Arvostellut: Petteri Hemmilä, 21.lokakuu 2018

Peliarvostelu

Life is Strange 2 – Episode 1: Roads

Pelin nimi: Life is Strange 2 – Episode 1: Roads
Alusta: PC
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Life is Strange 2 – Episode 1: Roads kansikuva

Life is Strange 2 on viiteen peräkkäin julkaistavaan jaksoon jaettu episodimainen tarinapeli. Koska on hyvin vaikea arvostella yksittäisiä episodeja paljastamatta juonen kriittisimpiä käänteitä, päätimme arvioida pelin kahdessa osassa: tässä tekstissä käydään läpi vaikutelmia ensimmäisestä episodista. Loppumietteet kootaan omaan arvosteluunsa viimeisen episodin jälkeen.

Episodipohjaisten tarinapelien saralta kuultiin taannoin huonoja uutisia, kun muun muassa The Walking Dead -sarjastaan tunnettu Telltale Games ilmoitti pistävänsä lapun luukulle. Firman loppuaikojen käänteitä seuranneille uutinen ei ehkä tullut kovin suurena yllätyksenä, mutta menetys on kaikesta huolimatta suuri. Odotukset genren jatkuvuudesta lankeavat suurilta osin erinomaisella Life is Strangellaan mainetta niittäneen Dontnod Entertainmentin sekä Before The Storm -prologilla ansioituneen Deck 9:n harteille. Life is Strange 2:n ensimmäinen episodi, Roads, tarjoaa vankan lupauksen siitä, että tulevaisuus on osaavissa käsissä.

Ensimmäinen Life is Strange oli rohkea sekoitus yliluonnollista teinidraamaa sekä yhteiskunnallisia aiheita. Mausteensa tähän yllättävän tunnepitoiseen keitokseen toivat niin erinomaiset hahmot kuin erinomainen ääniraitakin, mutta suurin yllättäjä oli Dontnodin kyky käsitellä kiihkottomasti tärkeitä teemoja, kuten teini-ikäisyyttä, koulukiusaamista ja seksuaalista ahdistelua. Life is Strange 2 jatkaa samaa hyväksi havaittua linjaa. Teemaattisen kehyksen luovat tällä kertaa teini-ikäisyyden ohella aikuistuminen, nuorena saatu kasvatusvastuu sekä rasismi.

Life is Strange 2:n tarina kertoo nuoresta meksikolaistaustaisesta Diazin veljesparista, joka joutuu pakenemaan virkavaltaa omituisen räjähdysonnettomuuden seurauksena. Naapurille tehty Halloween-pila eskaloituu odottamattomien käänteiden sarjaksi, jonka seurauksena pojat menettävät isänsä, kotinsa ja todennäköisesti vapautensa, sillä potentiaalisten kuolonuhrien joukossa makaavat niin kärttyisä naapuri kuin tilanteeseen reagoinut poliisikin. Seattlelainen lähiö vaihtuu Washingtonin osavaltion luonnonpuistoihin, kuusitoistavuotiaan Seanin ja yhdeksänvuotiaan Danielin patikoidessa kohti etelää ja Meksikon rajaa. Pelaaja luotsaa veljeskaksikosta vanhempaa, Seania.

Pelillisesti Roads on helposti lähestyttävä ja kaikin puolin tuttua tavaraa moderneja interaktiivisia tarinaseikkailuja pelanneille. Tapahtumia edistetään pääasiassa palloilemalla päämäärättömästi ja tutkimalla ympäristöistä pelin korostamia kiintopisteitä. Kiinnostavin osuus ovat muiden hahmojen kanssa käytävät keskustelut, joiden kulkuun voi vaikuttaa poimimalla mieleisensä kommentin monivalintalistasta. Pelaajan valinnoilla on lähes jatkuvasti jokin suora tai vähintäänkin epäsuora vaikutus tarinaan. Suklaapatukan kurottaminen nälkäiselle pikkuveljelle raollaan olevasta auton ikkunasta saattaa kuulostaa perustellulta, mutta millaisen esimerkin Sean tulee antaneeksi pikkuveljelleen? Marjojen ahmiminenkin kuulostaa viattomalta tavata täyttää vatsaa, mutta ovatko ne edes syötäviä? Dontnod rakentaa suorastaan mestarillisesti erilaisia pieniä arkipäiväisiä valintatilanteita, jotka tuntuvat ainakin potentiaalisesti merkityksellisiltä ja pistävät pelaajan toden teolla puntaroimaan moraalia, käytännöllisyyttä sekä suhdetta veljensä. Roads sai minut niin varpailleni, että kieltäydyin lopulta leikkimästä jopa piilosta pikkuveljeni kanssa, sillä pelkäsin hukkaavani hänet metsään.

Ensimmäisessä Life is Strangessa Maxin kyky kelata aikaa toi peliin ongelmanratkaisuelementtejä, mutta ainakaan vielä Roadsissa ei vastaavia pelimekaanisia temppuja nähdä. Puzzleja ei ole oikeastaan nimeksikään, eivätkä yliluonnolliset voimatkaan ole Seanin, vaan Danielin hallussa. Avausjakso tuntuu ylipäätään aikalailla lineaarisemmalta kuin edellisen osan kampus monine tutkittavine tiloineen. Tie vie vain yhteen suuntaan ja etenkin episodin loppua kohden eskaloituvat tapahtumat pitävät huolen, ettei samoissa maisemissa pyöritä liian kauaa. Ne vähät paikat, joissa pelaajan annetaan hengähtää, ovatkin sitten aivan uskomattoman täynnä erilaisia maailmaa elävöittäviä yksityiskohtia – esineitä, lehtisiä, julisteita, brändejä ja vaikka mitä sellaista, joka saa maailman tuntumaan todelliselta ja elävältä. Erityisen kiehtovana detailina silmiin pisti Seanin kännykän viestihistoria, josta pystyi lukemaan paljon sellaista, mitä tarina ei eksplisiittisesti kertonut. Life is Strangeja kehutaan aina upeasta käsikirjoituksesta ja erinomaisista hahmoista, mutta usein unohtuu, että kyse on myös maailman rakentamisen suhteen aivan mestariluokan teoksesta, joka näyttää, ettei uskottavaan kontekstiin tarvita aina tuhansien sivujen umpikuivia historiikkeja.

Käsikirjoitukseltaan sekä kerronnaltaan Life is Strange 2 jatkaa edeltäjänsä aikuista linjaa. Sean ja Daniel ovat eri puusta veistettyjä kuin edellispelin Max ja Chloe, mutta tuntuvat samaistuttavilta jo heti ensi metreiltä lähtien. Sean on tyypillinen keskiluokkainen teini – kiltti ja vastuuntuntoinen, muttei riittävän aikuinen välttääkseen pikkumaiset riidat veljensä kanssa. Daniel on juuri sopivan iso lapsi tajutakseen asioita ympärillään, mutta kuitenkin riittävän pieni uppoutuakseen Minecraft-leikkiin keskellä metsää. Veljesten välinen vuorovaikutus on uskottavaa ja kumpikin on riittävän miellyttävä ansaitakseen pelaajan sympatiat puolelleen.

Roadsin kuvausta rasismista on syytetty vähän kömpelöksi ja kovakouraiseksi, sillä rajallinen ruutuaika ei anna mahdollisuuksia rakentaa nuivimmille hahmoille kummoista persoonaa. Itse en yhdy kritiikkiin, vaan katson Roadsin kuvaavan enemmänkin sellaista suorasukaista rasismia, jota kaltaiseni vitivalkoinen, keskiluokkainen perheenisä ei tule koskaan suoraan kohdanneeksi. Harvoinpa sitä valkoisena saa osakseen huutelua, varkaaksi syyttelyä tai nenänvarttaan pitkin katsomista ihan vaan entisen taustansa vuoksi. On totta, että varmaan jokaista tarinan hahmoa olisi varaa vielä syventää, mutta tämä lienee sellainen asia, joka hoitaa itse itsensä tulevien episodien myötä kuntoon.

Visuaalisesti Life is Strange 2 on kehittynyt edeltäjästään. Grafiikka on aiempaa osaa yksityiskohtaisempaa ja vähemmän vesivärimäistä. Etenkin valaistus tuntuu harpanneen suurin askelein eteenpäin. Tämä lienee tulosta osin tiimin ja tyylisuunnan evoluutiosta, osin siitä, että pinnan alla hyrisevä pelimoottori on vaihtunut vaivihkaa Unitysta Unreal Engineen. Äänisuunnittelun ja -näyttelyn osalta jälki oli omaan korvaani aikalailla moitteetonta, joskaan ääniraita ei tarjoillut ihan aiempien osien veroisia helmiä.

Life is Strange 2:n ensimmäinen jakso tekee sen mitä pitääkin, eli koukuttaa pelaajansa odottamaan kieli pitkällä tarinan seuraavaa osaa. Avaus ei ollut rehellisesti sanoen ihan Before the Stormin tai The Wolf Among Us:n veroinen yllätysklassikko, mutta sen verran vahva veto kuitenkin, että uskallan antaa varauksettoman ostosuosituksen koko kauden osalta jo nyt. Toivoisin seuraavilta osilta vahvempaa panostusta ongelmanratkontaan sekä jo esiteltyjen hahmojen syventämistä, mutta saapi nähdä mihin Diazin veljesten polku tulevissa osissa vie.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus