Mario Kart Wii arvostelussa
Mario Kart Wii on Nintendon värikkään ja perheystävällisen autopelisarjan uusin inkarnaatio. Vaikka verraton perhepeli onkin, eivät sarjan kanssa aiemmin touhunneet osaa peittää hienoista pettymystään siitä, kuinka samanlainen Mario Kart Wii on edeltäjiensä kanssa. Toki, mukana on uusi ohjain, ehkä Wiin kaikkien aikojen toimivin verkkopeli ja tukku ajeltavia moottoripyöriä, mutta itse pelaaminen on sitä totutun mukavaa sähellystä pitkin mielikuvituksellisia ratoja, nerokkaiden tingeltangelimusiikkien säestyksellä. Ihan mukavaa ja toimivaa, joskaan ei nyt aivan sellaista klassikkomateriaalia, jota Mario-brändätyltä peliltä on vuosien varrella totuttu odottamaan. Perhepelinä, viisi tähteä ja megasieni, tosikkopelurit laskekoot tähdet alta.
Siinä, missä Sony ja Microsoft tappelevat nenät verillä sukupolven parhaan autopelin tittelistä, tuputtaen turpiinsa realismia ja teräväpiirtoa, kulkee Nintendo taasen omia polkujaan tarjoten väljähtäneen realismihakuisuuden tilalle sateenkaaren värejä ja mikroautoja. Jep, Mario Kart on siis jälleen täällä, kasvattaen otettaan vakiofanien ohella myös arkipelaamista harrastavan yleisön suuntaan. Mikäpä sen järkevämpää, sillä sarjan karamellikuorrutteinen teema ja välitön tunnelma on omiaan houkuttelemaan Wiin ääreen vaikka koko perheen. Tällä kertaa vanhempienkaan ei tarvitse hävetä pelitaidottomuuttaan, kun kouraan isketään pelin mukana tuleva rattiohjain, jota osaa pyöritellä aikuinenkin.
Sarjan vakiofaneille, Mario Kart Wii on kotoisa kokemus; vaikka uudistuksia toki löytyy sieltä täältä, pitäytyy peli uskollisena alkuperäisen, vuoden ’92 Super Mario Kartin hengelle, tarjoten yllinkyllin vauhtia, väriä ja sopivan kieliposkeista pelattavuutta. Meininki on kuten entisaikoina: pelaaja poimii alter-egokseen jonkun suosituimmista Super Mario -hahmoista ja painelee tämän töppösissä kaahailemaan pitkin mitä mielikuvituksellisimpia mikroautoratoja, tavoitteenaan ylittää maaliviiva vähintäänkin kolmen nopeimman joukossa. Peruskisojen ohella, mittaa kavereista ja tekoälystä otetaan areenataisteluissa, joissa kaksi joukkuetta yrittää joko puhkoa toistensa ilmapalloja tai haalia rutosti kolikoita muutamassa minuutissa. Jos nyt unohdetan, verkkopeli, moottoripyörät ja pelin kylkiäisenä tuleva rattiohjain, niin tutultahan tämä kuulostaa, eikös vaan?
Itse ajaminen on totuttuun tapaan kaukana realismista ja helppoa kauraa myös amatöörien omaksuttavaksi. Jarruun ei juuri helpoimmilla vaikeustasoilla tarvitse edes koskea, eikä voitolla ole välttämättä paljoakaan tekemistä täydellisen ajon kanssa, sillä radat notkuvat itsensä eduksi, tai vaihtoehtoisesti kanssakilpailijoiden kiusaksi tarkoitettuja bonusesineitä. Välkehtiviä laatikoita keräämällä, peli arpoo pelaajan käyttöön jotain enemmän tai vähemmän kivaa aina liukumiinoiksi tarkoitetuista banaaninkuorista, vauhtiruiskeena toimiviin sieniin. Aiemmista osista tutun perusrojun ohella, mukaan on mahdutettu pari uuttakin esinettä, kuten esimerkiksi kaikkien ympäröivien kuskien menoa jarruttavat pow-lohkareet, sekä pelaajan kokoa kasvattavat megasienet. Itse en ole koskaan ollut tämän bonuskaman ylin ystävä, sillä etenkin yksinpelissä, tekoälyllä on inhottava taipumus läväyttää pelaajaa ohjautuvalla kilpikonnalla takaplakkariin juuri ennen maaliviivaa ja painella kaasu pohjassa epäreiluun voittoon. Homma toimii huomattavasti kivemmin moninpelissä, jossa sikailu on kivaa, eikä voitto nyt muutenkaan ole yleistä hauskanpitoa tärkeämpää.
Näkyvin pelillinen uudistus lienee valtavan pelilaatikon uumenista paljastuva rattiohjain. Vaikka kyseessä on pelkkä Fisher-Price lelua muistuttava muovikuori Wiimotelle, on sen psykologinen vaikutus normaalisti pelejä karttavien ihmisten houkutteluun korvaamaton. Jopa rakas tyttöystävänikin intoutui tuota hassua muovirattia pyörittelemään, vaikkei muuten niin pelaamisesta perustakaan. Myönnettäköön kyllä, että omalla kohdallani ratti vaihtui nopeasti takaisin klassiseen Gamecube-ohjaimeen, sillä vailla vastusta tai ääripäätä olevan kiekon pyörittäminen tuntui yhtä tunnottomalta, kuin PS3:n sixaxis-ohjain. Outoa kyllä, moni pelikriitikko pitkin verkkoa väittää kirkkain silmin aivan toista, mutta itse rohkenen älähtää, vaikka se olisikin itse innovaatiokeisari Nintendo, joka ilman vaatteita haahuilee.
Muilta osin pelattavuus jättää harvinaisen vähän nokan koputtamista. Tekoäly huijaa vain siinä määrin, ettei kisailusta kato hektisyys, mutta kumpinauhamaisuus toimii toiseenkin suuntaan, eikä sijoitustaan yleensä tarvitse hävetä vaikka törttöilisi hieman reippaamminkin. Tosipelurit arvostanevat jo aiemmista osista lainattua mahdollisuutta buustailla vauhtiaan sivuluisuilla, joita riittävän pitkään jatkamalla saa aikaan rakettimoottorimaisen efektin. Ominaisuutta on onneksi viritelty tällä kertaa siten, ettei sen käyttö ole enää mielekästä muualla kuin mutkissa. Liu’ut ovat myös se tekijä, jossa ilmenevät mikroautojen ja moottoripyörien erot: siinä missä nelipyöräiset ajokit aliohjautuvat ja hakeutuvat puoliväkisin kohti ulkokaarretta, tekevät moottoripyörät juuri päinvastoin, selviten vauhdikkaasti hieman tiukemmistakin mutkista.
Sisällöllisesti Mario Kart on tapansa mukaan vahvoilla. Mukana on niin jaetun ruudun nelinpeliä, kuin tasokkaasti toteutettu verkkopeli sekä tietenkin tukku yksinpelimuotoja erakoille sekä vain yhden ohjaimen omistajille. Yksinpelistä löytyvät ne kaikki jokaiselle autopelille pakolliset pelimuodot, aina ratoja, menopelejä ja hahmoja avaavasta Grand Prix -uramoodista yksittäisiin areenataisteluihin. Hieman harvinaisempaa yksinpeliherkkua edustaa aika-ajo-moodi, jota voi ajaa joko pelkkää kelloa tai netistä imuroitavia aavekuskeja vastaan.
Se, mistä todellinen riemu repeää, on Mario Kartin vääntäminen usean pelaajan voimin. Hektisimmillään meininki on tietenkin neljän pelaajan tihrustaessa samaa ruutua yhdeltä sohvalta, mutta kaikkien odotusten vastaisesti, myös Mario Kart Wiin verkkopeli toimii esimerkillisen hyvin. Hätäisimmät pääsevät mukaan nettikaahailuihin parilla napinpainaluksella, pelin arpoessa peliseuraa valitun mantereen ja omaan mii-hahmoonsa sidotun nettipistesijoituksen perusteella. Vaikka päädyinkin useampaan otteeseen itseäni selvästi tasokkaampaan peliseuraan, tuntui homma toimivan hyvin: pelaajia kuitenkin riitti, eikä verkkoviivettä, yhteyden katkeilua tai muita klassisia verkkopeliongelmia esiintynyt. Verkkopelaamista voi harjoittaa myös sisäsiittoisesti omia ystäviään vastaan, mutta tämä ominaisuus jäi käytännössä kokeilematta, koska omasta kaveripiiristäni ei montaakaan Wiin omistajaa löydy.
Loppujen lopuksi Mario Kart Wii tuntuu hieman liian tutulta ja turvalliselta lisäykseltä sinänsä toimivaan pelisarjaan. Mario Kartin meno on aina ollut lystiä, eikä ikinä kannattaisi korjata mitään, mikä ei ole rikki, mutta kun sadannen kerran kiroilee loppusuoralla, hakeutuvilla ammuksilla tylyttävää tekoälyä, jää hieman sellainen olo, että korjaamatta ovat jääneet myös nekin asiat, jotka ovat aina rikki olleet. Pakettiin ympätty ratti kielii kuitenkin siitä, että Nintendo pyrkii Mario Kart Wiillä yhä painokkaammin lapsiperheiden ja muiden sunnuntaipeluriryhmien suosioon. Tämä porukka tuskin yhtyy kaltaisteni tosikkopelureiden itkukuoroon, kunhan meno on hauskaa ja mukaan pääsevät myös ne, joilta konsolipelaamisen tutkinto puuttuu.
