaaja voi arvata vaikka kaikkien kuulustelun kysymysten todellisuuden väärin, mutta jos kyseessä on ratkaiseva kysymys joutuu pelaaja siinä vaiheessa yleensä koettaa kuulustelua toisen kerran. Mikäli arvaa kaikkien kysyttyjen kysymysten vastaukset oikein todeksi tai vääräksi, saa palkkioksi intuitiopisteen, josta enemmän myöhempänä.
Ennen kuulusteluja on aina hyvä ensin tutkia murhapaikka, todisteet sekä lähiympäristö sellaisien esineiden varalta, joita ensimmäisinä paikalle saapuneet rikospaikkatutkijat eivät välttämättä ole huomanneet merkitä todistusaineistoksi. Oikeiden esineiden löytämistä varten oleelliset esineet on laitettu kimaltamaan maastossa, minkä lisäksi taustalla soi aina niin kauan pahaa enteilevä “rikospaikkamusiikki”, kunnes kaikki tärkeät asiat ja esineet on löydetty ja tutkittu ja tarvittavia ihmisiä kuulusteltu. Näiden päälle on vielä lisäksi mahdollista aktivoida kaikki tärkeät objektit paljastava suurennuslasi, jollainen ilmestyy jokaisen tärkeän esineen yläpuolelle. Nämä apua antavat helpottimet on mahdollista kytkeä pois ja itse jopa suosittelisinkin sitä, sillä tällä tavoin tutkiminen on paljon palkitsevampaa, kun johtolankoja saa itse löytää ja oivaltaa.
Pelaaja saa vapaasti ajella murhapaikalta toiselle pelin valtavassa kaupungissa pelin mukavalla, 40-lukulaisella autovalikoimalla, jonka seasta löytyy niin nopeaa, hidasta, kuin keskinopeaakin autoa sekä isompia kuorma-autojakin, joita kaikkia saa GTA-pelien tapaan kokeilla ja anastaa viattomilta siviileiltä. Phelps ei kuitenkaan ole mikään kovakourainen kyttä, joka repisi kaikki kuskit autoistaan ulos, vaan sen sijaan Phelps esittää virkamerkkinsä ja pyytää saada auton käyttöönsä, joka on pieni, mutta hieno yksityiskohtaisuus. Harmi vain, että pelin kaupunki on niin valitettavan köyhä sisällöltään juonitehtävien ulkopuolella, että kruisailu alun maisemien tutkailun jälkeen tuntuu melko turhalta ja autoista muodostuu lopulta pelkkiä työkaluja paikasta A paikkaan B pääsemiseksi. L.A. Noire eroaa GTA-peleistä myös sillä, että koska pelaaja itse edustaa tällä kertaa virkavaltaa, eivät poliisit jahtaa pelaajaa pelissä, vaikka kuinka törmäilisi muihin autoihin tai tappaisi viattomia jalankulkijoita.
GTA-peleissä kaikenlaiseen minipelattavaan kaupungissa tottuneet tulevat L.A. Noiren kohdalla lisäksi nopeasti huomaamaan, että interaktiivista puuhastelua murhien tutkimisen sekä eri paikkojen välillä ajelun ohella ei juurikaan ole. Silloin tällöin poliisiradiosta tulee ilmoituksia jossainpäin tapahtuvasta rikoksesta tai vastaavasta, jolloin pelin minikartalle ilmestyy tuo kyseinen tapaus pienen ikonin muodossa. Pelaaja voi sitten halutessaan vastata poliisiradioon lupautumalla menemään paikalle, tai jatkaa hurjasteluaan seuraavalle tärkeällä paikalle kulloinkin käynnissä olevan murhatutkinnan edistämiseksi. Pelin sivutehtävien virkaa toimittavat pienemmät rikokset vaihtelevat tyypiltään, mutta useimmiten niissä täytyy joko ampua tyyppejä, jahdata pakenevaa korstoa ja pidättää se, tai sitten ajaa yhtä tai useampaa rikollista takaa poliisiautolla. Sivutehtävät ovat kuitenkin pelattavuudeltaan varsin yksinkertaisia, eikä yhden suorittamiseen kulu yleensä kuin korkeintaan viidestä kymmeneen minuuttia.
Sivutehtävien ratkomisesta sekä siis kaikkien kysymysten oikein saaminen kuulusteluissa kerryttää aiemmin mainitsemiani intuitiopisteitä, joita voi taasen käyttää apuna murhien ratkomisessa kuulustelutilanteissa: koska kuulusteluissa epäillyn sepityksiin voi vastata kolmella tapaa (totta, valehtelua, tai epäilys), poistaa intuition käyttö yhden väärän vastausvaihtoehdon. Mikään pakko jokaista kuulustelukysmystä ei ole saada oikein. Ikävä kyllä noin pelin puolivälissä intuitiopisteiden kertyminen väheni huomattavasti ainakin allekirjoittaneella ihan siitä syystä, että pelin pikkurikosten piti jostain kumman syystä tapahtua aina kaupungin toisessa päässä siitä, missä pelaaja kulloinkin oli. Rikospaikoille ei yksinkertaisesti pelin massiivisen kaupungin vuoksi jaksanut enää ajella. Tämän ohella pelin kuulustelut tuntuvat vaikeutuvan mitä pidemmälle pelissä etenee ja loppupuolella tuntui jo siltä, että vaikka oma todellisen maailman vaisto monesti sanoi, että kaveri X valehtelee elehtimisestään päätellen, ei oma veikkaus mennytkään enää oikein. Kysymysten pieleen meneminenkin siis alkoi vähentää omalla kohdallani intuitiopisteiden saantia. Mitään varsinaista merkitystähän intuitiopisteillä ei ole, mikäli ei ole kiinnostunut siitä menevätkö kaikki kysymykset oikein vaiko ei. Pelin pääsee lopulta kuitenkin lävitse, sillä pieleen menneet kuulustelut toistuvat samanlaisina ja pelaaja voi opetella oikeat vastaukset ulkoa yritys-erehdys-toiminnan kautta edetekseen kuulusteluissa.
Pelissä on pääjuonta, eli toisiinsa enemmän tai vähemmän löyhästi yhteennitoutuvia murhia kaikkiaan 21 kappaletta, minkä ohella pelattavaa sivutehtävien muodossa on 40 kappaletta. Murhien ja sivutehtävien ohella pelaaja voi etsiä pelin kaupungista filmikeloja, sanomalehtiä, harvinaisia ajoneuvoja, sekä nähtävyyskohteita. Keräiltävistä sanomalehdet ovat kaikkein mielenkiintoisimpia, sillä pelissä tehtävien välillä silloin tällöin nähtävien, Phelpsin kokeman Tyynenmeren Sodan takautumien ohella pelin 13 kerättävää sanomalehteä valottavat pelin tapahtumia niin ikään takautumapohjaisesti. Xbox-versiota pelatessani aikaa pelin pääjuonen läpäisyyn sekä neljäntoista pikkurikoksen suorittamiseen kaikista neljästykymmenestä kului sellaiset 22 tuntia, joka PC-versiossa omalla kohdallani nousee hieman pidemmäksi ajaksi DLC-pakettien mukanaan tuoman isomman sisältömäärän ansiosta. Pelattavaa siis riittää, vaikka interaktiivisuttta tehtävien välillä ei ole ja uudelleenpeluuarvoakin näin yleensä ottaen hyvin vähän.
Kokonaisuutena L.A. Noire on myös PC:llä varsin kokemisen arvoinen murhienratkomispeli, joka tarjoaa väkivalta- ja räiskintäpelien kyllästämien pelimarkkinoiden sekaan kerrankin jotain uudenlaista pelattavaa. Lisäksi MotionScan on sen verran siisti juttu, että se pitää jokaisen itse kokea livenä, staattisista pelikuvista hahmojen ihmismäisyyttä kun ei juurikaan pääse näkemään.
