Max Payne 3 on peli, jota on saatu odottaa kuin kuuta nousevaa aina siitä saakka, kun Remedy kertoi myyneensä pelisarjan oikeudet pelinteossa auttaneelle Rockstar Gamesille. Vuonna 2003 ilmestyneen Max Payne 2: The Fall of Max Payne-pelin jälkeen Remedy siirtyikin kehittämään viimein kaksi vuotta sitten julkaistua Alan Wake-peliä.
Siinä missä Remedyllä kului aikaa noin seitsemän vuotta Max Payne 2:n ja Alan Waken julkaisun välillä, kesti yhdeksän vuotta ennen kuin Max Payne-pelisarjan kolmas osa näki päivänvalon, tätä kirjoittaessa muutama viikko sitten. Todella paljon on siis ehtinyt tapahtua maailmassa ja peliteollisuudessa näin ylipäätänsä tätä mielenkiintoista pelitapausta odotellessa.
Max Payne 3:n kehityksestä on vastannut Rockstarin Vancouverin osasto (ei siis GTA-studio), mutta tästä huolimatta pelin käsikirjoituksen on kuitenkin hoitanut niin ikään GTA-pelien parista tunnettu käsikirjoittaja, sekä Rockstarin toinen perustaja, Dan Houser.
Oikeassa elämässä aikaa Max Payne kakkosen ja kolmosen välillä on siis kulunut noin yhdeksän vuotta, mutta itse pelissä Max Payne 3:n tapahtumat sijoittuvat aikaan kaksitoista vuotta kakkosen jälkeen. Max on saanut aikapäiviä sitten lopulliset potkut New Yorkin poliisivoimista. Mies on vajonnut entistä alemmas ja käyttää nyt päivänsä baareissa roikkumalla, viinan ja aiemmista peleistä aiheutuneen kipulääkeriippuvuuden ollessa hänen parhaita kavereitaan. Ilta toisensa jälkeen Max juo itsensä mukavaksi ja sammuu sänkyynsä vailla mitään suuntaa, pimeässä ja synkässä New Yorkissa.
Asioilla on kuitenkin tapana muuttua jossain vaiheessa suuntaan tai toiseen ja Maxille tarjoutuu tilaisuus lähteä São Pauloon, Brasiliaan toimimaan yksityisen turvallisuusfirman palkolliseksi ? toisin sanoen yhdeksi henkivartijoista, jotka vahtivat erään rikkaan brasilialaisen perheen selustaa. Miehen tuuri ei kuitenkaan lupaa loputonta auringonpaistetta ja juopottelua helpon työn ohessa, koska asiat menevät nopeasti huonoon suuntaan ja jälleen kerran Max löytää itsensä pelastamasta neitoa ja siinä sivussa useita muita viattomia ihmisiä hengenvaarallisista tilanteista. Jälleen kerran tuntuu kuin puolella maailmasta olisi jotain miestä vastaan.
Vaikka Sami Järvi (Sam Lake) ei olekaan enää vastannut tämän uusimman Max Paynen käsikirjoituksesta, on pelisarja silti jätetty hyviin käsiin. Dan Houser on todella lahjakas käsikirjoittaja ja sen huomaa pelin kekseliäästä kerronnallisuudesta. Vaikka sarjan kolmososan myötä synkkä film noir-henkinen New York sekä sarjakuvaruutujen kautta kerrottu juoni ovat jääneet pois, on pelissä silti roppakaupalla tunnelmaa, erittäin mielenkiintoinen ja juonenkäänteitäkin tarjoileva tarina ja ennen kaikkea Max Paynesta itsestään on veistelty entistäkin mielenkiintoisempi ja moniulotteisempi persoonallisuus.
Pelin tarina alkaa aivan lopusta ja joidenkin Hollywood-elokuvien tapaan pelissä palataan pian ajassa taaksepäin ja kerrotaan pelaamisen ja välianimaatioiden kautta se, miten lopputilanteeseen alun alkaen oikein päädyttiin. Mikä onkaan se tarina selkeästi vanhemman, alkoholisoituneen ja kaljuksi päänsä ajaneen yltä päältä verisen ja hakatun näköisen, uuden Maxin takana ?
Samalla, kun pelissä siis pelataan jatkuvasti kohti sitä heti pelin alussa nähtävää loppuhuipennusta (tai osaa siitä), loikataan pelissä useamman kerran taidokkaasti myös vielä kauemmas menneisyyteen, siihen synkkään ja lumiseen New Yorkiin, josta Max on kotoisin. Samalla hypätään siis aikaan, jolloin Brasilia ei ollut vielä edes käynyt miehen mielessä. Tällä tavoin ?vanhan koulukunnan? Max fanit saavat myös osansa päästessään nauttimaan pelisarjan alkuperäisestä miljööstä, sekä pukuun ja nahkatakkiin sonnustautuneesta Maxista, mutta tällä kertaa paljon, paljon näyttävämmän grafiikan kera.
Pelissä läpikäydään toinen toistaan upeampia tasoja sekä niihin upotettuja toimintakohtauksia olipa sitten kyseessä liikkuvan metron kyydissä ammuskelu, helikopterin kyydistä tarkka-ampujan kiväärillä napsiminen tahi Brasilian pimeissä ja sateisissa slummeissa liikuskeluun.
Tarinankerrontaan on panostettu äärimmäisen paljon, eikä tätä tue pelkästään näyttävät Euphoria-teknologian avulla toteutetut, erittäin realistisella liikeanimoinnilla varustetut pelihahmot ja niiden räsynukkeanimaatiot tai edes hienosti pelin omalla moottorilla tehdyt animaatiot, vaan myös aiemmista peleistä tutut Maxin mietteitä avaavat, välillä jopa vertauskuvallisetkin monologit, joita tällä kertaa kuullaan pelaamisen aikana kuin myös välianimaatioidenkin, jotka ovat korvanneet aiempien pelien staattiset sarjakuvat. Pientä viitettä aiempien pelien sarjakuvamaiseen kerrontaan tarjoillaan silloin, kun ruudulla näkyvät tapahtumat jaetaan yllättäen 24-nimisen TV-sarjan tapaan useaan eri osaan. Tämä siirros erilaisempaan ja interaktiivisempaan kerrontaan toimii, eikä sarjakuvaruutuja jää alun totuttelun jälkeen edes kaipaamaan.
Max Payne 3:n eheyttä ja Hollywood-elokuvan tuntua lisää se, että koko pelissä ei alun pelitallennuksen lataamisen jälkeen nähdä lainkaan lataustaukoja! Tarinan luvusta toiseen mennään suoraan, ilman tarinaa katkovia väliruutuja, joissa lukisi ?ladataan…? Sen sijaan lataaminen tapahtuu kokonaan välianimaatioiden taustalla, eikä pelaaja tällöin huomaa lataamista, koska keskittyy pelin tarinan seuraamiseen ? vähän kuin interaktiivista toimintaelokuvaa katselisi. Max Payne 3 onkin tässä mielessä tekniseltä toteutukseltaan aivan jotain huikeaa ja ennen kokematonta. Mikä parasta, peli on lataustaukojen puutteesta huolimatta varsin pitkä mitä yksinpelin kestoon tulee ja selkeästi pidempi kuin kaksi edellistä Max Payne-peliä.
Audiovisuaaliselta suoritukseltakaan Max Payne 3 ei jää lataustauotonta toteutustaan pahemmaksi. Äänimaailma on upean rikas ja täynnä yksityiskohtia, samalla kun musiikkitarjonta on täynnä nopeisiin ja rauhallisiinkin tilanteisiin sopivaa, lähinnä instrumentaalista musiikkia. Parhaimmillaan peli on erittäin hektisissä kohtauksissa, joissa taustamusiikki jumputtaa, mutta hukkuu lopulta hidastettujen aseäänien alle, siinä vaiheessa, kun pelaaja aktivoi tuhannetta kerran Bullet Timen tai Shootdodgen.
Ulkoasultaan peli sen sijaan on ehdottomasti yksi parhaimman näköisistä Xbox 360-peleistä joita tähän päivään mennessä on konsolilla nähty, ellei jopa ihan siellä listan kärkipaikalla. Pelin ruutukaappaukset eivät aivan tee oikeutta pelille, koska paikoitellen oli todella vaikea uskoa, että niinkin vanhasta konsolista kuin mitä Xbox 360 jo on, saataisiin puristettua ulos näin upeaa visuaalista tykitystä. Pelin tumma värimaailma ja synkkä New York on siis pääosin vaihtunut aurinkoiseen ja paljon värikkäämpään Brasiliaan, mutta pienen totuttelun jälkeen tarina ja hieman kakkosen ajoilta ikääntyneen, mutta muuten olemukseltaan tutun Max Paynen kanssa alkaa tulla juttuun.
Maxin siilitukkaisuus, parta tai edes hänen kirjava turistipaitansakaan eivät enää paina negatiivisesti siinä vaiheessa, kun muuttuneelle ulkonäöllekin annetaan jotain konkreettisia syitä takatumien ja kerronnan aikana — eikä se kirjava paita ja shortsit ole ne ainoat vaatteet mitä Max pelissä yllään pitää. Pelin loppupuolella miehellä on päällään, joka voisi aivan hyvin olla jostain Die Hard-elokuvasta (mutta ei siitä surkeasta nelosesta, jossa ei ollut puoltakaan Max Payne 3-pelin toiminnallisuudesta). Autenttista Max Payne-hahmon tuntua lisäämässä on aiemmistakin peleistä tuttu Maxin ääninäyttelijä James Mcaffrey, joka on tällä kertaa ollut mukana toteuttamassa myös pelin erikoisefektejä stunttien muodossa.
Me kaikkihan tiedämme, ettei Max Payne-peli olisi mitään ilman Bullet Timea tai Shootdodgea. Vuonna 1999 teattereihin ilmestynyt The Matrix-elokuva saattoi olla SE ensimmäinen toimintaelokuva, joka piti sisällään upeasti hidastettuja ammuskelukohtauksia, mutta ensimmäinen Max Payne-peli oli se, joka toi tämän ?matrixmaisuuden? peliruudulle. Huippuunsa hiotut kontrollit, sekä erittäin upea ja pelattavuuden kannalta oleelliset erikoisefektit olivat jotain sanoinkuvaamattoman hienoa vuonna 2001.
Kumma kyllä, nämä erikoisefektit eivät vieläkään tunnu lainkaan vanhalta tai hohtonsa menettäneiltä. Toisaalta pelattavuutta on samalla päivitetty vastaamaan viime vuosina ilmestyneitä kärkikastin toimintapelejä ? etunenässä Gears Of Waria. Gearsia ei ole kuitenkaan lähdetty apinoimaan liiaksi, vaan lähinnä Max Payne 3:a varten on kopioitu erittäin toimivaksi havaitut seinään liimautuminen, sekä sokkona suojasta ampuminen. Koska toiminta on paikoitellen äärimmäisen nopeaa, eikä konsolin peliohjaimella välttämättä kaikki pysty saavuttamaan sitä kaikkein tarkinta tähtäystä, on Rockstarilla tähän tarjolla lääke: erilaiset tähtäysvaihtoehdot. Kovimmat sankarit voivat valita täysautomaattisen tähtäyksen, kun taas kokemattomimmat voivat ottaa täysautomaattisen, lukittuvan tähtäimen.
Tarjolla on myös vaihtoehto näiden kahden väliltä, soft lock, joka siirtää tähtäintä vähän sinnepäin vihollisen suuntaan, silloin kun ohjaimen vasen liipaisin, eli tähtäin painetaan pohjaan. Itse pidin kaikkein eniten soft lockista, joka tarjosi mukavalla tapaa tasapainoa tähtäämiseen, mutta samalla ei tehnyt pelistä missään vaiheessa liian helppoa: jopa helpoimmalla vaikeustasolla ja soft lockillakin peli tarjoaa melkoisen haasteen. Eikä homma muutoinkaan ole niin kerrasta poikki, kuin oikeassa elämässä: Max voi nakkailla tuon tuosta edelleen suuhunsa kipulääkkeitä, aina kun kivut ovat pahimmillaan, eli energiat ovat vähissä. Tuttuun tapaan kipulääkkeitä löytyy sieltä täältä ja muutamaan otteeseen Max jopa kommentoikin esimerkiksi sitä, kuinka ?jotkin muutkin poliisit onneksi ovat koukussa? miehen rynnistäessä korruptoituneen, puolisotilaallisen poliisiaseman lävitse periksi antamattomaan tapaansa.
Uutena ominaisuutena pelissä nähdään nyt myös ensimmäistä kertaa herra Paynen kyky jäädä maahan makaamaan toiminnallisen shootdodge loikkauksensa jälkeen. Kun on ensin leijuttu näyttävästi ilmassa hidastuksen turvin aseiden leiskuessa, jää Max nyt oletuksena makaamaan maahan, joko mahalleen, selälleen tai kyljelleen, riippuen siitä mihin suuntaan pelaaja päätti loikata. Maassa ollessaan voi sitten vapaasti myös pyöriä ja vaihtaa asentoakin, minkä ansiosta Max osaa nyt myös ampua makuultaankin varsin tehokkaasti.
Tämä on erittäin kätevä ominaisuus vaikkapa ahtaissa ja vihollisen valtaamissa toimistokomplekseissa, joissa voi jäädä yksinkertaisesti makaamaan pöytien tarjoaman suojan taakse ja rauhassa aseet tanassa odottaa, että pahaa-aavistamaton tekoälyvihollinen ryntää paikalle. Tekoäly pelissä ei ole sarjan aiempiin osiin nähden mikään valovuosien loikkaus, mutta osaavatpahan vihollisetkin suojautua objektien taakse tulittelemaan ja tarjoavat parhaimmillaan nautinnollisia ja erittäin elokuvamaisia tulitaisteluita pelaajalle. Ajoittain kuitenkin kyllästyvät turvalliseen paukutteluun ja päättävät suorittaa suoria kuolemanrynnäköitä pelaajan asemiin, jolloin lopputuloksen totta kai arvaa. Kuitenkin nämä kaikki ominaisuudet ? tekoäly mukaan lukien ? yhdistettynä Bullet Timen sekä Shootdodgen kanssa tekevät Max Payne 3:sta todella rautaisen toimintapelin, jollaista ei ole montaa nähtykään.
Siinä missä pelin Gears Of War-tyyliset kontrolloitavuutta parantavat ominaisuudet tuovat pelattavuuteen tietynlaista lisäuskottavuutta (enää ei tarvitse yrittää vilkuilla pahaenteisten kulmien taakse pelihahmoa ympäri juoksuttaen) tuovat Max Payne-pelisarjan tavaramerkiksi muodostuneet erikoisefektit pelattavuuteen sen Hollywood-elokuvan loppusilauksen. Näitä ominaisuuksia ryydittämään on luotu lisäksi vielä hieno kill cam, jonka avulla pelaaja näkee nyt erittäin zoomatun ja yksityiskohtaisen luodin lähtevän Maxin aseesta, lentäen aina viholliskohteeseen saakka, vihollisen sätkiessä hidastettuna luotien sadellessa tämän kroppaan.
Kill cam on upea efekti, vaikka ei väkivallalla mässäilystä niin erityisesti pitäisikään. Aina siinä vaiheessa, kun kunkin ?alueen? viimeinen heppu saa rintaansa viimeiset luodit, aktivoituu kill cam ? ikään kuin eräänlaisena loppusilauksena veriselle ja vauhdikkaalle toiminnalle, ennen kuin toiminta sitten jo jatkuukin seuraavassa paikassa, jonne tulisi mennä.
Pelissä Bullet time aktivoidaan ohjaimen oikeaa tattia klikkaamalla, kun taas Shootdodgen saa päälle painamalla ohjaimen RB-nappulaa, mutta ennen sen painamista tulee liikkua siihen suuntaan, jonne haluaa Maxin loikkaavan. Mikäli haluaa loikata kasvot edellä kohti vihollista työnnetään tattia eteenpäin, jos loikataan sivulle, niin myös liikkuminen suunnataan sivulle ennen Shootdodgen aktivointia.
Näitä erikoisefektejä varten pelaajalla on käytössään aiemmistakin peleistä tuttu valkoinen mittari, jossa tarvitsee olla edes vähän energiaa, jotta efektit onnistuvat. Jos ei ole, niin äkkiäkös sitä saa kerättyä räiskimällä vihollisia. Mitä helpompi vaikeustaso on käytössä, sitä helpommin myös energiaa saa lisää ja lisäammuksia kuolleiden aseista.
Aseista puheen ollen, on Maxilla jälleen käytössään melko tuttu valikoima tuliaseita. Pistoolista haulikkoon, rynnäkkökivääristä tarkka-ampujan kivääriin ja uziin. Pienemmillä aseilla, kuten uzilla ja revolverilla voi ampua samanaikaisestikin, mutta isommat tuliaseet vaativat jo molempien käsien käyttöä. Aseen tai aseet voi valita kätevästi ?aserullasta?, jonka saa ruudulle pitämällä pohjassa LB:tä ja sen jälkeen tatilla valikoidaan haluttu yksittäinen ase tai mahdollinen asepari. Kerrallaan Max voi kantaa mukanaan kahta käsiasetta ja yhtä isompaa, joten mikään Rambo ei ole tämä kovia kokenut ex-kyttä vieläkään, onneksi.
Aivan loistavan yksinpelitarinan (en voi olla hehkuttamatta sitä) saatteeksi tarjoillaan paljon muutakin lisäpuuhasteltavaa. Ensinnäkin pelin jokaiseen kenttään on piilotettu osia kultaisista aseista. Kun kaikki yhden aseen puuttuvat osat löytää, aukeaa käyttöön kultainen versio kyseisestä aseesta. Kultaisella aseella on mahdollista saada aikaiseksi enemmän vauriota, minkä lisäksi niihin saa isomman ammusmäärän sisältävän lippaan. Läheskään kaikkien aseiden kaikkia osia ei ensimmäisellä peluukerralla millään tule löytäneeksi, joten tämä jo pelkästään lisää uudelleenpelattavuutta, ainakin jossain määrin.
Mikäli moinen “keräily” ei kuitenkaan innosta, eikä innosta pelin pelaaminen uudelleen muilla vaikeustasoillakaan, voi pelaaja kahlata yksittäisiä kenttiä lävitse uudemman kerran New York Minute-pelitilan kautta. Kyseisessä pelimuodossa ideana on selvittää kukin kenttä nimenmukaisesti yhdessä minuutissa. Pelin alkaessa pelikellossa on siis minuutti aikaa, tappamalla vihollisia kertyy alaspäin tikittävään kelloon lisää sekunteja, pääosumista lisäaikaa kertyy parhaiten.
Mitä enemmän aikaa kentän lopussa on kelloon kertynyt, sen parempi ja sitä parempi sijoitus ansaitaan Liven ennätyslistoilta. Kun New York Minute on kerran kahlattu lävitse ja kaikki lukittuina olleet kentät avattu, aukeaa pelattavaksi New York Minute Hardcore, joka on nimensä mukaisesti vain vaikeampi versio alkuperäisestä.
New York Minuten ohella arcadepelattavaa löytyy lisäksi score attack-pelimuodon puolesta, jossa ei yritetä läpäistä kenttiä minuutissa, vaan sen sijaan pelataan kentät lävitse ja samalla yritetään yksinkertaisesti kasata suurin mahdollinen pistepotti tason keston aikana vihollisia listimällä. Pääosumista saa tässäkin hyvin pisteitä, kun taas Bullet Time-efektin aikana tehdyt tapot tuovat kertoimia pisteille.
Arcadepelattavista New York Minute on ehdottomasti näistä kahdesta hauskempaa hupia, mutta toisaalta koko arcadepelimuoto alkaa pidemmän päälle syödä intoa pelata yksinpelitarinaa vakavissaan enää uudelleen lävitse, koska kentät ja niiden aikana nähtävät välianimaatiot (toisin sanoen juoni) toistuvat samanlaisina kuin yksinpelitarinankin aikana. Ja koska peli suorittaa lataustauot välianimaatioiden taustalla, ei valtaosaa pelin välianimaatioista voi lainkaan ohittaa, edes arcademoodissa.
Mikäli pelin elinikää haluaa ihan vakavissaan pitkittää hieman mielekkäämmällä touhulla ? vaikka New York Minute on ihan mukavaa sekin, edellä mainitsemiani seikkoja lukuun ottamatta ? on syytä laittaa linjat kuumiksi ja siirtyä Liveen räiskyttelemään.
Rockstar Gamesin julkaisuille ominaiseen tapaan Max Payne 3:n moninpeli ei ole mikään puolitosissaan kyhätty buginen ja pätkivä purkkaviritelmä, vaan ihan täysveristä moninpelihupia.
Moninpelistä löytyvät kaikki yksinpelinkin kikat ja samalla myös kontrollitkin. Pelaajat voivat liimaantua seinien taakse, ampua sokkona, käyttää Bullet Timea ja Shootdodgea, sekä yksinpelin tapaan jäädä halutessaan Shootdodgen jälkeen maahan makaamaan ja sillä tavoin ampua hieman enemmän piilossa pahaa aavistamatonta, päälle rynnistävää ihmisvastustajaansa.
Live-peli tarjoaa käytännössä neljä erilaista moninpelimuotoa (deathmatch, team deathmatch, payne killer, sekä gang wars), mutta deathmatchista sekä sen tiimiversiosta on molemmista tarjolla kaikkiaan kolme variaatiota: deathmatch, rookie deathmatch, sekä large deathmatch. Ensiksi mainittu on pelimuodon perusversio maksimissaan kahdeksalla pelaajalla, rookie deathmatch on aloitteleville pelaajille suunnattu siinä missä large deathmatch on maksimissaan 16:sta pelaajan moninpelihupia. Sama päteekin sitten team deathmatchiin sekä sen variaatioihin.
Payne killerissä yksi pelaajista on alussa Max Payne ja kaikki muut yrittävät nitistää tämän. Tehtävä ei ole aivan helppo, koska ainoastaan pelaajalla, joka on Maxin roolissa voi käyttää Bullet Timea ja Shootdodgea hyväkseen. Vastapuolella on kuitenkin etunaan ylivoima. Kun joku lopulta nitistää pelaaja-Maxin, saa tämä pisteen ja samalla muuttuu Maxiksi. Käytännössä pelimuoto ei siis ole mikään entuudestaan tuntematon, mutta on maustettu Max Paynesta tutulla pelattavuudella.
Gang wars taasen on eräänlainen ?minitarinan? sisältävä moninpelimoodi, jonka etenemisen kertojana toimii mukavana yksityiskohtana itse Max Paynen ääni. Kyseisessä pelimuodossa läpikäydään kaikkiaan viisi lukua, toisin sanoen neljä erilaista, erilaisin säännöin varustettua tiimipohjaista moninpelimuotoa (domination, last man standing, VIP jne.) ja viidentenä häämöttää pelivariaatio showdown.
Vaikka kyseisillä variaatioilla on omat nimensä pelissä, ovat ne periaatteessa muun muassa edellä mainittujen pelimuotojen kaltaisia ? showdown on yksinkertainen team deathmatch. Mielenkiintoiseksi gang warsin tekee se, että taistelut saattavat parhaimmillaan olla todella tiukkoja: vaikka toinen tiimi olisikin hävinnyt useamman erän ennen viimeistä koitosta, johon aiemmista eristä saadut pisteet siirtyvät mukana, on silti vielä mahdollista päästä niskan päälle ja voittaa koko roska.
Ennen kuin payne killerin, gang warsin tai 16:sta pelaajan versioita molemmista deathmatcheista kuitenkaan saa käyttöönsä, on suoritettava pieni perustason kouluttautuminen ja saavutettava joko tavallisessa deathmatchissa tai sen tiimiversiossa muutama tehtävätavoite, kuten muun muassa kerätä kokoon 2000 dollaria rahaa, listiä 50 muuta pelaajaa Livessä, suorittaa kolme pääosumaa ja niin edelleen. Vasta näiden (suhteellisen helppojen) tavoitteiden jälkeen aukeavat kaikki loputkin pelimuodot.
Tavoitteisiin pääseminen ei ole missään muodossa ikävä rangaistus, sillä moninpeli on äärettömän toimivaa ja koukuttavaa hupia ? jo ihan peruspelimuotojakin pelatessa ja lopussa häämöttää eittämättä pelin paras pelimuoto, gang wars.
Livessä peliporukka on jaettu erittäin fiksusti kahteen ryhmään: vapaan- ja puolilukitun tähtäyksen pelaajiin. Eipä siinä mitään järkeä olisikaan, että osalla pelaajista olisi puoliautomaattinen tähtäimen lukitus ja muilla täysin manuaalinen tähtäys, jotka sillä haluavat pelata. Olisi melko selvää, kuka pärjäisi silloin parhaiten. Sen sijaan pelaaja saa valita oman mielivaihtoehtonsa näistä kahdesta tähtäinmallista ja peli suodattaa sen mukaan pelaajalistat etsien vain samalla asetuksilla pelaavia pelaajia matchmakingin avulla.
Erilaisia, erilaisin asein sekä suojauksin sekä erilaisella liikkumisnopeudella varustettuja hahmoluokkia löytyy pelistä neljä kappaletta. Pelaaja voi myös itse luoda tasojennousun myötä omia custom-luokkiaan, joille voi sitten itse valita aloitusaseet. Pelissä voi myös muodostaa omia ryhmiään ja ryhmiin liittyneet pelaajat voivat sitten pelata toisia ryhmiä vastaan.
Kokonaisuutena moninpeli toimii todella jouhevasti, pelaajia löytyy linjoilta (kummallekin tähtäintyypille) ja ennen kaikkea se on toiminnantäyteistä, vauhdikasta ja koukuttavaa hupia, aivan kuin yksinpelikin.
Kaiken kaikkiaan Max Payne 3 on jopa yllättävänkin laadukas Max Payne-sarjan peli ja allekirjoittanut ainakin nautti sen jokaisesta hetkestä yksinpelin parissa, kun taas moninpeli antoi mahdollisuuden jatkaa samanhenkisen pelattavuuden parissa. Tämän sanottuani, kaikki eivät välttämättä tule pitämään siitä, että New York on (pääosin) jäänyt taakse Brasilian kuuman auringon tieltä, mutta kyseessä on niin pieni seikka, että tätä peliä ei kenenkään toimintapelin ystävän (Max Payne fanienkaan) tule jättää väliin. Yksi kuluvan vuoden pelitapauksista, se on varma se.
