Medal Of Honor - Airborne arvostelussa

Toista maailmansotaa kuvaavat pelit senkuin porskuttavat pelaajien suosiossa vuodesta toiseen. Activisionin Call Of Duty -pelisarjan kolmas osa nähtiin alkuvuodesta ja nyt CoDin suurimman kilpailijasarjan, (Brothers In Arms -pelisarjan ohella) Medal Of Honorin uusin tulokas on täällä.

Edellinen PC:lle julkaistu MoH -peli, Pacific Assault oli etenkin Japanin ja Liittoutuneiden välistä sotaa kuvanneena pelinä piristysruiske ainaiselle natsien lahtaamiselle, mutta myös pelinä hyvin suunniteltu. Hatunnoston arvoinen asia oli myös se, että EA otti opikseen surkeasta Medal Of Honor: Rising Sun -konsolikököstään ja panosti seuraavaan sotapelitulemiseensa kunnolla kehittämällä niin PC:lle kuin konsoleille kaksi täysin eri peliä(Pacific Assault PC:lle ja European Assault konsoleille).
Medal Of Honor -pelisarjan uusin osa, nimeltään Airborne sen sijaan ei ole enää PC-yksinoikeusjulkaisu, vaan porttaus samaan aikaan julkaistusta Xbox 360-versiosta. Eihän tällä niin väliä, jos peli muuten on loistava. Mutta onko se? Valitettavasti kyseessä ei ole aivan niin onnistunut PC-julkaisu kuin mitä Pacific Assault aikoinaan oli ja muutoinkin pelisarja kokonaisuutena ottaa hiukan takapakkia. Miksi näin on, selviää lukemalla arvostelua.

Medal Of Honor – Airborne -pelissä seurataan loistavassa Band Of Brothers TV-sarjassa ja myös Brothers In Arms -pelisssäkin nähtyjä laskuvarjojääkäreitä. Pelaajan ohjastama sotilas, 82. maahanlaskudivisioonan korpraali Boyd Travers joutuu taistelemaan itsensä lävitse Sisilian aina Saksan sydänmaille asti. Tämä saattaa kuulostaa laajamittaiselta rupeamalta, mutta sitä se ei oikeastaan kuitenkaan ole ja tämä onkin pelin ensimmäisiä miinuksia. Kestoltaan peli nimittäin on auttamattoman lyhyt. Jos moninpeliä ei lasketa mukaan, on yksinpelikampanjan säälittävät kuusi tehtävää allekirjoittaneen mielestä hieman liian vähän täyden pelin hinnasta.

Lyhyydestään huolimatta Medal Of Honor – Airborne tekee yhden asian hyvin ja tavalla jota mikään sotapeli ei ole ennen tätä käyttänyt ja siten Airborne viekin osaltaan toisen maailmansodan räiskintäpelejä allekirjoittaneen mielestä sinne oikeaan, uuden sukupolven suuntaan. Mikä se asia sitten on? Se on kenttäsuunnittelun avoimuus. Tähän asti olemme sotapelissä kuin sotapelissä tottuneet kulkemaan valmiiksi tallattuja polkuja ja etenemään juuri niin kuin pelin tekijät ovat halunneet.

Airbornen kohdalla tämä erittäin lineaariseksi pelikokemuksen tekevä seikka loistaakin tyystin poissaolollaan. Koska pelaaja on laskuvarjojääkäridivisioonan sotilas, tarkoittaa se sitä, että ennen jokaista tehtävää päästään hyppäämään lentokoneesta alas ja aloittaa oma leijailu kohti maanpintaa. Ennen maahantuloa pelaaja näkee hienosti koko pelialueen alapuolellaan ja voi vapaasti valita minne pudottautua. Turvalliset aloitusalueet on merkitty vihrein savuin, mutta mikään pakko niihin ei ole laskeutua. Pelaaja voi aivan vapaasti vaikkapa pudottautua jonkin talon katolle suoraan vihollislinjojen sisäpuolelle. Vapaa minne tahansa pudottautuminen on myös hienosti tuettuna itse kenttäsuunnittelussa. Pelaaja voi edetä tehtävätavoitteisiin montaa eri reittiä ja siten ottaa “härkää sarvista” monella eri tapaa, joka tekee sotimisesta paljon uskottavampaa.

Harmi kyllä tällä tuntuisi olevan myös varjopuolensakin. Koska kenttäsuunnittelu ei ole enää putkimaista eikä tekoäly enää voi olettaa pelaajan tulevan vain yhdestä suunnasta, on sen osattava olla enemmän tietoinen avoimesta ympäristöstä. Tässä ei EA kuitenkaan mitä ilmeisemmin ole aivan onnistunut, sillä tekoälyn taso vaihtelee Ok-tasosta huvittavaan päätön kana-meininkiin.

Pelaajan omilla joukkuetovereilla pallo tuntuisi olevan hitusen paremmin hallussa kuin vihollisella, sillä omat eivät läheskään niin usein huitele menemään miten sattuu, vaan etenevät käyttäen suojia. Vihollinen sen sijaan, silloin kun ei näytä sitä Ok-osaamistaan, juoksentelee välillä suoraan joukoittain suoraan Liittoutuneiden tulilinjaan, tai sitten esimerkiksi tekee jotain niinkin typerää kuin jättää hyvänä ampumissuojana toimineen hiekkasäkin ja loikkaa sen ylitse kesken kiivaimman ammuskelun suoraan pelaajan tapettavaksi. Välillä taas vihollinen saattaa juosta lähimmän nurkan tai laatikon taakse suojaan, vaikka pelaaja olisikin aivan tämän kintereillä. Harmi näin, sillä älykkäällä tekoälyllä pelikokemus olisi ollut Airbornen osalta niin paljon parempi. Nyt se tuo vahvasti mieleen tavalliset moninpelisessiot, joissa useimmilla pelaajilla ei ole hajuakaan tiimityöskentelystä, saatikka turvallisesta etenemisestä.

Silloin kun vihollistekoäly jotenkuten toimii, on räiskiminen ihan toimivaa ja hauskaa. Asevalikoimaan lukeutuu niitä useita vanhoja tuttavuuksia, jo kymmenissä aiemmissakin peleissä nähtyjä aseita. Pienen vapauden EA tosin on asearsenaalin kanssa ottanut Airbornen kohdalla, eikä niinkään positiivisessa mielessä. Jokaisella aseella nimittäin on eräänlainen energiapalkki, joka täyttyy sitä mukaa kun kulloinkin käytössä olevalla aseella(tai kranaateilla)natseja ampuu. Kun mittari tulee täyteen, palkitaan pelaajaa erittäin epärealistisella “aseparannuksella”. Aseparannukset tarkoittavat käytännössä esimerkiksi vaikkapa aseen nopeampaa lataamista tai isompaa lipasta. Se miksi tällaista sontaa on pitänyt tunkea peliin, joka yrittää tuoda ruudulle autenttisia toisen maailmansodan tapahtumia, sekä aseita, jotka ainakin yrittävät emuloida oikeita esikuviaan, on jotain mitä ei vain voi logiikalla käsittää. Todennäköisesti aseparannuksilla yritetäänkin palkita nykypäivän kärsimätöntä teinipelaajakuntaa, jotka tällä tavoin saavat nopeammin onnistumisen ja saavuttamisen tunteen. Naurettavaa.

Visuaalisesti peli on riitävän hyvännäköinen, kunhan konehuoneesta löytyy riittävästi potkua. Testilaitteistolla pelin sai pyörimään edes osittain siedettävästi vain 800×600 resoluutiolla, eikä kaikki yksityiskohdat olleet aivan tapissa asti. Peli on kyllä kaikilla yksityiskohtaisuuksilla ja isommalla kuin testiresoluutiolla suhteellisen näyttävä ja varsinkin kummankin puolen sotilaat ovat yksityiskohtaisia, mutta peli ei allekirjoittaneen mielestä kuitenkaan sisällä aivan niin näyttävää “next-gen” osaamista, että se oikeuttaisi pelin tehosyöpöt vaatimukset.

Osaltaan pelin tehosyöppöys saattaa tietysti johtua myös pelissä käytetystä fysiikanmallinnuksestakin. Peli hyödyntää ammuttujen sotilaiden “ruuminkäyttäytymismallinnukseen” Ageian fysiikkamoottoria, joka tosin mitä ilmeisemmin hyödyntää raakaa prosessoritehoa, mikäli kaupoissa myytävää Ageian erillistä fysiikkakorttia ei tietokoneesta löydy. Jos näin on, voi todeta, että tässä kohdin(kin)ollaan menty metsään. Vaikka pelin kaatuvat sotilaat esimerkiksi välillä ihan näyttävästi ja aidon oloisesti rappusia alas putoilevatkin, jättävät fysiikat silti paljon toivomisen varaa. Välillä ammutut sotilaat saattavatkin lennellä pelkkien luotien voimasta ilmojen halki, tai sitten vaikkapa heittää 360 asteisen kuperkeikan paikallaan saatuaan takka-ampujan kivääristä kuulan kalloonsa. Onkin typerää sinänsä, että puoliksi viimeisteltyjen fysiikoiden takia kärsii sitten koko pelin muu sulava pelattavuus.

Äänipuoltakaan ei voi mitenkään hirmuisesti kehuskella. Liittoutuneiden sekä natsien sotilaiden huudot ja repliikit, sekä välianimaatoiden aikainen ääninäyttely ovat kyllä taidolla toteutettuja ja tuovat sitä autenttista tunnelmaa, mutta siihenpä sitten oikeastaan jäävätkin äänipuolen kehut. Siinä missä edellinen Medal Of Honor -sarjan PC-julkaisu Pacific Assault sisälsi paikoitellen upean kuuloiset aseäänet ja toimivan musiikin, ottaa Airborne tälläkin saralla takapakkia. Musiikki on takavuosien Medal Of Honor: Allied Assault -pelistäkin tuttua teemamusiikkia lukuun ottamatta jälleen kerran Medal Of Honor: Rising Sunin kaltaista, Star Warsilta kuulostavaa luritusta. Star Warsin musiikki kunniaan sinänsä, mutta ei se vain yksinkertaisesti sovi sotapeleihin. Ottakaa nyt oppia vaikkapa Band Of Brothers TV-sarjan sävellyksestä, tai jostain muusta sota-aiheisesta materiaalista, jossa musiikkityyli on osattu valita oikein. Aseäänet, ovat nekin kauttaaltaan jotenkin tuhnun kuuloiset ja sitä jykevyyttä jää todellakin kaipaamaan. Kuulokkeilla pelaavia pelaajiakaan ei ensimmäistä kertaa miesmuistiin tueta ja tällaiset henkilöt joutuvat tyytymään tavalliseen stereoääni-profiiliin, joka varmasti vaikuttaa äänimaailman tasoon ja äänen paikannukseen kuulokkeiden kautta pelattuna.

Mitä Medal Of Honor: Airbornesta sitten jää loppujen lopuksi käteen? Keskinkertainen ja lyhyt yksinpelikampanja, uudella suuntaanäyttävällä pelattavuudella varustettuna. Mutta onhan toki tarjolla vielä moninpelimahdollisuuskin niille, jotka eivät yksinpelikampanjan jälkeen tarpeekseen ole saaneet. Netissä voi pelata rankattuja tai ei-ranking pelejä pelin kolmessa pelimuodossa. Tarjolla olevat pelimudot ovat team deathmatch, team deathmatch airborne sekä objective. Tavallinen team deathmatch on kaikille tuttu ja sen airborne-versiokin poikkeaa siitä vain sillä erotuksella, että Liittoutuneilla pelatessa pelaajat hyppäävät lentokoneesta taistelukentälle. Objectivessa tarkoitus on vallata kolme kohtaa kartalla ja pitää niitä hallussa mahdollisimman pitkään. Ei liene mikään yllätys, että pelimuodoista se team deathmatch airborne on se kaikkein mielenkiintoisin, vaikka periaatteessa sekin on vain pieni variaatio tavallisesta TDM-pelimuodosta.

Ehdottomasti hienoin ominaisuus Medal Of Honor: Airbornen moninpelissä ovat sen moninpelikartat, jotka jatkavat yksinpelin jalanjäljissä olemalla avoimia ja riittävästi erilaisia väijytyspaikkoja tarjoavia. Airbornen moninpelikartat ovatkin ikään kuin paluu Allied Assaultin ajoille, joka niin ikään sisälsi(aikanaan)suhteellisen isokokoisia karttoja. Harmi vain, ettei ruudunpäivitys aivan niin sulavaa moninpelissäkään ole, eikä myöskään ajoittaisilta viiveiltä säästytä. Tätä kirjoittaessa EA on ollut aikeissa julkaista pelille ensimmäisen päivityksen, jonka pitäisi korjata pääasiassa moninpelissä esiintyneitä ongelmia. Toivottavasti päivitys tulee korjaamaan myös niitä bugeja, jotka tuntuvat silloin tällöin kaatavan koko pelin Windowsin työpöydälle. Toivon mukaan päivitys lisäisi myös mahdollisuuden kytkeä tyystin pois päältä pelissä mahdolliset vihollisenkiusaamiskommentit, joita jotkut pelaajat tuntuvat käyttävät hieman liikaa sen lisäksi, että peli tuntuu automaattisesti heittävän tällaisen kommentin kulloinkin ammutulle pelaajalle. Akselivaltoina pelatessa sitä hieman ehti nimittäin kyllästyä kuulemaan jokaisen kuoleman jälkeen “I’ve seen french schoolgirls shoot better!”. Kyllä, allekirjoittanut oli täysi käsi ainakin vielä arvosteluhetkellä Airbornen moninpelissä.
Arvosteluhetkellä pelaajia löytyi servereiltä joitakin kourallisia ja muutamat serverit olivat jopa kokonaan täynnä, joten ehkäpä ainakin Medal Of Honor: Airbornen PC-version elinikä lyhyestä yksinpelistä pitenee, mikäli pelaajia ilmestyy mukaan nettipeleihin enemmän lähiviikkoina. Kunhan vain EA ei seuraavan PC:lle ilmestyvän Medal Of Honorin kynnyksellä lakkauta tyystin Airbornen servereitä?