Peliarvostelu

Mass Effect: Legendary Edition

Pelin nimi: Mass Effect: Legendary Edition
Lajityyppi: Roolipelit
Alusta: Xbox Series X
Kehittäjä/Julkaisija: Bioware/EA
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 25.6.2021 Arvioitu lukuaika: 10 minuuttia
Arvostelun Mass Effect: Legendary Edition kansikuva

Bioware on aikanaan tehnyt useita hienoja ja ikimuistoisia pelejä – Knights of the Old Republic sekä Jade Empire nousevat hetkessä mieleen. Tähän kastiin lukeutuu myös muun muassa Mass Effect -trilogia, joista ainakin kaksi ensimmäistä peliä (kolmas jäi allekirjoittaneelta pelaamatta) olivat toimintaroolipeleinä tuttua Bioware-laatua.

EA:n ostettua Biowaren melkein heti ensimmäisen Mass Effect -pelin valmistuttua, alkoi studion taso hiljalleen laskea, 2014 vuoden Dragon Age: Inquisitionin oltua kutakuinkin viimeisin laatuprojekti. Anthem floppasi ja Mass Effect: Andromeda oli julkaisuaikaan buginen sotku.

Biowaren, kuin oikeastaan Mass Effectinkin mainetta halutaankin nyt selkeästi paikkailla nostalgian voimin. EA on laittanut koko Mass Effect -trilogian yksien kansien väliin Legendary Editionin muodossa – ihan siitäkin syystä, että uutta Mass Effect -peliäkin ollaan jälleen suunnittelemassa. Trilogian asentaminen heittää näppärästi kovalevylle alkuun vain ensimmäisen pelin, mutta mikäli mielii pelata kaikki putkeen lävitse, on ne kaksi muutakin hyvä asentaa jo hyvissä ajoin valmiiksi odottamaan. Kukin peleistä vie noin 30 gigaa levytilaa.

Legendary Edition pitää sisällään kolme ensimmäistä peliä neljänkymmenen DLC-lisukkeensa kera. Jälkimmäiseen läjään kuuluu kuitenkin tarina-DLC -pakettien ohella myös yksinkertaisia ase- ja panssaripaketteja, joten kaikki DLC ei ole kokoelman kestoa lihottavaa sorttia.

Legendary Editionissa tarina-DLC:t on nivottu kätevästi päätarinan keskelle ja ne tulevat vastaan sitä mukaa, kun kokonaistarinakin etenee. DLC:n joukkoon lukeutuvat muun muassa (Mass Effect 2 -pelissä) Zaeed – The Price of Revenge, Arrival sekä Kasumi – Stolen Memory. Kaksi näistä tuovat mukanaan uuden miehistön jäsenen, palkkasoturi Zaeedin sekä mestarivaras Kasumin. Arrival on pelastustehtävä, jonka kuitenkin ainakin omasta mielestäni sen nyt ensi kertaa pelattuani voisin sanoa olevan tasoltaan hyvin heikkoa emotarinaan verrattuna. Pituudeltaankin vieläpä ylipitkää sorttia. Kaikki DLC ei siis ole välttämättä 10+ -laatua, mutta lihottavat kuitenkin potentiaalisesti kunkin kolmen pelin kestoa.

Mass Effect

Trilogian eeppinen, useita TV:n scifisarjoja muistuttava tarina potkaistaan käyntiin, kun Turian-rotuun kuuluva spectre-agentti, Saren, tekee ohraisesti YK:n kaltaiselle tähtienväliselle työnantajalleen, Liittoumalle sekä sen päätäntäelimelle Neuvostolle. Saren päättää liittoutua pahoiksi pojiksi luokitellun konerotu Gethin kanssa, joiden loputtomat joukot Sarenin matkassa lähtevät kaivamaan esiin muinaista pahuutta, joka lopulta siivoaisi kaiken elämän maailmankaikkeudesta, kuin hyönteisen tuulilasilta.

Pelin sankari tai sankaritar saa klassisen kutsun pelastaa koko maailman Sarenin juonitteluilta. Taustatarinaan liittyvät sarjoille, kuten Babylon 5 ja Stargate: Atlantis ominaiseen tapaan ne ”muinaiset”, tässä tapauksessa Protheanit, sekä suurta pahuutta mukanaan tuova, tarinan alussa vielä toistaiseksi tuntematon uhka. Mass Effectissä se uhka ei ole Varjot eikä Wraithit, vaan maailmankaikkeuden resettiä himoitseva Reapers-alieneiden rotu. Päätehtävän sivuss sitten suoritellaan vapaaehtoisia sivutehtäviä XP:n ja rahan toivossa.

Alkuperäinen Mass Effect oli ilmestyessään 2007 jo valmiiksi hieman vanhahtavaa sorttia – pääosin taistelumekaniikkansa osalta, koska Gears of War oli vuotta aiemmin tehnyt taistelusysteeminsä paremmin ja jonka toimivaa suojautumis-ampumis 3rd person systeemiä ei oikeastaan vielä tänä päivänäkään ole paremmalla korvattu.

Mass Effectissä taisteleminen olikin hieman kömpelöä ja tekoäly puolin ja toisin jopa vaikeammillakin tasoilla tönkköä: monesti viholliset juoksevat suoraan pelaajan suojiin ja päälle, eikä Legendary Edition ole pelien tekoälyyn koskenut. Jopa eräs tietty yhteenotto matriarkan ja tämän joukkojen kanssa oli Legendary Editionissa tästä nimenomaisesta syystä yhtä rasittava kuin se oli vuonna 2007. Tarina sekä vahvat hahmot ja romantisointimahdollisuudet kuin peligrafiikka sekä pelin laajuus olivat kuitenkin tuohon aikaan jotain niin hienoa, että ne maskeerasivat mukavasti Biowaren scifipelin puutteita.

Tänä päivänä remasteroitu Mass Effect näyttää riittävän hyvältä, jotta sitä kehtaa pelata uudemmilla konsoleilla, samalla kun sen tuo nostalgisia fiiliksiä menneistä ajoista. Peligrafiikka näyttää kutakuinkin siltä, kuin sen muistaa näyttäneen uutena Xbox 360 -konsolilla – etenkin hahmojen sekä pienempien tilojen, kuten pelaajan Normandy-aluksen tekstuurit ovat hienoja.

Pelin iästä kertovat kuitenkin sen turhan suuret, eri planeetoilta löytyvät pelialueet tyhjine käytävineen vähäisine hahmomäärineen, sekä vähän keskinkertaisen tuntuiset ajelut planeettamaasturi Makolla. Aikoinaan Makollakin ajaminen oli makoisaa, mutta tänä päivänä planeetoille laskeutuminen, kiikkerällä Makolla huristelu ja sivutehtävien suorittaminen ei ollut aivan samalla tavalla mielenkiintoista allekirjoittaneen mielestä. Siispä pitäydyin pääosan ajasta tarinatehtävien parissa ja aikaa kului noin kolmetoista tuntia tarinan läpäisyyn. Pelialueilla navigointi, etenkin Neuvoston päämajassa Citadelissa, on kartankin kanssa edelleen ajoittain vähän sekavaa, kun yritetään löytää jotain tiettyä hahmoa tai paikkaa, mutta sen kanssa oppii elämään.

Taistelemisesta ja tilanteiden selvittelystä puhumalla tienataan XP:tä, varusteita ja rahaa. Rahalla voidaan ostella kauppiailta tavaraa, kuten aseita ja parempaa panssaria hahmoille. Aseita ja panssareita voidaan myös varustaa paremmilla erikoisosilla. Taitopuusta löytyy useita eri taitoalueita ja jokaisella hahmolla on myös ne omat erikoisuutensakin. Ammuskelun ohella taisteluissa käytetäänkin erikoiskykyjä RB-nappulan esiin nostaman rullan kautta. Vihollisia voidaan heitellä ja nostella, sytyttää tuleen ja niin edelleen – sen tavallisen tuliaseilla leikkimisen ohella. Pelaaja voi myös samasta toimintorullasta elvyttää kaatuneita kavereitaan, kertojen määrä riippuu kerättyjen lääkintälaukkujen varastosta. Pelaajan valinnat dialogeissa vaikuttavat siihen muodostuuko pelaajan hahmosta pelin kuluessa hyvis, pahis vai jotain siltä väliltä. Liika pahuus saattaa karkottaa jotkin Normandyn kelkkaan kerätyistä jäsenistä pois, eikä kavereiden kuoleminenkaan tarinan aikana jää tuntemattomaksi käsitteeksi – luopuminen on välttämätöntä.

Kokonaisuutena ensimmäinen Mass Effect on nautittava muistinvirkistys, joka on parsittu kokoon riittävän hyvälle tasolle.

Mass Effect 2

Sarjan keskimmäinen peli jatkaa tarinaa siitä mihin ykkösessä jäätiin. Reaperit ovat edelleen horisontissa häämöttävä uhka ykkösen tapahtumista huolimatta, mutta nyt pääosassa häärivät Reapereiden kaverit, Collectorit sekä etäisesti konemaisia Gethejä muistuttavat zombimaiset puoli-ihmiset, huskit – ajoittaisia ihmisvastustajia unohtamatta. Keitä nämä Collectorit oikein ovat? Sekin selviää tarinan edetessä mielenkiintoisena juonenkäänteenä.

Pelaajan hahmo voidaan edelleen kätevästi portata suoraan ykkösestä hahmotasoineen ja asetuksineen ja tarina jatkuu. Tarina lähtee jälleen nopeasti käyntiin ja yhtäkkiä hypätäänkin ajassa pari vuotta eteenpäin. Pelaajan tiimi ykköspelistä on hajonnut ja pelaajaa auttaa nyt yksityinen, äärijärjestöksikin luokiteltu Cerberus, mystisen ja lempinimellä ”Illusive Man” kulkevan, X-Filesin The Smoking Mania muistuttavan miehen johdolla.

Vaara ei suinkaan ole ohitse ja ollaan jälleen kerran samassa tilanteessa: yhdessä Cerberuksen joukkojen kanssa pitäisi koota osaavaa loittoryhmää kasaan tummien pilvien lailla vaanivan uhan tyrehdyttämiseksi. Samalla otetaan selvää mitä vanhoille kavereille kuuluu ja missä kukin originaalin tarinan tyyppi oikein nykyään vaikuttaa ja voidaanko heidät saada takaisin remmiin mukaan. Osa liittyy, osa ei. Osa miehistöstä on kokonaan uusia tuttavuuksia. Tarinaltaan Mass Effect 2 on pitkälti ykkösen toisintoa uusilla vihollisilla ja hiotummalla pelaamisella, kun julkaisija vaihtui Microsoftista EA:han. Ykkösen tavoin pääkeikka saa usein odottaa, kun pelaaja kiertelee pitkin galakseja sivutehtävät mielessä. Tällä kertaa jokaisella miehistön jäsenellä on jokin oma ongelma selvitettävänään planeetalla x, joita sitten joko voi suorittaa tai olla suoritamatta. Kavereiden jeesaaminen kuitenkin edesauttaa ensimmäisestä pelistä tuttujen romanssien aikaansaamista.

Yleisellä tasolla Mass Effect 2:ssa meno on suoraviivaisempaa ja päätarinakin lyhyempi, mutta samaan aikaan kaikki tarjolla oleva on elokuvamaisempaa ja näyttävämpää hienompien välipätkien osalta. Lisäksi remmiin on saatu isommalla rahalla nimekkäitä ääninäyttelijöitäkin. Alkuperäispelistä tutun mainion Keith Davidin sekä pilotin roolissa kuullun Seth Greenin ohella mukana kakkosessa ovat muun muassa Firefly-tähti Adam Baldwin, BSG:n Tricia Helfer, näyttelijäveteraani Martin Sheen, sekä vielä 2010 vasta nousussa ollut näyttelijätär Yvonne Strahovski. Hyvät ääninäyttelijät tekevät Biowaren peleille ominaisesta pelihahmojen vikittelystä entistä mielenkiintoisempaa, kun hahmot tuntuvat astetta aidommilta ja panokset kovemmilta.

Mukaan kakkoseen ovat tulleet myös qte-painalluksia muistuttavat nopeat päätöshetket, joiden aikana pelaaja voi joskus tahtoessaan painaa liipaisinta, joka on joko sininen tai punainen, joka muuttaa hyvis/pahis -mittaria suuntaan tai toiseen ja saa pelaajan hahmon ratkaisemaan tällaiset tilanteet mittarin värin tavoin. Puututaanko tiimikaverin aggressiiviseen aseenheilutteluun, vai annetaanko tämän paukuttaa piipun edessä seisova kohde hengiltä? Nämä nopeaa päätöstä vaativat hetket tuovat osaltaan lisäripauksen toimintaelokuvamaisuutta mukanaan.

Taistelu on edeltäjäänsä paljon mielekkäämpää ja pelimekaniikka muistuttaakin enemmän Gears of Waria ja etenkin kokoelman myötä pelien putkeen bingettäminen paljastaa näiden kahden eron.

Suojautuminen ME2:ssa on sujuvampaa ja pelaaja voi jopa hyppiä esteiden ylitse. Taitopuuta on karsittu ja pienennetty – omasta mielestäni jopa asteelle tylsä ja mielikuvitukseton, vaikka kaikilla hahmoilla edelleen omat erikoisuutensa yhteistaitojen lisäksi onkin.

Pelaaja ei myöskään enää suoraan saa uusia aseita ja varusteita tavallisista (loot)laatikoista, vaan sen sijaan joko kauppiailta ostamalla sekä keräämällä pohjapiirustuksia, joista sitten Normandyn tiloissa pajalla väsäillään ehtaa tavaraa planeetoilta louhituilla mineraaleilla, kuten uusia panssareita sekä aseiden tehopäivityksiä. Myös Normandy-alusta pääsee päivittelemään lisäpalikoilla, jotka nekin maksavat mineraaleja. Normandyn päivittely eritoten nousee suureen rooliin, sillä helposti hajoava peltipurkki verrattuna kovanahkaisempaan ja paremmin varusteltuun alukseen on ainakin jonkinlaisessa roolissa, kun saavutaan pelin kriittisiin lopputaisteluihin.

Mako-ajelut vaihtuivat Mass Effect 2:ssa yksinkertaisempaan planeettojen skannailuun niiden kiertoradalta minipelin muodossa. Kun planeetan pinnalta löydetään värähtävää käyrää, ei muuta kuin luotainta planeetan pinnalle ja johan ropisee mineraaleja pelaajan tilille, isompia tai vähäisempiä määriä – riippuen siitä, kuinka iso esiintymä milloinkin on.

Skannailu toimii kätevästi ja on omalla tavallaan ihan koukuttavaakin vaihtelua roolipelailulle ja 3rd person -toiminnalle. Pelaajan pitää vain aika ajoin muistaa täydentää luotainvarastojaan, kuin bensaakin pidemmän matkan lentelyissä. Muitakin, uusittuja minipelejä löytyy, kuten raha-automaattien hakkerointi sekä lukittujen ovien virtapiirien ohittaminen. Raha-automaateista ja muista hakkeroitavista saa yleensä vaivanpalkaksi suoraan nipun käteistä, jolla on hyvä ostella uusia aseita ja asupäivityksiä.

Kokonaisuutena Mass Effect 2 on edelleen varsin onnistunut toimintaroolipeli, joka on pärjännyt paremmin kuluneiden vuosien kanssa kuin sarjan ykkösosa.

Mass Effect 3

Trilogian päättävä kolmas osa onkin sitten melkoisen mielenkiintoinen tapaus, sillä se jäi aikoinaan allekirjoittaneelta kokematta. Trilogiaa en siis koskaan saanut päätökseen. Osittain siksikin, että vaikka Mass Effect 2 oli omalla tavallaan hyvä, sen yksinkertaistaminen jätti suuhun maun, joka ei innoittanut kolmannen osan pelaamiseen tuolloin ja huomaamatta aika kului niin nopeasti ja muita pelejä kasautui eteeni, että ME3 on ollut kysymysmerkki – tähän päivään saakka.

Kolmas osa vie tarinaa eteenpäin – jälleen varsin nopealla tyylillä. Pelaajan sankaria ja Normandya tarvitaan jälleen, kun Reaperit viimein saapuvat ja hyökkäävät heti ensimmäisenä ihmiskunnan kohteisiin, mukaan lukien kuuhun ja Maahan. Pelaaja tapaa jälleen kerran uusia hahmotuttavuuksia, sekä törmää kavereihin ykkösestä ja kakkosesesta.

Mass Effect 2:sta löytynyttä planeettojen skannailua on muutettu ja Normandyn tuttu planeetan ja galaksinvalintaruutukin on nyt eräänlainen sotakartta. Sotatilaan joutunut liittouma, pelaajan hahmo nokkamiehenään, kasaakin Mass Effect 3:ssa kokonaista armeijaa ihmiskunnan ja muiden rotujen suojaksi. Erinäisillä komponenteilla ja miehistön hahmoilla kasvatetaan armeijan vahvuutta sellaiselle tasolle, että Reaperit voidaan lopulta onnistuneesti kohdata.

3rd person taistelumekaniikkaa on jälleen hiottu ja nyt ollaankin käytännössä saavutettu Gears of War -pelien taso. Suojautumiskontrollit ovat huipussaan ja pelaajan sankari osaa jopa kieriä sivulta toiselle taistelun lomassa ja vaihtaa sukkelaan suojasta toiseen. Omasta mielestäni kierimisen mukaantulo vaikeutti objektien taakse suojautumista. Liian usein tuli painettua A-nappulaa liian aikaisin, jolloin hahmo ei liimaudukaan suojaan vaan heittää sen sijaan kuperkeikan. Kriittiset sekunnit tuhlaantuvat ja älyltään ainakin jossain määrin ykkösen ja kakkosen ajoilta parantuneet vihollisjoukot jakavat luoteja nahkaan.

Hahmojen taitopuuta on jälleen muuteltu ja kolmosessa se on vähän kuin jonkinlainen ykkösen ja kakkosen hybridi. Se on mielenkiintoisempi kuin kakkosessa, mutta ei silti ykkösen tasoa. Kolmosessa pelaaja saa halutessaan asettaa taitopisteiden ripottelun ohella jo keskusteluvalinnatkin automaattisiksi – selkeästi Mass Effect 3:ssa on haluttu tarjota mahdollisuutta pelata simppeliä 3rd person toimintaa ilman roolipelimiettimisiä.

Tämä on selvää ihan siitäkin syystä, että löytyihän alkuperäisestä ME3:sta jopa moninpelikomponenttikin, joka tosin on nyt Legendary Editionista jätetty pois. Siitä huolimatta kokoelma vaatii jatkuvaa online-tilaa: Xboxilla ei Mass Effectiä pelata offlinetilassa. Siitä miinusta.

Trilogian päättävänä pelinä Mass Effect 3 kuitenkin toimii ja tarjoaa riittävästi pientä erilaista komponenttia, jotta se ei tunnu liikaa saman toistolta edeltäjiinsä nähden, etenkin jos ja kun pelejä pelataan kokoelman myötä putkeen.

Legendary Edition kokonaisuutena

Melko helposti voisin sanoa, että Legendary Edition on hintansa osalta rahansa väärti. Pelaaja saa käsiinsä kolme laadukasta toimintaroolipeliä, joissa kaikissa on vahva scifi-tarina ja toinen toistaan mielenkiintoisemmat hahmonsa, eikä se iso DLC-läjä sekään ainakaan asiaa huononna, vaikka kaikki tarina-DLC:t eivät olekaan niin kovin kaksisia.

Tähän väliin on hyvä todeta, että pelasin kokoelman ensimmäisen pelin lävitse Xbox Onella, kunnes suuren onnenkantamoisen ansiosta (suuri kiitos Petterille!) onnistuin hankkimaan itselleni PS5:n tavoin edelleen hyvin vähissä olevan XSX-konsolin. Pelasin ykkösen sekä noin puolet ME2:sta Xbox Onella ja lopun puolet XSX:llä sekä kolmosen kokonaan Microsoftin uudella konsolilla.

Koska XSX:n ostomahdollisuus tuli allekirjoittaneelle niin puskista, en ole tätä kirjoittaessa vielä tehnyt 4K-television hankintaa. Eroja Xbox Onen ja XSX:n kohdalla on kuitenkin nähtävissä, vaikka pelaakin tavallisella 1080p -televisiolla. Mainitaan heti alkuun lataustauot: ne ovat XSX:llä hulppeasti vain parin sekunnin luokkaa, kun Xbox Onella ne ovat kymmeniä sekunteja.
Kun jatkoin Mass Effect 2:ta XSX:llä, oli grafiikkakin selkeästi parempaa ja terävämpää, parempaa värimaailmaa unohtamatta. Parhaimmillaan remasteroidut pelit näyttävät jopa upeilta ja visuaalisuuden osalta niitä on ilo pelata.

Mukana on jopa remasteroiduille peleille sekä peleille yleensäkin ottaen nykyään tuttu toiminto, eli valokuvatila, jossa voi leikkiä kamerakulmien ja filttereiden kanssa. Kaikista näkemistäni valokuvatiloista Legendary Editionin on kuitenkin kenties kaikkein koruttomin ja tylsin. Sanalla sanoen se tuntuu vähän päälle liimatulta ja turhalta ominaisuudelta. Filttereitä on vain muutamia, eikä hahmoja tai niiden ilmeitä voi vaihdella.

Yksi selkeä ero kokoelmassa kahden Xbox-konsolin välillä löytyi myös ruudunpäivityksen osalta. Kunkin pelin grafiikka-asetuksista voidaan valita, suositaanko visuaalisuuden osalta ruudunpäivityksen jouhevuutta vaiko grafiikan laatua. Molemmilla konsoleilla pelattuani, huomasin että siinä missä Xbox One ei jaksanut pitää ruudunpäivitystä tasaisena kokoaikaa kummallakaan asetuksella, ei XSX:llä ollut mitään ongelmaa ruudunpäivityksessä edes grafiikan laatua suosittaessa.

Kokoelman sanotaan pääsevän Xbox Onella 60fps tasolle ”favor framerate” -asetuksella ja se on kyllä huomattavissakin – ruudunpäivitys on vanhalla sotaratsulla mukavan vikkelää. Onella kuva kuitenkin saattaa siitä huolimatta ajoittain nytkähdellä ja lievästi repeillä – joista jälkimmäinen taas kielisi v-sync -asetuksen puutteesta. Grafiikan laatua suosittaessa ruudunpäivitys on selkeästi tylsempää ja hitaampaa, tuttua 30fps -tasoa, mutta vastapainoksi tasaisempaa – nytkähtelyä esiintyi joskus, mutta kuitenkin harvemmin.

XSX:llä kokoelma optimiasetuksilla pyörii 4K-resoluutiolla vakiona 60fps, kun taas frameratea suosimalla voidaan alemmalla 1440p resoluutiolla saavuttaa jopa 120 kuvan päivitystahti sekunnissa. Päädyin suosimaan Onella framerate-asetusta, mutta XSX:llä samaan tulokseen pääsi siis quality-asetuksellakin – kunhan muistaa toki tässä kohtaa sen, että 4K ei ollut käytettävissäni.

Loppusanat

Mass Effect: Legendary Edition on varsin tuhti paketti laadukasta scifi-pelattavaa. Etenkään jos et ole Mass Effectejä aiemmin pelannut, on paras tilaisuutesi koittanut nyt, sillä trilogia on remasteroitu näyttämään riittävän hyvältä niin Xbox Onella sekä eritoten uudella XSX:llä. Muutamia puutteitakin kokoelmasta toki löytyy, jotka ovat olleet olemassa jo silloin kun pelit olivat uusia, mutta ne eivät pilaa kokonaisnautintoa.

Yhteenveto

Lähes virheetön

Hyvää

  • - Kolme laajaa ja laadukasta peliä DLC-lisukkeineen antaa läjän pelattavaa ja vastinetta rahalle
  • - Hienosti remasteroitu grafiikka saa pelit näyttämään melkein uusilta

Huonoa

  • - Tekoäly ei ole juurikaan muuttunut..
  • - ..Tai muut alkuperäisversioiden puutteet ja miinukset
  • - Online-tilan pakottaminen