Marvel's Spider-Man arvostelussa

Muistan vieläkin hyvin, kun aikoinaan julkaistiin Spider-Man 2 -elokuvaan löyhästi perustunut virallinen samanniminen lisenssipeli. Lisenssipeliksi se ylitti kaikki odotukseni – kyseessä oli todella koukuttavaa ja toimivaa hämiksenä olemista, pienistä puutteistaan huolimatta. Tuossa vaiheessa Activisionin käytössä ollut pelilisenssi oli ehtinyt rummuttaa ulos jo muutaman muunkin hämispelin, mutta Spider-Man 2 yksinkertaisesti nosti rimaa korkeammalle kuin koskaan aiemmin.

Seitinsinkoaminen jatkui lähes vuotuisesti Activisionin peleissä aina vuoteen 2014 asti päättyessään surkeahkoon The Amazing Spider-Man 2 -pelin julkaisuun. Spider-Man 2 ja The Amazing Spider-Man 2 -pelien välissä julkaistiin kuitenkin useampi varsin pelattava hämispeli, joista yksi esimerkki oli ihan pelattava Web of Shadows.

On silti ehtinyt vierähtää siis jo reilusti yli neljä vuotta siitä, kun viimeksi saimme nauttia laadukkaasta hämispelistä. Nyt Hämiksen elokuvalisenssiä hallussaan pitävä Sony on saanut myös pelioikeudet itselleen. Miltä näyttää Ratchet & Clank -peleistään parhaiten tunnetun Insominac Gamesin Hämähäkkimies-peli, Marvel’s Spider-Man?

Activisionin hämispelien tapaan Marvel’s Spider-Man ei seuraa yhdenkään Hollywood-tuotoksen jalanjäljissä, vaan sen sijaan esittelee ihan omaa juttuaan. Mitään taustatarinoita ei sen kummemmin (onneksi) aleta selittelemään, vaan Peter Parker on hämis ja on ollut seinäkiipeilijä jo jonkin aikaa. Melkeinpä heti pelin alussa päästään pistämään New Yorkia mädättävä suurgangsteri Wilson Fisk nippuun, jonka rivikätyrit ovat pääasiassa koko pelin keston ajan niitä, joita pelin kaduilta tuon tuosta napsitaan pois virkavaltaa auttaen.

Sony ja Marvel ovat ainakin osittain sopineet hämikseen liittyvän kiistansa ja Sony onkin lainannut seitinsinkoajaa Marvelin tuoreimpiin elokuviin. Sama toimii nyt myös toisinpäin: Sonyn hämispelin taustalla soi meininkiin varsin hyvin sopiva Avengers-possen tunnusmusiikki lähes taukoamatta ja pelin isoa virtuaalikaupunkia tutkailtaessa voidaan oikeiden maamerkkien lisäksi nähdä jopa Avengers-tornikin – ja kiivetä sen huipulle, jos siltä tuntuu.

Nautinnollista seitinkutomista

Pelattavuudeltaan kontrollit ovat ainakin joltain osin apinoitu Activisionin hämispeleistä, mutta samaan aikaan ne ovat erilaiset – ja paljon paremmat. Insomniac on selkeästi tarkastellut, mitä Rocksteady teki loistavien kolmen Batman Arkham -pelinsä kanssa ja otti mallia, miten tehdään täydellinen supersankaripeli etenkin taistelumekaniikan osalta.

Katutasolla juoksunappulana toimiva oikea liipasiin toimii myös seittiliaaninina ilmassa heiluttaessa. Tuplaliipaisimillakin saa seittiefektejä aikaan ja varsin kätevä tuplaliipaisimien kombo on silloin, kun halutaan singota hämis vaikkapa suoraan katuvalon päälle tai jonkin matalamman rakennuksen katonreunalle – Tuplapainallus ja hämis tekee sen. X-nappula kuuluu pääasiassa hyppimiselle, mutta kun ollaan ilmassa, voidaan hämistä boostata eteenpäin X:ää painelemalla. Heiluminen seitin varassa ei ole koskaan ollut näin hauskaa ja jos pelkkä heiluminen ja New Yorkin tutkailu oli hauskaa jo silloin aikoinaan Spider-Man 2 -pelissä – on se nyt entistä hauskempaa. Luonnollisestikaan pystysuoria seiniä pitkin juoksemista ja talojen seinillä ryömimistäkään ei ole unohdettu, kaikki onnistuu.

Leikkikenttänä toimii siis isokokoinen New York kaikkine alueineen, mukaan lukien esimerkiksi Dare Devilin partioalueeseen kuuluva Hell’s Kitchen. Varsin elävää, ihmisvilinällä kuin autoliikenteelläkin täytettyä kaupunkia pitäisi yrittää suojella ja samalla suorittaa pelin haarautuvaa ja jatkuvasti uutta esille tuovaa tarinaa eteenpäin. Wilson Fiskin kanssa kamppailemisen jälkeen peli vyöryttääkin jos jonkinlaista hämispahista ruudulle muodossa tai toisessa tasaiseen tahtiin välipomoselkkauksen muodossa.

Naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies yrittää totta kai välillä elää myös tavallista elämäänsä Peter Parkerin roolissakin. Otto Octaviusta autetaan useiden minipelien muodossa osa-aikaisena labrassa tekniikkajuttujen kanssa ja välillä käydään myös vierailemassa May-tädin luona kodittomien keskuksessa vapaaehtoistyön parissa. Parkerin ikuinen on/off -rakkaus Mary Jane löytyy hänkin kaupungista ja jopa ajoittain hämis-Parker -pelailu saa vaihtelua MJ-osioista. Viimeksi mainitut eivät nekään tunnu lainkaan tönköltä tai irralliselta pakkopullalta, kuten esimerkiksi aikoinaan The Hulk -pelin Bruce Banner -osiot.

Jos jokin pahis ei ole itse pelissä mukana fyysisesti, niin ainakin moniin näistä poissaolijoista viitataan hauskasti tavalla tai toisella. Yksi tällainen tapa ovat kaupungista löytyvät viisikymmentäviisi löydettävää reppua, joista jokaisessa on sisällä jotain hauskaa tiedonmurua Hämähäkkimiehen universumista. Repuilla on siis muukin tarkoitus, kuin toimia vain simppelinä PS4-trophyn avaajana.

Periaatteessa rakenteeltaan Marvel’s Spider-Man on varsin samankaltainen kuin Activisionin monet aiemmat hämispelit, mutta kaikki on vain tehty paljon paremmin ja vielä mielenkiintoisemmin. Aiempien (Activisionin) hämispelien kenties suurin ongelma on ollut aina se, että pidemmän päälle ne toistivat itseään. Sonyn pelissä tämä ongelma ei oikeastaan missään vaiheessa nouse esille.

Puuhailtavaa kun päätarinan ja sen tehtävien ohella riittää. Hämis voi aiemmin mainitun reppujen keräilyn ohella torjua pikkurikoksia sekä putsata Fiskin hämäriä rakennustyömaita tämän kätyreistä, ottaa valokuvia maamerkeistä, aktivoida kohteita paljastavia torneja tai esimerkiksi jahdata pitkin kaupunkia kaahailevia, aseistettuja rosvoja tai estää näitä räjäyttämästä pakettiautoon sullottuja pommeja. Tavallisten kansalaistenkin kanssa pääsee ajoittain kanssakäymiseen, kun joku haluaa heittää yläfemmat tai ottaa yhteisselfien. Joukkoon mahtuu myös vihaajiakin ja ajoittain, hämiksen kävellessä New Yorkin katuja pitkin (jos ei jaksa aina sinkoilla) saattaa joku väkijoukossa yllättäen vetää aseen esiin. Aika ajoin mukaan kuvioihin tulee lisää sivutehtäviä esimerkiksi Black Catin jäljittämisen tai Harry Osbornen auttamisen muodossa.

Puuhasteleminen tarinatehtävien ohella ei ole suinkaan turhaa, sillä kaikesta – jopa niistä yläfemmoista – kertyy kokemuspisteitä. Kun mittari täyttyy, nousee hämiksen taso ja ansaitaan taitopisteitä, joilla voidaan hommata uusia erikoisliikkeitä sekä parannella entisiä. Kaikkiaan liikkeet jakautuvat kolmeen luokkaan, joita ovat muun muassa taistelukeskeiset- ja seitinsinkoamispainotteiset ltaidot. Kokemuspisteiden ohella saadaan erilaisista tehtävistä erilaisia poletteja. Poletit toimivat valuuttana uusia vempaimia ja muun muassa uusia, erilaisia hämisasuja lunastettaessa.

Vaatekaapin tarkastelua

Nykypäivänä kaikki ylimääräiset asut ja muu ekstra melkeinpä kätketään maksullisen DLC-sisällön taakse (Batman Arkham -pelit), mutta Sony on ymmärtänyt, että yksi hyvin iso merkityksellinen seikka ovat nimenomaan mahdollisuus vaihtaa supersankarin asua ja pukea ylle esimerkiksi joku vanhempi klassikkoasu. Marvel’s Spider-Manissa erilaisia asuvaihtoehtoja on huimat kaksikymmentäkuusi kappaletta, jotka tulevat ostettavaksi pelaamisesta kertyvillä poleteilla jokaisen hahmotason nousun myötä. Kaikki asut sinänsä eivät ole mitenkään hienoja tai liekö edes oikeita sarjakuvien sivuiltakaan, mutta on silti hienoa, että tähän aspektiin on panostettu kunnolla.

Jokaisen uuden asun mukana tulee myös uusi erikoiskyky, jota kaikki muutkin asut voivat hyödyntää. Erikoiskyky aktivoidaan molempia tatteja klikkaamalla, silloin kun fokuspalkki on täyttynyt. Fokusta taasen kertyy tappelemisesta vihollisia vastaan. Pukukohtaisen erikoiskyvyn ohella hämiksellä voi kerrallaan olla kolme kappaletta erilaisia perk-tyylisiä ”pukumuokkauksia” käytössään ja näitä voidaan päivitellä paremmaksikin. Pukumuokkauksiin lukeutuu muun mahdollisuus ansaita tavallista enemmän XP:tä, fokuksen palauttaman elinenergian määrä sekä esimerkiksi luotien aiheuttaman vahingon vähentäminen. Erilaisia pukumuokkauksiakin löytyy mukavat kaksikymmentä kolme kappaletta.

Pelin taistelumekaniikka ei siis rajoitu pelkkään napin hakkaamiseen ja vihollisten pieksemiseen jaloin, käsin ja seitein, vaan hämiksellä on paljon erilaisia apuja mikä tekee taistelemisesta monipuolista ja hauskaa. Mitä taistelumekaniikkaan tulee, tuntuu se erittäin paljolti samalta kuin Rocksteadyn Batman-peleissä.

Kahdeksalla raajalla turpiin

Pääasiassa neliö ja kolmio toimittavat pieksäntänappuloiden virkaa, mutta erilaisia näppäinyhdistelmiä on iso lista. Kun hämiksen kykyjä päivitellään, tulee saataville uusia erikois- ja lopetusliikkeitä. Hämisvaisto välähtää ja kertoo aina, koska pitäisi sivaltaa väistöliikenappulaa ja mitä saumattomammin tappelu menee, sitä enemmän tulee kertoimia ja XP:tä – aivan kuten Batman Arkhamissakin. Apunaan taistelussa hämis voi käyttää kaikenlaista seitillä singottavaa tavaraa, kuten viemäreiden kansia, auton ovia tai tynnyreitä, joita kaikkia voi viskellä pahisten päälle. Vihollisten päihittäminen ja seitittäminen taistelun tuoksinassa ei ole varmasti koskaan ollut näin nautinnollista, osittain siksikin, että taisteleminen ei aina ole aivan helppoa. Etenkin kun taistellaan Fiskin kätyreitä vastaan, saadaan kimppuun kerralla iso kasa ukkoja ja tämän jälkeen vielä aalto pari lisää. Terveyttä voi siinä välissä pienesti palautella mittariin kertyneen fokuksen avulla, mutta sekään ei aina auta ja sankarilta isketään taju kankaalle.

Hämiksellä on useita erilaisia tapoja käyttää seittiä apunaan ja niinpä vihollisia voi vaikkapa paiskata vahvalla seitillä suoraan seinään tai seitittää väliaikaisesti ja käydä seittiliaanin kanssa potkimassa kaveri nurin. Ilmassakin voidaan poloisia piestä neliötä pohjassa pitämällä. Jos haluaa harventaa isompaa pahislaumaa vähän helpommin, voi näitä väijyä ilmasta käsin ja napata ilmaan ja verkkoon roikkumaan, silloin kun ovat mukavasti juuri alla. Vaihtoehtoisesti voi hiipiä selän taakse ja seitittää kaverin maahan. Tämäkin pelitapa muistuttaa pitkälti Batman Arkham -pelien ”predator” -ominaisuutta. Apinointi ei kuitenkaan haittaa, sillä Spider-Man tuntuu Insomniacin pelissä taidoiltaan juuri sellaiselta kun hämiksen kuvittelisi olevan.

Audiovisuaalisesti yö-päivä -syklillä varustettu New York City on parhaimmillaan mahdottoman kaunis katsoa ja kokea. Iltauringon laskiessa on kiva tuijottaa sykkivää kaupunkia pilvenpiirtäjän huipulta – ja sen jälkeen syöksyä siviilien avuksi, kun poliisradiosta kuuluu puhetta ryöstöstä. Hämähäkkimieheen ja tämän kaikkiin asuvaihtoehtoihin on kiinnitetty paljon huomiota, minkä lisäksi hämiksen liikeanimointi on kerrassaan huippuluokkaa. Peli pyörii mukavan puhtaasti, eikä minkäänlaista pätkimistä tai nytkähtelyä esiinny.

Äänimaailman osalta taustalla kuuluu se alussa mainitsemani Avengers-tunnari ja kaiken kruunaa kauttaaltaan toimiva ääninäyttely. Peter Parkeria ja hämistä ei ääntele uusin Hämähäkkimies Tom Holland, vaan läjäpäin pelien parissa äänityöskentelyä tehnyt hieman nimettömämpi tapaus, Yuri Lowenthal. Mies onnistuu pestissään erinomaisen hyvin ja kuulostaa juuri sellaiselta hämikseltä kuin voisi toivoakin. Tämä on hyvä, sillä välipätkissä nähtävän dialogin ohella hämiksellä on tapana puhua paljon itsekseen, sekä heittää sitä tuttua hämisläppää, jopa kiperissä tilanteissa – kaikki tämä onnistuu täydellisesti herra Lowenthalilta.

Loppusanat

Kokonaisuutena uusi Spider-Man tai Marvel’s Spider-Man on kutakuinkin täydellinen paketti ja annos puuhastelua hämiksenä. Se tuo ruudulle kauniin grafiikan ohella nautinnollista taistelumekaniikkaa sekä mielenkiintoisia tarinatehtäviä, ison tutkailtavan ja elävältä tuntuvan kaupungin sekä paljon sivupuuhasteltavaa, jotka takaavat, että pelaaminen ei oikeastaan missään vaiheessa tunnu itseään toistavalta. Olit sitten sarjakuvafani tai et, on tässä yksi parhaista supersankaripeleistä koskaan ja pelistä onkin vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa.