Marvel Vs. Capcom 3 - Fate Of Two Worlds

Marvel Vs. Capcom 3 - Fate Of Two Worlds arvostelussa

Marvel Vs Capcom 3 - Fate Of Two Worlds on Capcomon kolmas yritys sen tappelupelisarjassa sitten vuoden 2002 MCV2-pelin ilmestymisen jälkeen. Jälleen kerran toisistaan mittaa ottavat Marvelin nimekkäimmät, sekä Capcomin oma värikäs hahmokirjo. Kokonaisuutena MCV3 on paljon parempi pelikokemus kuin mitä sarjan kakkososa aikoinaan oli ja lisäksi -- peli näyttää pirun hyvältä!

Teksti: Mikko Kosonen, 22.3.2011 Arvioitu lukuaika: 6 minuuttia
Arvostelun Marvel Vs. Capcom 3 - Fate Of Two Worlds kansikuva

Marvel Vs. Capcom 3 – Fate Of Two Worlds on Street Fighter -hengessä työstetty 2D-tappelupeli, joka hyödyntää visuaalisuudessaan kolmiulotteisia taustoja sekä pelihahmoja.

Marvel Vs. Capcom 2 oli aikanaan yksi ensimmäisiä alkuperäisen Xboxin pelejä joita koskaan arvostelin. Pelattavuudeltaan se ei ollut kelvoton, mutta siitä huolimatta oli jokseenkin järkytys nähdä “uuden sukupolven” konsolin ruudulla jotain niinkin rumaa kuin mitä Marvel Vs. Capcom 2 edusti, etenkin kun pelasin vuorotellen ? siihen aikaan ? erittäin sukkelan näköistä peliä, Buffy The Vampire Slayeria. Ottaen huomioon konsolipelien hinnan, oli julkaisu mielestäni ostajaansa hieman aliarvioiva. 3D:llä työstetyt tausta yhdistettynä röpelöisiin, kaksiulotteisiin sprite-hahmoihin ei oikein uponnut tajuntaani ja päädyin lopulta antamaan pelille vain 2½ tähteä viidestä.

Jos kelataan nykypäivään, niin tämänkaltainen “retrolookilla” varustettujen pelien julkaiseminen on jo paljon hyväksyttävämpää esimerkiski PSN -ja Xbox Live Arcade -palveluiden sekä indie-pelien yleistyttyä huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Samaan aikaan pelien grafiikka ja niissä käytettävä tekniikka on kehittynyt huimasti, joten sarjakuvamaista lookia tavoittelevan pelin ei enää tarvitse sortua rumaan 2D-grafiikkaan, vaan sarjakuvamaisuus voidaan saavuttaa myös 3D-malleillakin.

Marvel Vs. Capcom 2 kai kuitenkin saavutti aikanaan riittävää suosiota, ainakin Marvelin sekä Capcomin fanien ansiosta, sillä nyt arvostelussamme on sarjan kolmas osa, joka on julkaistu uusille konsoleille, kuin PC:llekin. Marvel Vs. Capcom 3 on idealtaan kuin pelattavuudeltaankin täysin identtistä tavaraa edeltäjänsä kanssa, mutta tällä kertaa visuaalinen puoli kuin musiikitkin ovat paljon paremmalla tolalla. MVC3 käyttää pohjanaan toimivan Street Fighter IV:n pelimoottoria ja täten takaa hienot visuaalisuudet sekä kontrollit, joiden taakse kätkeytyy paljon monipuolisia liikkeitä kuin liikekombojakin.

Sisällöntarjonnaltaan MVC3 on melko lailla identtinen SFIV:n kanssa. Ainoana erona on se, että paikallisesti omalta sohvalta pelattavat pelimuodot on MVC3:ssa paketoitu offline mode -valikon alle, Xbox Liven ollessa se toinen vaihtoehto pelin päävalikossa. Offline moden taakse kätkeytyvät vaihtoehdot arcade, versus, training, sekä mission. Arcade on tietokonetta vastaan pelaamista varten ja versus kaverin kurmottamiseen. Trainingissa voi hioa liikkeitään sekä erilaisten liikekombojen käyttöä. Mission on SFIV:n Challenge-pelimuodon tavoin pelimoodi, jossa voi jokaisella pelin hahmolla pelata erilaisia “tehtäviä,” joissa kuitenkin kaikissa on sama päämäärä: onnistua suorittamaan pelin haluama erikoisliike tai liikesarja. Kaksi ensimmäistä tehtävää ovat jokaisella hahmolla suhteellisen helppoja toteuttaa, mutta pidemmäs mennään sitä vaikeammaksi ne muuttuvat, jolloin vaikeuskäyräkin alkavat olla sitä neljän tai viiden tähden luokkaa, joita on lähes mahdotonta useimpien meistä onnistua toteuttamaan. Tottakai innokkaimmat ja kärsivällisimmät opettelijat varmasti oppivat toteuttamaan nämäkin, kunhan ne ensin painuvat ulkomuistiin saakka. Kaikenkaikkiaan tällaisia tehtäviä per hahmo on kymmenen.

Kun pelaaja pelaa yksinpeliä tai suorittaa mission moodin tehtäviä onnistuneesti, kertyy pelaajan kokemustilille pisteitä. Pisteet sitten avaavat automaattisesti uutta sälää, kuten pelin konseptikuvia, hahmojen taustatarinoita kuin myös itse uusia hahmojakin. Kaiken kaikkiaan pelattavia hahmoja pelistä löytyy yli 32 kappaletta ja tarjolla onkin riittävän kokoinen valikoima niin Capcomin kuin Marvelinkin hahmoja pelattavaksi.

Mukaan taistelemaan lähtevät Capcomin puolelta muun muassa Devil May Cry -pelien Dante, uusimpien MegaMan -pelien lookilla varustettu hahmo Zero, Street Fighterista tutut Ruy sekä Akuma, Resident Evilistä tuttu Chris sekä Wesker, Bionic Commandon Spencer, Viewtiful Joe -pelin sankari Joe, sekä ehkä hupaisampana hahmona Ghost ‘n’ Goblinsin ritari Arthur sekä Okami-pelin koira, Amaterasu. Mukana pelissä on myös liuta sellaisiakin Capcomin pelihahmoja, joiden taustoista en osaa yksinkertaisesti sanoa yhtään mitään. Marvelin puolelta sen sijaan löytyy paljolti kakkosessakin nähtyä miehistöä. Mukana ovat muun muassa Captain America, Hulk, Wolverine, Spider-Man, Iron Man, sekä Dr. Doom. Muita hahmoja ovat esimerkiksi Storm, She-Hulk, Sentinel, Magneto sekä omasta mielestäni ehdottomasti huvittavin ilmestys M.O.D.O.K. Joka muistuttaa isoa keltaista tynnyriä, johon on läntätty kasvot. (Joojoo, tiedän, en ole lukenut sarjakuvia, joissa tämä hahmo on esiintynyt.)

Kaikki hahmot ovat kontrolleiltaan tottakai samanlaisia, mutta kaikilla on erilaiset perusliikkeensä, erikoisliikkeensä kuin hienot kombonsakin ja hahmojen valinnan aikana jokaisen hahmon kohdalla on mahdollista valita kahdesta tai kolmesta erikoisliikkeestä. Parhaillaan mättäminen onkin yhtä ilotulitusta alusta loppuun ja efektien paukuttelua ruudun välkkyessä kirkkaina väreinä, vaikka aivan hetkessä erilaisia liikesarjoja ei opikaan. Eroa MVC3:ssa Street Fighter -sarjan peleihin on se, että sen sijaan, että matsit oteltaisiin yhdellä ukolla ja yleensä paras kolmesta -ratkaisumallilla, saa MVC3:ssa valita itselleen kolme hahmoa yhtä matsia varten, joka päättyy sitten, kun toinen on menettänyt kaikki kolme hahmoaan.

Vaikka tällaisissa peleissä se yksinpelailu ei ole koskaan ollut parhaita valttikortteja, niin ainakin itse viihdyin MVC3:n parissa yksinäni yllättävän hyvin ja paljon paremmin kuin SFIV:n yksinpelin parissa. Tämä siksi, että MVC3:ssa on jopa jotain saavutettavaa kun auki saa uusia hahmojakin pelattavaksi, siinä missä ne ovat SFIV:ssä valmiiksi kaikki pelattavissa. Lisäksi MVC3 pitää yllä yksityiskohtaista statistiikkaa pelaajan tekemisistä. Pelaajan tietokortista näkee voitot ja tappiot, oman taistelutyylin jakautumisen ja esimerkiksi sen kuinka paljon on prosentuaalisesti suosinut mitäkin hahmoa. Pelissä on myös mahdollista tallentaa muistiin kolme omasta mielestään tehokkainta tiimiä, joita voi sitten käyttää eräänlaisena pikavalintana omia tappelupukareita valittaessa.

Pelin “urapelimuoto,” arcade-vaihtoehto pitää sisällään seitsemän tasoa, joista viimeisessä kohdataan ruudunkokoinen loppuvastustaja sekä tämän pari perustappelijakätyriä. Koska MVC3:n alanimi on Fate Of Two Worlds, taistellaan loppuvastustajaa vastaan maailmanpelastamisen hyväksi. Pelin elinikää lisää uuden sälän avautuminen loppuvastustajan kukistamisen jälkeen. Sen lisäksi, että pelaaja saa kokemuspisteitä ja availee uusia hahmoja pelatessaan versus-pelimuotoa, sekä yrittäessään läpäistä arcadea, saa arcaden lopullisen läpäisemisen päätteeksi – kokemuspisteiden ohella – hahmojen taustatarinan, niiden pelin aikana kuultuja ääniefektejä, sekä loppuratkaisun tarkasteltavaksi pelin gallery-valikosta. Pelin loppuratkaisu riippuu aina siitä, kuka pelaajan kolmesta hahmosta lopulta antaa sen viimeisen iskun loppuvastustajalle. Kaikilla hahmoilla on omat loppunsa, (jotka esitetään toimivasti sarjakuvan muodossa) joten siinä mielessä pelattavaa riittää paljon.

Luonnollisesti peli on kuitenkin parhaimmillaan ihmispelaajaa vastaan pelattuna – sitä ei voi kiistää – ja jos pitäisi valita Liven ja saman konsolin väliltä, niin valinta olisi itselläni ainakin jälkimmäinen. Mikään ei voita sitä, kun oma tuttu kaveri tuskailee vierellä – tai toisinpäin.

Ohjausmekaniikaltaan MVC3 on lähes identtinen SFIV:n kanssa, joskin muutamia poikkeuksia löytyy. Esimerkiksi ohjaimen RB- ja LB-nappulat on MVC3:ssä tarkoitettu kahden muun oman hahmon kentälle ilmestymiseen eräänlaista “pikajeesausta” varten, kun taas vasemman liipaisimen painaminen kerran tuottaa koko ruudun “räjäyttävän” erikoisliikkeen, jossa mukana ovat lisäksi (mikäli ovat vielä taistelussa) pelaajan kaksi muuta tappeluhahmoa, kun taas samaisen nappulan pitäminen pohjassa hieman pidempään vaihtaa toisen pelihahmon kentälle.

Hahmon liikuttamiseen voi käyttää joko ristiohjainta tai vasenta tattia, kun taas kaikkien liikkeiden aktivointi hoituu muilla näppäimillä. Toki ristiohjaimen/tatin asennoilla liikkeitä toteutettaessa on merkitystä ja valikoimasta löytyykin tuttuun tapaan liikkeitä tyyliin ylös, alas, vasen, X, B, A, Y. Kaikkein vaikeimpia liikesarjoja kaikki tuskin koskaan tulee oppimaan, mutta yksinkertaisempia, muutaman nappulan yhdistelmiä on melko helppo oppia muistamaan jo pelkällä satunnaiskokeilullakin.

Jos SFIV oli tappelupelinä näppärännäköinen, niin MVC3 vie grafiikan tästä vielä eteenpäin. Peligrafiikka on SFIV:n vastaavaa terävämpää, hahmot yksityiskohtaisempia ja tekstuurit laadukkaammannäköisiä. Muutoinkin pelin sarjakuvamaista ulkoasu on MVC3:ssä paljon korostetumpi kuin mitä se SFIV:ssä oli, joka on toki vain hienoa asia ottaen huomioon, että puolet pelin hahmoista on sarjakuvien sivuilta tuttuja. Liikeanimaatiot ja erilaiset liikesarjat ovat nekin varsin hienoja ja etenkin Marvelin hahmoja ajatellen, suurin osa liikkeistä on hahmouskollisia, eli mitään älyttömyyksiä ei oikeastaan ole lähdetty tekemään, joka olisi kunkin hahmon “oikeiden” kykyjen ulottumattomissa – näin on etenkin asianlaita Marvelin hahmojen kohdalla. Tosin pieniä poikkeuksia tällä saralla löytyy ainakin liikeanimoinnin kohdalla: kaikista hahmoista, joilla pelasin, jäi Deadpoolin “moonwalk” selkeimmin muistiin hauskana yksityiskohtana hahmolla peruutettaessa.

Pelinaikainen musiikki ja äänet ovat toimivia, vaikka musiikki hukkuukin suurimman osan peliaajasta hahmojen erilaisten huutojen sekä jytinän ja paukkeen alle aika tehokkaasti. Taustamusiikit on uudelleenmiksauksia monista Capcomin peleistä, kuten ovat pelin tappeluareenatkin, joista osa on Capcomin pelimaailmoista ja osa Marvel-universumista. Esimerkkeinä, tarjolla on muun muassa S.H.I.E.LD. -järjestön lentotukialus sekä areena, joka on mallinnettu Ghost ‘n’ Goblins -pelin hengessä hautuumaalle.

Paikallispelaamisen ohella peli tarjoaa siis Xbox Live pelaamisenkin, maksimissaan kahdeksalle pelaajalle, tarkoittaen, että yhdessä peliaulassa voi olla pelaajia kerrallaan kahdeksan – itse matsaaminen toimii edelleen kahden pelaajan välillä. Tarjolla on player- ja ranked-ottelut vaihtoehdot. Ranked nostaa tavalliseen tapaan pelaajan tasoa, tai sitten kartuttaa häviötilastoa. Player-otteluissa kirjaa ei pidetä, vaan voi kestkittyä pelkästään pitämään hauskaa. Molempia varten on tarjolla pikahakuvaihtoehto, sekä kustomoitava hakuvaihtoehto, jossa voi määrittää kielen, alueen josta pelaajaa haetaan, sekä pelaajan tason, joka voi olla joko sama tai sitten mikä tahansa vastaan sattuu tulemaan. Pelaajia ei netissä kertaakaan tuntunut olevan mielettömiä määriä kerrallaan, mutta joka tapauksessa peliseuraa silti löytyi aina ja pelikin tuntui toimivan vailla viivettä ja toimi hienona korvikkeena fyysisen kaverin puuttuessa viereltä.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Grafiikka on hienon sarjakuvamaista
  • - Kaksinpeli Livessä kuin paikallisestikin
  • - Toimivat kontrollit ja paljon erilaisia liikkeitä
  • - Riittävästi hahmoja
  • - Arcadessa riittää kerättävää..

Huonoa

  • - Pelaajia Livessä ei ole mitenkään ylettömän paljon
  • - ..Mutta se ei koukuta lopulta pitkiksi ajoiksi