Manhunt 2 arvostelussa

Pääasiassa täysi-ikäiselle väestölle pelejä tehtailevalla Rockstar Gamesilla on kyseenalainen maine peliväkivallasta innostuvien moraalipoliisien ärsyttäjänä. Vaikka yksittäisten pelien alueellisissa myyntikielloissa ei ole firmalle mitään uutta, taisi muki loiskahtaa hieman yli Manhunt 2:n kanssa, jonka koko eurojulkaisu kiikkui vaakalaudalla, kun Iso-Britannian sensuuriviranomaiset kieltäytyivät asettamasta sille myyntiin tarvittavaa ikärajaluokitusta. Reilun vuoden mittaisen oikeussalilimbon jälkeen, peli pääsi lopulta myyntiin hieman saksittuna painoksena, mutta Rockstarin kannalta vahinko oli jo tapahtunut; harvaa nimittäin jaksaa innostua menneen talven kohupelistä, etenkään kun julkaisualustana on jo kuoppausta vaille kuollut PS2. Lohdullista on kuitenkin se, ettei pelaaja hävinnyt tässä sirkuksessa yhtään mitään.

Ensimmäinen Manhunt herätti pahennusta väkivallalla ja mahanpuruja tönköillä kontrolleillaan. Kakkonen jatkaa suurin piirtein samoilla linjoilla. Juoni ei keskity tällä kertaa makaaberin televisioviihteen tuottamiseen, vaan Manhunt 2:ssa pelaaja seuraa vankimielisairaalasta paenneen Daniel Lambin ja tämän psykoottisen rikoskumppanin, Leo Kasperin väkivaltaista karkumatkaa. Niskaan hengittävät virkavalta ja se tällaisille tarinoille pakollinen, keinoja kaihtamaton salajärjestö, The Project. Muistikatkoista kärsivä Daniel ja väkivaltaa suosiva Leokaan eivät ole niitä tavanomaisimpia kylähulluja, vaan ihmisesteiden brutaali poistaminen tuntuu olevan kaksikolla vähän liiankin verissä. Näistä eväistä ei arvatenkaan kauhean omaperäistä jälkeä synny, eikä juonessa olisi juuri hurrattavaa ilman Rockstarille ominaisen laadukasta dialogikäsikirjoitusta ja vertaistaan hakevaa ääninäyttelyä. Näiden ja pelin muutoin intensiivisen äänimaailman varaan rakentuva tunnelma on kaikessa ahdistavuudessaan Manhunt 2:n parasta antia ja se saa helposti unohtamaan juonen olevan läpeensä ennalta arvattava ja keskinkertainen keitos.
Näin päättyy lyhyt lista Manhunt 2:n hyvistä puolista, sillä itse pelaaminen on samaa groteskia ja ideaköyhää murhahiippailua kuin edeltäjässäänkin. Pelaaja valssaa Danielin, sekä pariin otteeseen myös Leon saappaissa halki lineaaristen tasojen, hiiviskellen varjoissa ja eliminoiden mahdollisimman raa’alla ja julmalla tavalla pahaa-aavistamattomia vihollisia. Optimitilanteessa pelaajaa väijyy vastustajansa selän takana, lyöntinappi pohjassa, ja lähettää kaverin tuonpuoleiseen verisen tappoanimaation kera. Mitä pidempään lyöntinappia saa pidettyä pohjassa, sitä sotkuisempi murha hyökkäyksestä seuraa. Tilanne kääntyy usein kuitenkin päälaelleen, sillä vihollisilla on, Murphyn lakia mukaillen, taipumus kääntyä juuri väärällä hetkellä ympäri, tai astua pari askelta eteenpäin, jolloin pelaaja huitaisee tyhjää, paljastaen läsnäolonsa. Yleistä on myös kompuroida puolivahingossa nurkan takana seisovan naamiomiehen eteen, sillä pelin kamerakontrollien lähes täydellinen puute jättää pelaajan usein epätietoisuuteen ympäristöstään. Tästä seuraa yleensä välitön turhautuminen ja nopea pako, sillä lähitaistelu on yhtä kankeaa, kuin riskialtistakin, mutta puusilmäisten pahisten eksyttäminen puolestaan ylettömän helppoa. Viholliset tipahtavat kuin eno veneestä, kunhan vaivautuu jolkottelemaan lähimmän näköesteen taakse ja seisahtamaan hetkeksi varjoon. Lyhyt odottelu rauhoittaa tilannetta, jonka jälkeen samaa kaavaa toistetaan uudestaan ja uudestaan, kunnes pelaaja onnistuu lopulta tuikkaisemaan sen kädestään löytyvän paperiveitsen tai lasinsirpale suoraan silmän kautta kurkkutorveen asianmukaisten kuolonkorahdusten kera.

Pelaajalle annetaan käyttöön melkoinen arsenaali tappovälineitä aina muovipusseista ruosteisiin sahoihin ja uutuutena, myös ympäristöstä löytyy ennalta määrättyjä “teloituspisteitä”, joissa vihollisensa voi esimerkiksi kuristaa puhelimen johtoon, tai sysätä naama edellä sähkökaappiin. Peliin on upotettu niin monta veristä ja luovaa tapaa kanssaihmisten listimiseen, ettei väkivallasta voi puhua pelkkänä tehokeinona, vaan kyse on joko itseisarvoisesta- tai sensaatiohakuisesta sadismista. Voisin veikata jälkimmäistä.

Manhunt 2:n provokatiivinen raakuus ei kuitenkaan onnistu häivyttämään sitä tosiasiaa, että alle piilotettu hiiviskelypeli on yksinkertainen ja tylsä. Tämän ovat huomanneet varmasti tekijätkin, sillä puolivälin jälkeen peli irtautuu hetkittäin peruskaavastaan, muuttuen keskinkertaisesta hiiviskelystä silkaksi räiskinnäksi. En oikeastaan osaa sanoa, olisiko tympeässä murhahiippailussa pysyminen ollut parempi vaihtoehto, mutta ammuskelupelinä Manhunt 2 on täysi katastrofi. Vasemmasta liipasimesta aktivoidaan automaattitähtäys, joka lukitsee aseen kohteeseensa ja pelaajan tehtäväksi jää lähinnä edestakainen sinkoilu ja ammuskelunappulan aivoton näpyttäminen. Tähtäys lukittuu useimmiten keskivartalon seutumille eikä siihen voi itse vaikuttaa, mikä tekee suojien takaa kurkistaviin vihollisiin osumisesta puhdasta sattumaa. Koko ammuskelumekaniikka on pelikoneiston tavoin suoraa perua Rockstarin vuosien takaisesta Grand Theft Auto III:sta ja se kyllä valitettavasti näkyy ja tuntuu.
Kaikkiaan Manhunt 2 jättää jälkeensä melko puistattavan olon. Ei niinkään typerän ja lapsellisen verileikkinsä puolesta, vaan enemmänkin siksi, ettei se ole neljän vuoden kehityssyklinsä aikana onnistunut merkittävästi parantamaan edeltäjänsä, jo aikoinaan vaillinaista kaavaa. Narista voisi myös pelin epäselvästä grafiikasta, mutta ketään tuskin yllättää, ettei yhdeksättä vuotta puskeva PS2 ole enää se terävin veitsi tässä laatikossa. Olipa sitä mitä mieltä tahansa Manhunt 2:n liioitellun groteskista väkivallasta, karu tosiasia on se, että peli on pohjimmiltaan hiton tylsä ja kaavamainen, eikä mikään määrä puhkottuja silmiä ja katkottuja niskoja voi tätä asiaa korjata. Mikäli vielä kiinnossaa, saa peliä varmasti seuraavaan vuodenvaihteeseen mennessä alelaareista ympäri maan.