Marvel’s Spider-Man Remastered arvostelussa

On kulunut neljä vuotta siitä, kun Sony julkaisi erinomaisen ja kenties parhaan koskaan tehdyn Hämähäkkimies-pelin PS4-konsolille. Aika rientää nopeasti – eikä tuohon aikaan ollut puhettakaan siitä, että Sonyn pelejä tultaisiin näkemään PC:llä. Niin vain asiat ovat kuitenkin muuttuneet ja PS4-hitit Horizon Zero Dawn, Days Gone, Death Stranding sekä God of War päätyivät Steamiin PC-pelaajien iloksi.

Tätä PC-konversioiden sarjan uusinta tulokasta edustaa nyt yllä mainittu Marvel’s Spider-Man, joka PC:llä kulkee nimellä Marvel’s Spider-Man Remastered. Mukaan pakettiin on hyvänä vetona ympätty peruspelin ohella kaikki kolme DLC-episodia, joten kyseessä on enemmänkin jonkinlainen Horizon Zero Dawn – Complete Editionin kaltainen julkaisu. Siltikin – vanhasta hämispelistä pyydetään PC-kansalta täyttä uuden pelin hintaa ja on siinä ja siinä, onko hintalappu kohdallaan.

Toisaalta pelin mahdollinen ylihinta onkin sitten käytännössä ainoa uusi nipottamisen aihe omalta osaltani. Pelinä kun Marvel’s Spider-Man Remastered on käytännössä täydellinen – pääkampanja siis. Peruspeli oli sitä jo PS4-konsolillakin (PS5-versiota en ole pelannut ja toistaiseksi Miles Morales on sekin kokematta)

Marvel’s Spider-Manin DLC-sisältö tarjoaa lisää koettavaa ja lisää hahmotuttavuuksia hämiksen universumista pienen tarinankerronnan lomassa, muun muassa Black Cat -nimisen varkaan ja mafiapomo Hammerheadin. Pelattuani Marvel’s Spider-Manin PS4-konsolilla aikoinaan läpi medium-vaikeustasolla, päätin suosiolla heittäytyä PC:llä vaikeimman tason pariin. Iloisena yllätyksenä peli on täysin pelattava myös silläkin tasolla, tasapaino on kohdallaan. Haastetta piisaa toki enemmän, mutta kun kontrollit oppii ja etenkin oppii aina väistämään vihollisia hämisvaiston vilahtaessa ruudulla, pärjää pelissä hienosti. Parhaimmillaan pitkien onnistuneiden ketjujen tekeminen on nautinnollista ja näyttävääkin katsottavaa.

Pääkampanjaa jonkin matkaa pelattuani kokeilin heti perään ensimmäistä The Heist DLC-episodia ja täytyy sanoa, että samalla vaikeimmalla vaikeustasolla pelattuna The Heist on heti kättelyssä paljon vaikeampi – mutta ehkä väärällä tavalla. Pelaajan kimppuun kun heitetään paljon enemmän porukkaa taisteluissa ja siinä mielessä ajatukseni DLC-episodeja arvostellessani aikoinaan yhä pitää: ehkä suurin miinus kussakin suhteellisen lyhyessä kolmessa episodissa on se, että ”taisteluiden haaste on vedetty äärimmilleen keston venyttämiseksi.”

Taisteluiden ohella DLC-episoideissa tarjoillaan pääkampanjan ohella tarinankerrontaa sekä jälleen erilaista pikkupuuhasteltavaa. On hienoa, että DLC-sisältö on kaikki mukana lihottamassa pelin kestoa, mutta pääpelille ne eivät laadussaan ja suunnittelussaan aivan pärjää. Mikäli haluat lukea tarkemmat arvosteluni kustakin episodista, löytyvät linkit tästä: The Heist, Turf Wars ja Silver Lining.

PC:llä Marvel’s Spider-Man nauttii PS5-konsolin tavoin erittäin nopeista latausajoista, etenkin jos pelin asentaa SSD-levylle. Grafiikka on myös huikeaa. Jos kurkkua hieman kuristi kun pelasi uusinta Saints Row -peliä sen puolikuolleen maailman ympäröimänä, on Marvel’s Spider-Man Remastered todiste siitä, kuinka suuri merkitys open world -pelissä pelimaailman suunnittelulla ja sen eläväksi luomisella on oikeasti merkitystä. Ei se väkisin mukaan läntätyn sivutekemisen määrä aina ole ratkaiseva tekijä, eikä edes pelkkä suuri koko vaan se minkälaisessa miljöössä pelaaja avatarinsa kanssa puuhastelee ja kuinka mielenkiintoisia hahmot ovat.

Marvel’s Spider-Mania varten luotu New York, Manhattan oli upea jo PS4-konsolilla ja se on sitä eritoten nyt PC:llä. Piirtoetäisyys on pitkä ja yksityiskohtaisuuksia on mukava katsella, niin yö kuin päiväsaikaankin. Hämähäkkimies lukuisine erilaisine asuineen näyttää hyvältä ja vielä paremmalta taistellessaan arkkivihollisiaan kuin katurosvojakin vastaan. Ruudunpäivitys on sekin niin ihastuttavan jouhevaa, että peliin rakastui helposti uudelleen, vaikka olin sen jo PS4:llä aikoinaan läpi pelannut. Hämiksen naama on muuttunut (muuttui ehkä jo jossain PS4-version päivityksessä) omasta mielestäni uskottavamman näköisestä Parkerista Tom Hollandin jonkinlaiseen kaksoseen. Ratkaisun sinänsä ymmärtää, kun halutaan sitoa peliä enemmän yksiin Marvelin hämiselokuvien kanssa, mutta olisivat antaneet olla.

Jopa pelkkä Hämähäkkimiehen itsensä piilottamien reppujen metsästys sekä maamerkkien kuvaaminen on edelleen hauskaa hommaa ja ylipäätään pelkkä seitin varassa liihottelu pitkin hienoja maisemia. New Yorkissa ei allekirjoittanut ole vielä käynyt, mutta pelin virtuaalinen kaupunki onnistuu kerta toisensa jälkeen kirvoittamaan fiiliksen, että siellä pitäisi päästä käymään – niin vahva autenttisuuden tunnelma pelin kaupungissa on. Seitin varassa viuhuessaan pelaaja voi melkein kuvitella, kuinka John McLane kurvailee taksilla pommien perässä tai kuinka Ross, Rachel ja kumppanit ovat tuolla jossain hörppimässä kahvia vakiopaikassaan.

Purkamalla rakennuksien katoilla olevien, pahisten hakkeroimien poliisiantennien salauksia, paljastaa kaupunki vähä vähältä esimerkiksi juuri edellä mainittujen kohteiden sijainteja – pelissä tämä selitetään niin, että hämiksen yhdistäessä tornit takaisin poliisien käyttöön, saa hän pukuunsa automaattisesti antennien dataa – rikollisuhista sekä mainituista keräiltävistä. Etäisyydet puuhastelupaikkojen ja kerättävien välillä ovat joskus pitkiä, mutta äkkiäkös hämis liikkuu paikasta toiseen seittinsä avulla. Muutakin tekemistä löytyy. Kaupunki ei koskaan nuku, mutta eivät nuku rikollisetkaan.

Pelaaja pääsee estämään liiketilojen ryöstöjä, pysäyttämään autolla pakenevia rikollisia sekä esimerkiksi pilaamaan mafiamiesten juonittelusessioita talojen katoilla. Vaativampaa rikollispuuhien putsaaamista tarjoavat heti pelin alussa vangittavan Wilson Fiskin hämärätyömaat, joita partioivat viholliset ja kimppuunsa pelaaja saa aalto toisensa jälkeen kovenevia tyyppejä.

Kaikesta puuhastelusta ja kansalaisten pelastamisesta saadaan merkkejä ja XP:tä, jotka taas edesauttavat hämiksen taitopuun ja sitä kautta erittäin monipuolisten liikesarjojen päivittelyä, sekä uusien vempainten hankkimista ja niiden parantamista. Hämikselle on tarjolla myös siis liuta erilaisia pukuja, joista osan saa vaatekaappiinsa ilmaiseksi ja joista osa aukeaa ostettavaksi tehtävistä kertyvillä erinäisillä poleteilla, lähes kaikkien tehtävien jälkeen. Kukin asu ja erikoisvaruste vaatii omat määränsä sitä ja tätä polettia, joten jos pelaajalta näitä uupuu, ei tiettyä tavaraa voi sillä erää hankkia, ennen kuin suorittaa lisää sivutehtäviä.

Mitään maksullista DLC-hömpötystä asut eivät kuitenkaan ole ja tämä oli hienoa jo PS4-version aikaan. Visuaalisen vaihtelevuuden ohella puvuissa on yleensä kaikissa jonkinlainen erikoiskykynsä, joka aktivoidaan tatteja yhtä aikaa klikkaamalla, kun hämiksen tehomittari tulee taistelun tiimellyksessä täyteen.

Mitä tulee hämiksen arkkivihollisiin, on Insomniacin peli kuin eräänlainen All Stars -kattaus. Käytännössä kaikki isoimmat tyypit esiintyvät pelissä, joko pienemmässä tai suuremmassa roolissa hämikselle harmaita seittejä aiheuttaessaan. Daily Buglen rääväsuu Johan Jameson huutelee huvittavia ja mollaa hämistä taukoamatta pelin taustalla kuuluvassa podcastissaan, pormestarina häärii uusintakierrokselle yrittävä Harry Osborne, Peter Parker ansaitsee rahansa tätä nykyä laboratorioassistenttina Otto Octaviukselle. Euroopassa matkusteleva nuorempi Osborne, Harry, tarjoilee etänä tehtäviä New Yorkin putkiongelmien ja ilmansaasteiden vähentämiseksi. Mukaan pääsee myös Peter Parkerin tyttöystävä-ei tyttöystävä, Mary Jane, jota saadaan ohjastaa pääasiassa erilaisissa hiippailutehtävissä. Pelin loppupuolella samanlaisiin tehtäviin joutuu hämiksen kaveri Miles Morales, jolle siis myöhemmin tehtiin se kokonaan oma pelikin.

Yksi pelin etuja PC:llä on se, että pelaaja voi aika lailla itse päättää millä ohjaimella peliä pelaa. Hiiri+näppäimistö toki aina toimii, mutta itse kokeilin peliä PS4-ohjaimen lisäksi Xbox-ohjaimella, Switchin pro-ohjaimella sekä jopa PS5-ohjaimellakin. Hämiksen ohjaaminen tuntui toimivan hienosti kaikilla näillä vaihtoehdoilla.

PS5-ohjaimelle lisäksi julkaistiin hiljattain kätevä pieni firmware-sovellus, jonka avulla dual sensen voi päivittää PC:llä tukemaan haptisia liipaisimia, vaikka ei PS5-konsolia omistaisikaan. Remasteroitu hämis kaiken lisäksi tukee tätä liipaisinominaisuutta. Pääasiassa päädyinkin pelaamaan peliä PS5-ohjaimella, joka oli samalla kunnollinen ensikosketukseni kyseiseen padiin.

Kontrollit ovat muutenkin lähestulkoon täydelliset ja liikesarjoja on paljon ja XP:n keräämisen ja taitojen päivittelemisen myötä ne vain kasvavat. Hämähäkkimies juoksee, kun ohjaimen oikeaa liipaisinta pidetään pohjassa ja tätä pohjassa pitämällä voidaan myös saman tien juosta pystysuoria rakennusten seiniä ja muita pitkin, ”park ouristi” kaikkien vastaan tulevien esteiden ylitse Assassin’s Creed -pelejä muistuttavalla tavalla, siinä missä tuplaliipaisimet ampuvat tuplaseitit, jotka sinkoavat hämiksen lähimpään sellaiseen tarttumapaikkaan.

Kun oikea liipaisin painetaan pohjaan ilmassa, ampuu hämis seitin, jonka varassa venkoillaan hämikselle olennaiseen tapaan – mikäli haluaa liikkua eteenpäin jatkuvalla syötöllä, pitää liipaisinta käyttää tasaisesti painellen. X-nappulalla hämistä voidaan nykäistä eteenpäin kertaseitillä, joista niidenkin perättäinen mahdollinen määrä kasvaa hahmopäivitysten myötä. Myöhemmin mukaan kuvioihin tulee myös pikamatkaaminen metrollakin, mikäli aina ei jaksa sinkoilla koko New Yorkin halki seitin varassa, mutta harvoin siihen väsyy. Kaupungin halki liihottelu kun oli jopa aikoinaan flopanneen Teräsmies-pelin parhaita (ja ainoita hyviä) ominaisuuksia.

Loppusanat

Voisin jauhaa juurta jaksain, siitä kuinka hieno peli Marvel’s Spider-Man Remastered on, mutta olen sen tehnyt jo alkuperäisessä arvostelussani. PC:llä kutakuinkin täydellinen sarjakuvasankaripeli paranee ja sen parissa viihtyy illasta toiseen. DLC:t pelaa nekin läpi, joskin ehkä hieman enemmän hampaita irvistellen ja muutamia kohtauksia uudelleen toistaen. Hinta näinkin vanhasta pelistä terävämmästä grafiikastaan huolimatta on kuitenkin hieman suolainen.