Mafia II arvostelussa

Ilmestyessään vuonna 2002 pitkään ja hartaasti odotettu Take 2:n gangsteripeli nimeltä Mafia upposi hyvin GTA III:n läpikolunneisiin. Mafia sijoittui ajallisesti 1930-luvulle, joten ajanjakso oli jotain aivan uutta, sillä sitä ei oltu kovin monesti toimintapeleissä aiemmin kuvattu. Mafian kovia valttikortteja olivat lisäksi sen mielenkiintoiset henkilöhahmot sekä vahva tarina, joka seurasi pelin päähenkilön, Tommy Angelon nousua tavallisesta taksikuskista Mafian juoksupojaksi ja siitä vielä korkeammalle hierarkiassa.

Ensimmäinen Mafia oli jokseenkin ikuisuusprojekti, mutta niin on ollut myös pelin jatko-osakin, Mafia II, joka ehti olla työn alla kuusi vuotta. Pelin kehityksen aikana molempien pelien kehittäjänä toiminut Illusion Softworks tuli Take 2:n toimesta ostettua ja liitettyä osaksi 2K-brändiä. Nyt uusi Mafia kuitenkin vihdoin ja viimein on täällä. Mafia II ei sinänsä ole varsinainen jatko-osa edeltäjälleen, sikäli koska se ei kanna mukanaan ensimmäisen Mafia -pelin hahmoja tai jatka siitä mihin jäätiin. Mafia II:ssa pelaajan ohjastama amerikanitalailainen sodasta palaava nuori hahmo – Vito Scaletta – kokee ykkösen tapaan nousun Mafian juoksupojasta entistä tärkeämmäksi jäseneksi rikollisorganisaation parissa.

Mafia II on pelattavuudeltaan hyvin lähellä ensimmäistä Mafiaa ja samalla GTA- sekä “GTA-tyylisten” pelien omaksumaa hiekkalaatikkokonseptia, jossa pelaaja voi rellestää vapaasti isossa ja avoimessa kaupungissa. Mafiassa ainoa poikkeus tähän kaavaan tosin on se, että pelimaailmassa ei juonitehtävien ohella ole juuri muuta nähtävää. Suorittamalla tehtäviä Vitoa palkitaan kahisevalla, jota voi useaan otteeseen pelin aikana sitten törsätä muutamissa paikoissa pitkin kaupunkia – tosin välillä juonenkulku myös vie kaikki rahat ja sitten ollaan taas puilla paljailla. Raha (silloin kun sitä on) kelpaa asekaupoissa, vaatekaupoissa, sekä autopajoilla, joista viimeksi mainitussa voi tuunata autoa tehokkaamakksi ja samalla karistaa virkavallan kannoiltaan maalauttamalla ja uudelleenkilvettämällä kaaransa, mikäli tilanne kaduilla äityy liian pahaksi. Muuta puuhasteltavaa Empire Bay -nimeä kantavassa kaupungissa ei sitten olekaan. Esimerkiksi Electronic Artsin pelattavan The Godfather -pelin tapaan pelaaja ei pääse lainkaan perimään suojelurahaa liikkeiltä tai mitään muuta vastaavaa.

Muille samankaltaisille peleille ominaiseeen tapaan pelimaailmasta puuttuvat tällä kertaa siis sivutehtävät ja esimerkiksi minipelit, kuten vaikkapa GTA:n biljardi ja Red Dead Redemptionin korttipelit ja sen sellaiset. Mafia II onkin edeltäjänsä tapaan isokokoisesta maailmastaan huolimatta varsin lineaarinen pelitapaus, jossa kaikki tapahtumat pyörivät pelkästään pelin juonen ympärillä. Ei tämä toisaalta haittaa, sillä liian monissa nykypäivän pelissä on niin paljon puuhattavaa (esimerkiksi juuri Red Dead Redemption), että varsinainen tarina tuntuu jäävän osittain muun pelattavuuden jalkoihin. Mafia II:ssa tarina on kaikki kaikessa, mutta ei pelin käsikirjoitus siitä huolimattakaan ole kuitenkaan aivan Oscarin arvoinen mestariteos. Osittain tarinassa hyödynnetään esimerkiksi tuttuja mafiaelokuvien kliseitä ja pelin avauskin on melkein suoraan kuin alkuperäisestä Kummisetä -elokuvasta: perheen varttunut nuorimies saapuu takaisin kotiin sodasta ja ei aikaakaan, ennen kuin hänet jo revitään mafiatouhuihin mukaan.

Jo varhain pelin alkupuolella pelaaja tutustetaan Viton parhaaksi kaveriksi nousevaan, lihavaan ja pätkään rääväsuu-Joeen (miksi kaikki lyhyet ja paksut ovat aina mafiaelokuvissa Joe -nimisiä?) jonka kanssa Vito tekee yhden jos toisenkin keikan mafialle. Pelin kuluessa mukaan tarinaan nousee muitakin vaikuttavia hahmoja ja on tarjolla myös muutamia juonenkäänteitäkin.

Useimmat pelin tehtävistä liittyvät jonkun listimiseen, mutta sekaan mahtuu myös muutakin, kuten tupakkakartonkien laitonta kaupustelua, huumeiden hankintaa, takaa-ajoja, sekä kavereiden ruotuun pistämistä. Pääosan ajasta pelin tehtävät tarjoavat riittävää vaihtelua, eikä Mafia II sorru esimerkiksi GTA IV:n kaltaiseen “tapa, tapa, tapa, tapa” -tehtäväkaavaan, vaikka tulitaistelut eri järjestöjen välillä toki saavat myös osansa Mafia II:ssa. Alkuperäiseen Mafia -peliin nähden jatko-osan tekoäly on kokenut melkoisen harppauksen ja paikoitellen tulitaisteluissa tommy gunien, revolvereiden sekä Thompsoneiden laulaessa on pelissä kunnolla tunnelmaa, kun niin vihollinen kuin omatkin osaavat oikeasti ampua. Pelaajan mukana silloin tällöin roikkuvat kaverit eivät ole mitään kuriositeetteja, vaan ampuvat vihollisia nurin siinä missä pelaaja itsekin.

Koska kyseessä on isoon pelimaailmaan sijoittuva toimintapeli, on tarjolla myös autoiluakin. Mafia II:ssa eletään 40- ja 50-lukua, on selvä juttu, että menopelit kulkevat jo reippaasti nopeammin kuin alkuperäisen, 30-luvulle sijoittuneen pelin hitaat autokotterot. Pelissä on tarjolla arcade- ja simulaatio-ajomoodit, joista simulaatio on vakiona pois päältä. Simulaation kanssa ajaminen on realistisempaa ja esimerkiksi auto lähtee helpommin käsistä ja jarrutukset on tehtävä aikaisemmin, mikäli haluaa auton pysähtyvän. Etenkin pelin alkupuolella — kun eletään talviaikaa — on simulaatiomoodilla luistelu hauskaa puuhaa, koska ajettavuus on niin hyvin toteutettu. Erilaisia autoja on riittämiin aina sporttisista avoautoista perusautoihin, kuorma-autoihin sekä hieman isompiin säiliöautoihin, mutta ykkösen tapaan autojen suurin tarkoitus pelissä on toimia kulkuvälineenä paikasta A paikkaan B. Edestakaisin ajamista ja pitkiä välimatkoja on välillä ehkä turhankin paljon ja autoilu yhteensä lisää pelin kestoon varmasti vähintään tunnin peliaikaa. Onneksi automatkoja helpottamaan on tarjolla riittävän paljon 40- ja 50-luvun lisensoitua musiikkia, joka auttaa virittymään oikeanlaiseen tunnelmaan.

Mukana on edelleen ykkösestä tuttu nopeusrajoituksien tarkkailu virkavallan osalta, mutta oletuksena nopeusmittari on pois päältä, eikä sitä näe, mutta ylinopeudesta sakotetaan ? joskus. Yksi pelin kompastuskiviä mitä sen haastavuuskäyrään tulee, tuntuisikin liittyvän juuri pelin virkavaltaan. Tarpeeksi tuhoa tehdessään pelaaja kyllä saa useamman poliisiyksikön (ja lopulta tommy gunein aseistetut sellaiset) peräänsä, mutta poliisien tehokkuus tuntuu olevan vähän niin ja näin. Poliisit saa ehkä hieman liiankin helposti karistettua kaahaamalla tuhatta ja sataa kortteleita pujotellen. Lopulta poliisien mielenkiinto yleensä katoaa kokonaan, vaikka pelaajan etsintäkuulutus pysyykin voimassa niin kauan, kunnes vaihtaa vaatteet ja auton.

Vastaansa pelaaja ei kuitenkaan saa mitään GTA:n tyylistä virkavaltatykitystä, josta ei lopulta elossa millään selviäisi. Muutoinkin tuntuu, että esimerkiksi nopeusrajoituksien rikkomisesta tai kolaroimisesta kiinnostuminen on poliisien osalta jokseenkin satunnaista. Pienten riehumisten jälkeen kiinnijäämisestäkin yleensä selviää joko lahjomalla, maksamalla kiltisti sakot ? tai jos on täysin rahaton, voi poliisilta myös pyytää anteeksikin, jolloin sakko unohdetaan tyystin. Jos pelaaja jää kiinni tapettuaan siviilejä ja poliiseja, on kuitenkin tiedossa eräänlainen “game over,” joka tarkoittaa usein joutumista takaisin viimeisimpään tallennuskohtaan — yleensä takaisin Viton omaan asuntoon.

Mafia II ei ole kestoltaan välttämättä sieltä lyhyimmästä päästä, reippaan 20:n pelitunnin kellotuttua mittariin ainakin allekirjoittaneella juuri ennen lopputekstejä, mutta se ei myöskään ole pisimmästä päästä. Pelatessa on mahdollista avata jos jonkinnäköistä konseptikuvaa, sekä mahdollista löytää Playboy-lehtiä sieltä täältä, joita keräämällä saa avattua itselleen playgirl-kuvia tiirailtavaksi pelin valikoissa. Kuvia on tarjolla useita kymmeniä ja lehtiä ei kaikkia ole aivan helppo edes löytää. Mikäli uudelleenpeluu innostaa voi pelin pelata toiseen otteeseen hard-tasolla, jolloin voi avata vielä lisäksi pin up -tyttöjen kuvia valikkoon.

Kun kerran silmänruoasta puhutaan, voidaan yhtä hyvin mainita sana tai toinen pelin visuaalisesta ulkoasusta. Valmiin pelin grafiikka tuntuu parantuneen hiukan xbox-demon ajoilta, jossa tuntui olevan jokseenkin olematon reunanpehmennys käytössä. Mafia II:n Xbox 360 versio ei suinkaan ole se kaunein painos pelistä PC-version viedessä tarkkuudessa voiton, eikä peli myöskään ole xboxin kirkkainta kärkeä visuaalisesti, mutta allekirjottaneen mielestä kokonaisuus toimi silti paremmin, kuin esimerkiksi GTA IV:ssä. Maisemat ovat riittävän hienoja ja autojen yksityiskohtiinkin on panostettu, mutta hienointa katsottavaa ovat ehdottomasti pelin hahmojen liikeanimaatiot, etenkin välipätkissä, joissa kuvataan hahmojen ilmeitä ja eleitä. Niihin on panostettu ja se kertoo myös siitä, että Mafia II:n tarkoitus on ollut luoda onnistuneita ja pidettäviä ja vihattavia sankareita/antisankareita. Siinä on mielestäni onnistuttu ja Vito on hahmona paljon persoonallisempi ja karismaattisempi kuin esimerkiksi GTA IV:n Nico Bellic.

Ääninäyttelyäkään ei sovi unohtaa ja vaikka osa näyttelijöistä onkin selkeästi saanut osakseen puhuttaa useamman hahmon sanat, ovat suurimmat päähahmot (Vito, Joe, Henry) todella hyvin näyteltyjä ja lisäävät uskottavuutta todella paljon. Vielä kun olisivat sijoittaneet koko pelin pelkkiin kylmiin talvimaisemiin, kun kesäisiin ja aurinkoisiin maisemiin perustuvia toimintapelejä on jo niin maan pirusti tehty. Se jos mikä olisi ollut vaihtelua.