Life is Strange 2 arvostelussa
Susiveljesten tarina on yhtä lämmin kuin raastavakin.
Pitkään ja hartaasti odotettu episodiseikkailu, Life is Strange 2, on tullut viimeinkin päätökseensä. Diazin veljesten pakomatka kohti Meksikoa alkoi jo viime vuoden lokakuussa hieman turvallisella, mutta kuitenkin riittävän vaikuttavalla avausjaksolla, että uskalsin arvuutella pelille varauksettoman ostosuositukseni. Neljä osaa ja hieman yli kymmenen pelituntia myöhemmin voin vahvistaa veikkaukseni osuneen jotakuinkin oikeaan: Life is Strange 2 on kypsä ja ainutlaatuinen tarinapeli, joka uskaltaa tarttua vaikeisiin teemoihin edeltäjäänsä rohkeammin.
Dontnod- ja Telltale-pelien ystäville Life is Strange 2:n konsepti ei sisällä juuri yllätyksiä. Kyse on tarinavetoisesta seikkailupelistä, eli eräänlaisesta interaktiivisesta elokuvasta, jonka pelillinen anti koostuu enimmäkseen ympäriinsä palloilusta kiintopisteiden klikkailusta ja erilaisista monivalintakohdista, joilla ohjataan tarinan suuntaa. Tärkein koukku on elokuvamaisessa kerronnassa, hahmoissa sekä juonessa, joka haarautuu pelaajan valintojen seurauksena. En lähde ilmeisen spoilerivaaran vuoksi avaamaan tarinaa enempää kuin ensimmäisen episodin arviossani (jonka voit lukea tämän linkin takaa), mutta toistettakoon pelin kertovan kahden nuoren meksikolaistaustaisen yhdysvaltalaisveljeksen, Seanin ja Danielin, pakomatkasta kohti maan eteläistä rajaa. Siinä missä ensimmäinen Life is Strange tyytyi tarjoamaan hyvin käsikirjoitettua teinidraamaa, on kakkososa tiukasti kiinni tosimaailman ongelmissa: moraalikasvatuksessa, ennakkoluuloissa ja rasismissa. Näihin teemoihin palataan käytännössä joka jaksossa.
Life is Strange 2:n avausjaksoa kritisoitiin jonkin verran siitä, ettei pelin road trip -henkinen lähestyminen paikkaan ja hahmoihin tarjonnut samanlaista kiinteää tarttumapintaa kuin ensimmäisen Life is Strangen Arcadia Bay persoonallisine teiniopiskelijoineen. Kaikki eivät myöskään lämmenneet pelin kärkevälle tavalle kuvata ennakkoluuloja ja rasismia. Lienee turvallista sanoa, että jos nämä asiat häiritsivät ensimmäisessä osassa, tulevat ne häiritsemään myös myöhemmissä: hahmot ja paikat vaihtuvat osasta toiseen, eikä Life is Strange 2 häpeile liberaalia maailmankuvaansa, jossa erilaisuus on vahvuus ja hyvisten rooli on varattu useimmiten yhteiskunnan marginaaliin ajautuneille vapaille sieluille. Antagonistia ei varsinaisesti ole, mutta tien päällä kohdatut ennakkoluulot, epätäydellinen inhimillisyys sekä harhaisuuteen saakka viety kristillinen konservatismi ja meksikomuuri-isänmaallisuus tuottavat konkreettisia haasteita sitäkin enemmän. Jotakuta näin suora poliittisuus saattaa häiritä. Itse pidän avointa lähestymistä paitsi rohkeana, myös välttämättömänä vetona, mikäli haluaa nähdä videopelien kasvavan popcorn-viihdettä varteenotettavammaksi kulttuurilliseksi voimaksi. Life is Strange 2 tullaan varmasti näkemään joissain piireissä “Social Justice Warrior”-kulttuurin ja poliittisen ylikorrektiuden ilmentymänä, mutta maailmasta löytyy yhä Fifoja ja Call of Dutyja pureskeltavaksi, mikäli liika kantaaottavuus ahdistaa.
Road trip -rakenteen suhteen myönnän olleeni itsekin alkuun vähän epäileväinen. Sean ja Daniel vaihtavat maisemaa käytännössä joka episodin välillä ja vain harvat sivuhahmot saavat ruutuaikaa debyyttijaksonsa ulkopuolella. Osa hahmoista jää elämään kirjeiden ja blogikirjoitusten muodossa, mutta kerronnan ja pelaajan valintojen fokus on tiukasti Seanin ja supervoimaisen pikkuveljensä välisessä dynamiikassa. Veljesten vuorovaikutuksessa on paljon kerroksia ja hienovaraisuutta. Yhdeksänvuotias Daniel haluaa tehdä hyvää, mutta osaa olla vaarallisen itsepäinen, eikä myöhäisteini-ikään varttunut Sean ole itsekään mikään aikuinen. Pelaaja joutuu tiukkojen valintojen eteen punnitessaan selviytymistä sekä moraalikasvatusta. Saako tarpeeseen varastaa? Entä, jos varastaakin väkivaltaiselta rasistilta? Mihin supervoimia sopii käyttää – viimeisenä hätäkeinona vaiko jo lievempien vaaratilanteiden ehkäisyyn? Kostoon, kenties jopa tappamiseen? Myös Seanin oma tahto ja tarpeet nousevat aika-ajoin esiin. Onko isoveli oikeutettu edes yhteen oluen ja pilven makuiseen vapaailtaan nuotioringissä ja missä määrin omille ystäville on ylipäätään tilaa? Mitä pidemmälle tarina etenee, sen vahvemmin arvovalinnat kumuloituvat. Loppua kohden juonen suunta ei ole pelkästään pelaajan, vaan myös aiemmista päätöksistä kouliintuneen Danielin käsissä.
Itse tarinasta ja yksittäisten episodien sisällöistä uskaltanee kertoa lähinnä sen, että Dontnodin kyky tuottaa ikimuistoisia hahmoja, kiusallisia valintoja ja mukaansatempaavia käänteitä vaikuttaisi olevan kovemmassa iskussa kuin koskaan. Seanin ja Danielin tarinasta löytyy tervetulleita hengähdystaukoja, yllättäviä – jopa brutaaleja – käänteitä sekä sellaisia Life is Strangelle ominaisia inhottavia tilanteita, joista on vaikea selvitä kuivin jaloin. Täytesisältöä on mahtunut mukaan ilahduttavan vähän. Ainoastaan nelosepisodin harharetki ihmetytti, mutta sekin tuntui kokonaisuuteen suhteutettuna melko vähäiseltä kauneusvirheeltä. Lopetus oli sanalla sanoen upea. Tarinalla on jopa seitsemän erilaista päätöstä, joihin voi päästä vain tietynlaisten arvovalintojen seurauksena. Oma tieni vei moraalisesti hyvään loppuun, joka oli kuitenkin vähän liian surullinen tuntuakseen varsinaisesti onnistumiselta. Olen aika varma, että tulen pelaamaan pelin läpi vielä toistamiseen ja vihtomaan jälkilöylyjä vielä pitkään erilaisten YouTube-analyysien parissa.
Olisi kiva kertoa hieman konkreettisempia esimerkkejä erilaisista valintaketjuista, hahmoista ja juonen yllätyksistä, mutta Seanin ja Danielin tarina on paras kokea ihan itse. Voisin hehkuttaa pelin audiovisuaalista tyyliä, maailman lukemattomia pieniä yksityiskohtia, pelisarjan faneille ujutettuja viittauksia ja niin edelleen, mutta pohjimmiltaan Life is Strange 2:n viehätys on yksinkertainen: se kertoo kypsän ja koskettavan kasvutarinan maailmassa, joka on samaan aikaan avoimen vihamielinen ja pelottavan lähellä omaamme. Raskas tarina ja raskaat teemat eivät ole kaikkien juttu, mutten osaa olla nostamatta hattua pelille, joka uskaltaa olla jotain muutakin kuin kieli keskellä suuta väkerrettyä kertakäyttöviihdettä.
