Arvostellut: Mikko Kosonen, 15.tammikuu 2004

Peliarvostelu

Manhunt

Pelin nimi: Manhunt
Alusta: Playstation 2
Ikäraja 18
Moninpeli Ei
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Manhunt kansikuva

Rockstar North on tätä nykyä jo varsin tunnettu nimi pelimaailman keskuudessa. Ovathan kyseisen pelitalon työntekijät vastuussa jättisuosion saavuttaneesta ja miljoonia myyneestä varsin väkivaltaisesta Grand Theft Auto pelisarjastaan, jossa varastetaan autoja, tapetaan poliiseja ja muita ihmisiä jotka asettuvat pelaajan tielle. Mainetta ja mammonaa on siis jo riittämiin niin itse Northilla kuin tämän omistavalla ja sen pelejä julkaisevalla Rockstar Gamesillakin(tai toiselta nimeltä Take 2). Ilmeisesti rahan riittävyydestä johtuen on Northin pojille annettu hieman vapaammat kädet kokeilla myös jotain uutta ja hieman GTA-peleistä poikkeavaa konseptiakin. GTA-peleissä on pystynyt potkimaan ja hakkaamaan muita ihmisiä ensimmäisestä osasta lähtien ja siinä vaiheessa, kun GTA III-pelin myötä siirryttiin kyseisessä pelisarjassa 3D-maailmaan muuttui väkivallan luonne raaemmaksi ja realistisemmannäköiseksi.

Sen verran paljon ovat Rockstar Northin pojat ilmeisesti itse pitäneet peleissään jalankulkijoiden potkimisesta, hakkaamisesta kuin teloittamisesta mitä erilaisemmilla ”työkaluilla” GTA-peleissään, että ovat päättäneet tehdä aiheesta kokonaan oman pelinsäkin; saanen nyt esitellä teille pelin nimeltä Manhunt.
Manhunt heittää pelaajan James Earl Cash nimisen murhaajan rooliin, joka pelin alussa tuomitaan kuolemaan ja teloitetaan.. Näin ei kuitenkaan käy oikeasti vaan koko homma on vain silmänlumetta ja kulissia TV-uutislähetyksessä. Oikeasti Cash tainnutetaan ja kuljetetaan väkisin slummikaupunkiin nimeltä Carser City, josta tarkkaavaisempi ja pelitalon aiempia pelejä pelannut pelaaja on kuullut mainittavan aivan ohimennen GTA III-pelin eräällä autoradiokanavalla.

Carser Cityssä ei kukaan täysjärkinen asu ja siellä majaileekin ainoastaan Cashin kaapanneen mielipuolen kätyreitä. Tämä kyseinen mielipuoli haluaa kuvata kokonaisuudessaan rakennusten seiniin pulttaamilla valvontakameroillaan keksimänsä tappoleikin, ihmisjahdin(englanniksi manhunt) jossa tämän mielipuolen kätyrit etsivät Cashia tappaakseen tämän. Cash joutuu toki puolustamaan itseään ja ikäänkuin pakonkin edestä tappamaan näitä muita murhaajia. Heti ensimmäisenä pelistä tulee mieleen takavuosien toimintaelokuva The Running Man(suomenkielinen nimi Juokse tai kuole), jossa tätä nykyä kuvernöörinä hyörivä iso-arska joutuu pakenemaan ja tappamaan TV-kameroiden edessä pelastaakseen itsensä.

Cash herää slummikaupungista ja mielipuoli käske tätä laittamaan korvaansa vieressä lojuvan kuulokkeen, jonka kautta tämä mielipuoli pitää yhteyttä ja neuvoo pelaajaa miten ja minne mennään. Cashilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa tähän mielipuoleen, mikäli mielii saada edes jonkinlaisen mahdollisuuden karata kaupungista. Kaupungin pimeillä kujilla vaanivia murhaajia ei ole mitenkään kiva kohdata kasvokkain tai ainakaan suoran kontaktin kautta, joten onkin viisasta väijyä ja vaania piilosta tappajia. Tämä mielessä peli onkin suunniteltu ja kaupunki on täynnä pilkkopimeitä paikkoja sekä slummitaloja joita hyödyntää. Cashin ei muutenkaan kannata mennä suoraan uhoamaan paljailla nyrkeillään murhaajien nokan eteen, sillä nyrkeillä hakkaamalla ei saa aikaan kovinkaan nopeasti ketään kanveesiin tässä pelissä.

Tästä syystä kaupunkiin onkin ripoteltu sinne tänne hyödyllisiä ”työkaluja”, kuten pesäpallomailoja, sorkkarautoja, veitsenteräviä lasinpaloja, sekä muovipusseja joilla tukehduttaa vastustaja. Näilläkään tappaminen ei ole aivan viisasta kirkkaan katulampun loisteessa vaan tappaminen pitäisi hoitaa vaanimalla piilossa ja sitten tehdä yllätyshyökkäys mitään aavistamattoman vihollisen selustaan. Jos kuitenkin joutuu tappelemaan kasvokkain, tai vihollinen ehtii vaikka kuulla Cashin kengistä kuuluvan rapinan ennen kuin sorkkarauta kolahtaa pääkoppaan, joutuu pelaaja ikävään tappelumatsiin. Ikävää tämä on lähinnä kahdesta eri syystä.

Ensimmäinen on se, että vihollisten hakkaaminen on aivan liian epärealistiseksi tehty. On vaikea kuvitella, että oikeassa elämässä kukaan ihminen kestäisi viittä tai kuutta sorkkaraudan tai pesäpallomailan iskua pääkoppaan. Kuuden iskun jälkeenkin vihollinen vielä vikisee maassa ja nousee ylös ellei lopeta tätä siihen paikkaan. Pelaajan hahmo ei tietystikään ole yhtä kestävänahkainen vaan suoraan tappeluun joutuminen tietää usein kuolemaa. Tilanteen voi yrittää muuttaa voitoksi, mikäli löytää kenttään ripoteltuja kipulääkkeitä. Hienona yksityiskohtana hermostumista pahiksien liiallisesta kestävyydestä voi hieman lievittää, kun hakkaa vihollista niin kauan, että kaverilta leviää aivot maahan mikä ehkä antaa pientä osviittaa siitä miksi pelille onkaan lätkäisty se 18-vuoden ikäraja.

Toinen ikävä juttu Manhuntissa on se tosiasia, että pelin tappelusysteemissä ja kontrolleissa yleensäkin olisi hieman parantamisen varaa. Peli käyttää GTA III- ja GTA: Vice Citystä tuttua pelimoottoria joista Manhuntin tappelusysteemikin on peräisin. Tappeleminen ei koskaan edellä mainituissa GTA-peleissä ollut mitenkään kovin hyvin toteutettu, mutta koska autojen varastaminen sekä niillä ajaminen(ihmistenkin päälle)oli pääosassa, ei tappelemiseen niin hirveästi jaksanut kiinnittää edes huomiota sen ollessa sivuosassa. Mutta koska Manhuntissa tappeleminen ja tappaminen on koko homman juju, tulee sen toteutus pakostikin huomattua. Tappeleminen on yksinkertaisesti sanottuna kömpelösti toteutettu. Piilossa vaanimalla ja pientä mekkalaa samalla pitämällä vihollisen huomion herättämiseksi ja sitten oikealla hetkellä iskemällä johti ainakin itselläni vähän turhan usein siihen, että muovipussitemppu tai lasinpalalla kurkku auki niksi eivät onnistuneetkaan ja vihollinen äkkäsi selän takana vaanivan vaaran ja ehti hakata yli puolet Cashin terveydestä pihalle ennenkuin vihollisen sai vaimennettua. Vaikkakaan pelin pahiksilla ei ole mikään kovin hyvä tekoäly niin on aina hyvä kantaa tapetut kaverit varjoihin piiloon.

Edellä mainitut yhden iskun raa’t teloitustavat menevät usein pieleen jos ei saa tähtäystä juuri tismalleen oikealle kohdalle, mikä on todella ärsyttävää. Apuna tässä on uusimmista GTA-peleistäkin tuttu ”automaattitähtäys”, jonka saa päälle kun pitää pohjassa L1-nappulaa. Automaattitähtäykselläkään ei tosin saa teloitustemppuja läheskään aina onnistumaan sillä pelaajan pitää olla joka kerralla tietyn etäisyyden päässä vihollisesta siinä vaiheessa kun ”teloitusnappia painaa”. Muilta osin Cashin käskyttäminen onnistuu seuraavasti; vasemmalla tatilla liikutaan, oikealla liikuttamalla aktivoituu eräänlainen first person kuvakulma, jolla voidaan tiirailla maisemia paikaltaan. Kolmio-napilla voidaan liimautua kiinni seinään ynnä muihin ja kurkkia samalla esimerkiksi seuraavan nurkan taakse ja/tai hakata nyrkkiä seinään äänen pitämiseksi, sekä kanniskella tapettuja pahiksia. X- ja neliö hoitavat hakkaamisen virkaa neliön ollessa tehokkaampi, mutta hieman hitaampi iskemistapa kuin X. Ympyrällä voidaan vaihtaa kädessä olevaa asetta kaikkien mukana olevien välillä tai sitten sitä pohjassa hetken aikaa pitämällä voidaan poimia uusia työkaluja maasta. L2 ja R2-nappuloita pohjassa pitämällä voidaan liikkua vastaavasti sivuttain joko oikealle tai vasemmalle.

Graafisesti Manhunt eroaa esimerkiksi GTA: Vice Cityn visuaalisesta tyylistä kuin yö päivästä. Siinä missä Vice City on värikkäämpi ja sarjakuvamaisempaa ulkoasua huokuva peli, on Manhunt synkkä ja pimeä värisävyltään tavoitellen samalla enemmän realistisempaa ulkoasua. Itselläni Manhuntia pelatessa pelin visuaalisuus toi vahvasti mieleen elokuva nimeltä Fight Club, joka niin ikään on varsin synkkäsävyinen. Graafisesti Manhunt on omasta mielestäni onnistuneen näköinen Playstation 2-peli yleisesti ottaen siinä missä Vice Citykin. Pelin teemaa korostamaan on kuvaan hienosti upotettu näkyvää, muttei kuitenkaan silmiinpistävää liikkuvaa rakeutta, joka luo erinomaisesti sen tunnelman, että ohjain kädessään TV-ruutua töllöttävä pelaaja katselisi Cashia valvontakameran linssin takaa. Myös yhden iskun tappoliikkeet ja lyhyet ”välianimaatiot” on toteutettu samaan tyyliin, joskin niissä rakeisuus ja kuvahäiriöefektit näkyvät erittäin selkeästi ja hienosti ruudulla. Myös pelin päähenkilö Cash näyttää varsin onnistuneesti kylmäveriseltä murhaajalta siinä missä erilaisin naamioin ja lyömäasein varustautuneet pahiksetkin.
Äänipuolella ei tällä kertaa kuulla radiokanavia, niiden juontajia eikä mitään musiikkiakaan.. Onneksi. Pelin melko hiljainen, pientä painostavaa saundia silloin tällöin ulos puskeva ”musiikki”, sekä tappajien höpötykset tyyliin ”come here you rat bastard!” antavat pelille omanlaisen ilmeen, joka palvelee hyvin pelin teemaa ja kokonaisolemusta.

Yhteenveto

Kaipaa hiomista

Hyvää

  • - Grafiikka ja äänet
  • - Idea

Huonoa

  • - Kontrollit kaipaavat hiomista
  • - Toteutus