Peliarvostelu

Mafia: Definitive Edition

Pelin nimi: Mafia: Definitive Edition
Lajityyppi: Toimintapelit
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Hangar 13/2K Games
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 10.10.2020 Arvioitu lukuaika: 8 minuuttia
Arvostelun Mafia: Definitive Edition kansikuva

Illusion Softworksin peli Mafia oli tsekkiläinen näkemys avoimen pelimaailman toimintapelistä, jollaisia ei vielä vuonna 2002 montaa oltu tehty. Suurin ja nimekkäin hitti oli luonnollisesti Rockstar Gamesin miljoonaluokan studioksi nostanut Grand Theft Auto III. Muita open world -pelejä tuohon aikaan olivat lähinnä autoiluun suuntautuneet Driver sekä Midtown Madness ja siinä se.

Mainiolla (joskin kovin bugisella) Hidden & Dangerous -pelillään aikoinaan pinnalle noussut Illusion Softworks pääsi työstämään mafiapelilleen vielä jatkoakin allekirjoittaneen mielestä varsin pelattavan Mafia II:n muodossa. Mafia III -pelin julkaisun aikaan studio olikin sitten jo kertaalleen nimetty muotoon 2K Czech ennen kuin se lopulta sulautettiin yhteen 2K Gamesin ostaman Hangar 13 -nimisen studion kanssa. Siirtymän myötä osa 2K Czechin jäsenistä jätti studion. Hangar 13 on amerikkalainen, Star Wars Force Unleashed II -pelin ohjaajan ja käsikirjoittajan perustama studio, joka on myös toiminut Mafia-remaken käsikirjoittajana.

Mafia III -pelinkin julkaisusta on tätä kirjoittaessa kulunut jo aikaa ja koska Take 2:lle raha kelpaa aina, ilmoitti julkaisija aikeistaan luoda kokonaisen Mafia Trilogy -setin. Tuoreimmasta pelistä tehtiin laajennettu versio, Mafia II koki remasteroinnin ja alkuperäisestä Mafiasta tehtiin kunnon remake.

Tämänkertaisessa arvostelussamme nähdään siis alkuperäispelin remake, Mafia: Definitive Edition. Kertaus- ja vertaustyönä päätin myös asentaa alkuperäispelin PC:lleni ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen. Arvostelun ohessa on nauhoitettua pätkää myös vuoden 2002 pelistä.

Peruspilareiltaan uusittu paketti on pitkälti originaalia Mafiaa kunnioittava. Vaikka jälleen kerran astutaan open worldin ihmeelliseen maailmaan, ei 1930-luvulle suuren laman ja kieltolain aikaan sijoittuva ja monessa mielessä fiktiivinen kaupunki Lost Heaven (New Yorkin mukaelma) ole mikään turhia sivutehtäviä, kiipeilytorneja tai vihollisleirejä pullollaan oleva täytemaailma.

Yksinkertaisempia aikoja

Mafia: Definitive Edition on edelleenkin lähes yksinomaan lineaarinen, vahvalla tarinalla ja mielenkiintoisilla hahmoilla sävytetty elokuvamainen tarinapeli, jossa isokokoinen Lost Heaven toimii näyttämönä. Jotta iso pelialue ei kuitenkaan menisi aivan hukkaan, on karttaan ripoteltu sinne tänne keräiltävää täytettyjen kettujen, piilotettujen autojen sekä muun muassa sarjakuvalehtien ja tupakkakorttien muodossa.

Muistan aikoinani kyllästyneeni melko nopeasti pelin tarinamoodin sivussa tarjottuun free ride -pelitilaan, jossa pelaaja saattoi yksinkertaisesti ajella pelin kolmellakymmenelläkuudella eri autolla ja katsella Lost Heavenin maisemia. Olihan peli kaunis, mutta ajomallinnus oli vähän tylsänpuoleinen sekä kankea ja vuonna 2002 sitä jo muutenkin alkoi kaivata jotain enemmän. Lisää tekemistä! Kaiken lisäksi PS2-konsolilla aiemmin kokeilemani GTA III oli vaan niin paljon parempi.

Definitive Editionin free ride -moodia pelatessani tämä pyhä yksinkertaisuus tuntu kuitenkin nyt kahdeksantoista vuotta myöhemmin kummalla tavalla jopa raikkaalta tuulahdukselta kaiken sen open world -peleihin ujutetun sivu- ja minitehtävärummutuksen jälkeen, jota olemme pelaajina kokeneet melkeinpä aina GTA: San Andreas -pelistä lähtien.

Tommyn tarina

Tarinallisesti Mafia: Definitive Edition on alkuperäistä pelanneille tuttu. Pääosassa nähdään jälleen kerran Tommy Angelo, joka tuiki tavallisesta Lost Heavenissa toimivasta taksikuskista kokee elämänsä muutoksen, kun täysin sattuman kautta ja lyhyen pakokuskina toimimisen jälkeen mies päätyy Don Salierin johtaman paikallisen mafian juoksupojaksi. Toimeksiannot kuljettavat miestä ja lopulta ollaan yhdessä jos toisessakin paikassa laulattamassa tommygunia puku päällä, viskelemässä polttopulloja ja kiristämässä suojelurahaa kansalaisilta tai poliitikoilta. Välillä nahistellaan samassa kaupungissa asustelevan, kilpailevan Morellon mafiaperheen kanssa. Pelin tapahtumat nyökkäilevät ehdottomasti ainakin hieman ensimmäisen Kummisetä -elokuvan suuntaan.

Hahmona remaken Tommy Angelo tuntuu alkuperäistä peliä pelanneille aluksi kenties vähän vieraalta – allekirjoittanut ainakin koki näin. Vuonna 2002 tarjolla ollut teknologia oli luonnollisesti rajoittuneempaa, mutta Mafia-pelin osalta silti erittäin edistynyttä.

Nykypäivän mittapuulla originaalin Tommyn kasvoanimointi saa hahmon kuitenkin näyttämään melkein kuin pelästyneeltä kauriilta jokaisessa kohtauksessa. Remake-version aidompi Angelo sen sijaan vaikuttaa jo pelin alussa enemmän koppavalta ja itsevarmalta, etäisesti nuorta William Baldwininia tai nuorta Anthony La Pagliaa muistuttavalta karismaattiselta tyypiltä. Liekö täyttä sattumaa, että jälkimmäinen on näytellyt jopa gangsteriakin elokuvassa Frank Nitti: The Enforcer.

Alun vierastamisen jälkeen kuitenkin tykästyin kovasti uuteen Tommyyn, jonka dialogi pääosin lienee samaa kuin originaalissa, joskin taksikuskista mafian leipiin hyppääminen tuntui pelissä tapahtuvan Tommyn osalta kitkattomammin, kuin alkuperäisessä pelissä. Myös tehtävärakennetta on jossain määrin muutettu. Esimerkkinä ainakin muutamassa kohtaa remaken tarinaa nähdään erillinen pelattava tehtävä, kun sama asia alkuperäisessä tarinassa ratkaistiin hieman eri tavalla, pelkän nopean välianimaation avulla. En kuitenkaan jaksanut pelata alkuperäistä peliä lävitse sen auttamattomasti vanhentuneen suunnittelun vuoksi, joten koko tarinaa ja versioiden kaikkea sisältöä en pysty vertaamaan.

Perhe-elämää

Realistinen nykypäivän kasvoanimointi kuitenkin tuo niin paljon peliin dialogin sekä paremman ääninäyttelijän ohella, että hahmoista alkaa välittämään jälleen kerran. Alkuperäisestäkin pelistä tuttu gangsterikolmikko, Tommy, Paulie ja Sam ovat melkeinpä alusta loppuun saakka tiivis posse ja kolmikon vitsailua ja edesottamuksia on mukava seurata siinä missä aina yhtä haudanvakava Don Salieri pitää kuria pojille maltillisuudellaan. Muita maininnan arvoisia sivuhahmoja ovat kirjanpitäjä Frank sekä mafian asemestari, joista jälkimmäinen muistuttaa olemukseltaan ehkä hieman nykypäivän Robert DeNiroa.

Pelin tehtävien väliin on ujutettu välipätkiä, joissa Tommy Angelo istuu juttelemassa poliisin kanssa ja kertomassa elämästään mafiassa – siitä miten kaikki alkoi ja päättyi. Koko peli ja kaikki sen tehtävät ovatkin eräänlaista takautumaa.

Pelin aikana päästään tehtailemaan mafiaelokuvista tyypillisiä juttuja. Autopommeja, ravintoloiden ampumista seulaksi, salakuljetusta, takaa-ajoja ynnä muita tapahtumia. Päästäänpä jopa kertaalleen ottamaan osaa formuloiden parissakin. Melkeinpä voisikin sanoa, että koko peli ensimmäisestä tehtävästä viimeiseen on kuin hieno kokoelma toimintakohtauksia parhaimmista mafiaelokuvista. Ikimuistoisimpia tehtäviä originaalissa pelissä olivat muun muassa ammuskelu parkkihallissa sekä yöllinen kanadalaisen viskin hakureissu kieltolain maailmassa ukkosen jyllätessä ja rankkasateen piiskatessa. Etenkin jälkimmäinen on remakessakin niin ikään ikimuistoinen ja samalla oma ehdoton suosikkini.

Pari hutia

Mafia: Definitive Edition pitää otteessaan tarinansa osalta alusta loppuun. Vaikka olen alkuperäisen pelin myös aikoinaan läpi pelannut, en siitä enää juuri mitään muistanut. Pelaaja haluaa nähdä, mitä kullekin hahmolle lopussa tapahtuu. Omalta osaltani ainoita heikkoja tehtäviä olivat loppupään pari tehtävää, jotka tuntuivat turhaan pitkitetyiltä.

Eritoten salamurhatehtävä, jossa täytyi ensin navigoida turhauttavasti sokkeloisen vankilan lävitse tekopaikalle ja sen jälkeen vielä navigoida takaisinkin ja lopuksi taistella loputonta poliisilaumaa vastaan ja kuolla, kuolla ja kuolla. Vankilatehtävä oli ainoa, jossa päädyin alentamaan vaikeustason helpolle, koska en yksinkertaisesti päässyt kriittisen kohdan ohitse. Poliisilaumaa vastaan taistellessa ärsyttävin ongelma kyseisessä tehtävässä korostuneesti oli se, että pelissä yleisestikin ottaen vihollisilla on turhan kova kestävyys – ellei siis osu päähän, joka tehoaa aina kerrasta.

Joskus vastapuolen gangstereita kuin poliisejakin pitää etenkin käsiaseella ampua rintaan kaksi tai kolmekin kertaa, ennen kuin kaatuvat, eikä haulikkokaan tunnu aina tehoavan, mikäli sihti ei ole justiinsa kohdallaan ja aina tähtääminen ei yksinkertaisesti ollut tarkkaa. En kuitenkaan käyttänyt automaattitähtäystä kuin kerran erään takaa-ajon aikana, jossa en millään saanut tuhottua panssaroidun auton tykkitornia, koska en osunut siihen jatkuvassa liikkeessä.

Tie Kadotukseen

Pelissä viholliset ovat myös aina liikkeellä ylivoimalla ja usein tekoäly on vieläpä sellaista sorttia, että kauaa ei piilossa jakseta pysyä, vaan tullaan suoraan päälle. Sekaan mahtuu myös hienojakin tulitaisteluita, joissa tekoäly jaksaa yrittää ylläpitää realismia ja joskus jopa yllättää ja kiertää selustaankin. Hienona yksityiskohtana polttopulloa virittelevän pahista voi ampua juuri oikealla hetkellä, jolloin tämä kuolee omaan liekkimereensä pudottaessaan pullon.

Pelaajan oman terveyden osalta pari kolme osumaa riittää kaatamaan koko Angelon, eikä energia (onneksi) palaudu automaattisesti mittariin kuin hieman. Originaalin Mafian tapaan energiatäydennystä pitääkin hakea lääkekaapeilta, joita löytyy aina satunnaisesti.

Yleisesti ottaen pelattavuus on kuitenkin mallillaan ja niin ammuskelu kuin autoilla ajelukin on kontrollien osalta modernisoitua ja toimivaa. Apunaan pelaajalla on nykypäivän 3rd person -pelien tutut ”Gears of Warin kontrollit,” eli seinien ja objektien taakse voidaan suojautua ja sieltä ammuskella joko sokkona tai tähdäten. Suojaa voidaan myös toiminnan melskeessä ripeästi vaihtaa ja matalimpien objektien ylitse voidaan loikkia.

30-lukulaista kyytiä

Autoilun osalta pelissä on valittavissa joko tavallinen tai simulaatio -mallinnus, mutta eroa näillä kahdella tuntui olevan lähinnä siinä kuinka helposti auto heittää perää ja kääntyykö auto mutkaan tultaessa vauhdissa vai ei. Kumman tahansa valitsikin, oli ajomallinnus omasta mielestäni hauska ja toimiva ja ilmeisesti pelin pohjana pörrääkin ainakin osittain Mafia III -pelistä tuttu mekaniikka ammuskelun kuin ajamisenkin osalta.

Kun arvostelun alussa mainitsin originaalin Mafian tylsän ja kömpelön ajomallinnuksen, on helppo sanoa, että Mafia: Definitive Editionin kenties paras ominaisuus alkuperäiseen verrattuna on juurikin se, että ajaminen on nyt jopa kivaa ja siksikin free ride tuntuu hauskemmalta pelimoodilta.

Lost Heavenista löytyy siis kaikkiaan 36 erilaista ajoneuvoa ja ne vaihtelevat hitaammista kopperoista nopeampiin avoautoihin, mutta mukana on myös rekkaa sekä kuorma-autoja, minkä lisäksi tietysti poliisiautojakin voi ottaa haltuun.

Visuaalisestikin peli muistuttaa pitkälti Mafia III -peliä, jonka päälle olisi heitetty 1930-luvun maisemat ja autot. Pelaaja voi varastaa pysäköityjä autoja joko tiirikoimalla tai lasin rikkomalla, minkä lisäksi kuskeja voi repiä ulos autoistaankin. Pelaaja voi lisätä pelin autoja tallivalikoimaansa hyppimällä kertaalleen niiden ratin taakse vaikkapa free ride -moodissa.

Poliisi unohtaa

Virkavallankin osalta voidaan päälle asettaa simulaatiomallinnus, jolloin poliisit reagoivat kutakuinkin kuten oikeassakin elämässä. Ylinopeus, kolarointi ja kaikenlainen törttöily huomataan ja kansalaiset soittavat helposti hätäkeskukseen. Mikäli haluaa välttyä huomiolta autoillessa, voi pelaaja kytkeä originaalin Mafian tavoin nopeusrajoittimen päälle, jolloin ylinopeutta ei pääse.

Ihmisten päälle ei kuitenkaan voi ajaa, vaikka kuinka yrittäisi, vaikka näitä voikin hakata ja ampua hengiltä. Poliisit ovat totta kai luonnollinen piriste GTA:n kaltaiseen open world -toimintaan, mutta kyllä ainakin normaalivaikeustasolla virkavaltaa oli turhan helppo jallittaa ja jopa viidenkin tähden etsintäkuulutus oli helppo karistaa jaloista. Menon kiihtyessä, kaupunkiin ilmestyy lisäksi maagisesti tietyömaita ramppeineen, joiden kautta voidaan hyppiä ja jättää virkavalta törmäilemään pukkeihin.

Pelattuani alkuperäistä Mafiaa tätä arvostelua varten, sain yllätyksekseni huomata kuinka brutaalin pelin poliisi vuonna 2002 oikein olikaan – olin täysin unohtanut sen. Jo pienikin sakkojen välttely ylinopeuden yhteydessä sai koko kulmakunnan poliisiväen jahtaamaan pelaajaa, minkä vanhan pelin kotteroilla ei poliiseja myöskään karkuun voinut edes ajaa, kun autot tuntuivat lähes hyytyvän jokaisessa ylämäessä.

Bellissimo videogioco

Audiovisuaalisesti Mafia: Definitive Edition näyttää pääosan ajasta hyvältä, mutta ei aina välttämättä ole sitä PS4-konsolin kärkeäkään. Ruudunpäivitys pysyi valtaosan peliajasta tasaisena, mutta muutamaan kertaan tuli koettua pieniä notkahduksia.

Hahmoanimointi etenkin välipätkissä on näyttävää ja parhaimpaa visuaalista antia Lost Heavenin osalta edustaa ehdottomasti yöllinen sadekeli, jossa neonvalokyltit hohkaavat tien pintaan, samalla kun taustalla höpöttelee vanhan ajan radiojuontaja niitä näitä. Vaihtoehtoisesti autoradiosta voi kääntää päälle 30-lukulaisen, tunnelmallisen aikalaismusiikin. Vajaa 40 musiikkikappaletta sisällään pitävä valikoima käsittää pääasiassa jazz-musiikkia aikansa artisteilta. Lievän enemmistön vie Duke Ellington kappaleineen, mutta listalla mukana on myös muun muassa Django Reinhardt sekä Louis Armstrong. Mikäli haluaa oikein fiilistellä, voi pelin videoasetuksista vielä säätää päälle mustavalkomoodinkin.

Mafia: Definitive Edition on mahdollista ostaa Mafia Trilogy -kokoelmana tai mikäli haluaa vain tämän ensimmäisen Mafian Definitive-remaken, saa sen mukavasti budjettihintaisesti neljällä kympillä. Open worldistaan huolimatta uusittukin Mafia on edelleenkin lähes kokonaan lineaarinen tarinakokemus ilman turhaa väkinäistä täytettä, mutta josta löytyy myös vapaan ajelun moodi, autogalleria sekä pientä keräiltävien metsästämistä, mikäli sellainen kiinnostaa. Allekirjoittanut huomasi tykkäävänsä kerätä pelissä aitoja, 1930-luvulta peräisin olevia hienosti piirrettyjä sarjakuvalehtiä (tai niiden kansia), kuten Dime Comics.

Loppusanat

Mafia: Definitive Edition on täysverinen remake vuonna 2002 ilmestyneestä tsekkiläisten tekemästä open world -mafiapelistä. Remake on esikuvalleen uskollinen ja pitäytyy lineaariseksi tarinaksi suunnitellussa open world -kokemuksessa, jossa valokeilan varastavat vahvat hahmot, mielenkiintoinen tarina sekä tunnelmallinen kaupunki. Budjettihintaisena peliä on helppo suositellakin.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Uskollinen esikuvalleen
  • - Vahvat hahmot ja mielenkiintoinen tarina
  • - Pelattavuus ja kontrollit toimivat
  • - Visuaalisesti parhaimmillaan nätin tunnelmallinen
  • - Musiikki ja ääninäyttely
  • - Lost Heaven ei ole täynnä turhaa täytettä
  • - Pelissä on useita hienoja elokuvamaisia kohtauksia
  • - Turhat ajot saa halutessaan skipata
  • - Free ride on rento
  • - Budjettihintainen

Huonoa

  • - Pari loppupään tehtävää on tylsiä
  • - Viholliset monesti turhan kestäviä..
  • - ..Eikä tekoäly ole aina täysin järjissään
  • - Poliisit on liian helppo karistaa kannoilta