Medal Of Honor: Pacific Assault arvostelussa

Loputtomalta tuntuva sotiminen alkaa jo ottaa veronsa. Taistelumoraali ei enää ole korkealla. Olen talsinut monen sodan lävitse aina toisesta maailmansodasta Vietnamin sotaan, vieläpä käyden useamman kerran lävitse samoja taisteluita. Olenko tulossa hulluksi, vai olenko joutunut johonkin vääristyneeseen todellisuuteen, joka toistaa itseään yhä uudelleen ja uudelleen?

En onneksi ole, mutta tästä huolimatta kohta olisi taas lähdettävä sotaan, sillä Yhdysvallat on jälleen kerran sodassa ja tarkoituksena olisi eliminoida Japani pois toisesta maailmansodasta. Emme tästä syystä lähdekään tällä kertaa(onneksi)Eurooppaan kurittamaan loputonta natsiarmeijaa. Matkan määränpäänä on sen sijaan sotatantereena toimiva Tyynen Valtameren alue. Tätä ei ollakaan kovin useaan otteeseen aiemmin koettu, joten lähden iloisin mielin vapaaehtoisena sotaan.
Medal Of Honor: Pacific Assault on erääntyyppistä jatkoa vuoden 2002 huippumenestyneelle Medal Of Honor: Allied Assault pelille. Jatkoa lähinnä siinä mielessä, että “etunimi” on sama, tekijätiimi myöskin osittain sama sekä edelleen ollaan toisen maailmansodan aikakaudessa. Peli ei kuitenkaan Allied Assaultin tapaan vie pelaajaa Euroopan kiivaimpien taisteluiden keskelle, vaan sen sijaan nimensä mukaisesti Tyynelle valtamerelle, kun vastassa on japanilaisten loputtomalta tuntuva armeija.

Peli potkaistaan käyntiin alokasleirillä, joka toimittaa alkuun opastavan tutoriaalin virkaa samalla näyttäen pelaajalle pelin sisältävän elokuvamaisia kohtauksia. Siinä missä Medal Of Honor: Allied Assault oli kunnianosoitus Steven Spielbergin sotaelokuvalle Saving Private Ryan, on Pacific Assault kumarrus enemmänkin hyvän Thin Red Line sotaelokuvan suuntaan. Alokasleiri tosin toi mieleen jotain muuta, sillä alokkaita komentava kersantti kuulosti ja käyttäytyi aivan kuin Full Metal Jacket elokuvassa nähty vastaava kouluttaja. Kyllä siinä hymy nousi suupieleen.

Pikaisesti alokasleirin jälkeen pelin pääosassa oleva Tommy Conlin niminen merijalkaväkisotilas heitetään keskelle Tyynen Valtameren kuuluisia taisteluita, joihin lukeutuu Pearl Harborin lisäksi Makin Atoll, Gualdalcanal ja Tarawa Atoll saarien taistelut. Pelin tunnelma pysyy alusta loppuun saakka elokuvamaisena tunnelmaltaan, kyydin ollessa samalla varsin vauhdikasta ja adrenaliinintäytteistä. Pelin tehtävissä riittää vaihtelua eikä mikään kohtaus tämän ansiosta tunnu itseään toistavalta. Pelissä päästäänkin muun muassa tulittamaan vihollislentokoneita ilmatorjuntatykillä, lentämään taistelukoneella, puolustamaan harjua yöaikaan suurelta japanilaishyökkäykseltä, vaeltamaan sumuisen suon lävitse, selviytymään maihinnoususta Tarawan rannalla ja niin edelleen.

Tehtävien kulku ei ole pelkkää vihollisten räiskimistä, sillä matkalla joutuu usein tyypillisen sotapelin tapaan suorittamaan pieniä sivutehtäviäkin, kuten räjäyttämään vihollisen sotakalustoa tai muuta vastaavaa. Taisteluiden välisiä hetkiä ja pelin tarinaa kuljetetaan eteenpäin pelin omalla moottorilla tehdyin välianimaatioin, sekä sotapeleille ominaisin mustavalkovideoin, joista kumpienkin taustalla pelin päähahmo Tommy sepittää sodasta ja sen tapahtumista. Tämä luo hitusen tavallista enemmän persoonallisuutta pelaajan hahmolle sekä pelille.

Mukanaan pelaajalla on useimmiten yhdestä neljään kaveria taistelemassa rinnalla, joista esimerkiksi Call Of Dutyn tekoälyheppujen tapaan oikeasti on jotain hyötyäkin taistelussa. Kaverit osaavat ampua suojasta, antaa suojatulta eteneville kavereilleen, sekä vastapainoksi myös edetä silloin kun tilanne näyttää suotuisalta. Jos pelaaja haluaa voi hän myös komentaa joukkuetovereitaan neljällä eri komennolla, joita käytetään nuolinäppäimillä. Komennot ovat käytännössä etene, peräänny, anna suojatulta ja seuraa. Yksittäisiä sotilaita kuitenkaan ei saa komentaa, vaan kun käsky käy toimii jokainen lähistöllä oleva jalkapari. Komentojen käyttö ei tosin aivan joka tilanteessa peliä ole saatavilla, mutta toisaalta eipä niitä komentoja niin usein tarvinnut käyttääkään, kun tekoälykaverit tuntuivat tulevan ihan hyvin toimeen ilmankin, eikä niitä muutoinkaan mikään pakko ole käyttää jos ei halua. Ne voi jopa kytkeä kokonaan pois päältäkin jos siltä tuntuu.

Tietystikään mikään läheskään täydellinen ei ole Pacific Assaultinkaan tekoäly ja tyhmyyttä saa useiden muiden sotapelien tapaan välillä vierestä todistaa. Vihollisten tekokoäly on melkeinpä samaa tasoa omien kanssa ja niistä saa valtaosan peliajasta kunnon vastuksen, vaikka vastapainoksi silloin tällöoin saattaa kiväärinkuula repiä itselleen melko helponkin oloisen kaadon. Tästä huolimatta varsin kelvollinen näin yleisesti ottaen pelin tekoäly on ja onnistuu ajoittain jopa ajamaan pelaajan taisteluporukan pienoiseen ahdinkoon.

Jotta eteneminen ei olisi mahdottoman vaikeaa, on Pacific Assaultissa niin ikään päädytty ratkaisuun, että pelaajan joukkuetoverit eivät pelin aikana voi kuolla, mutta lääkintämiehen täytyy haavoittuneet käydä paikkaamassa, jotta ne voisivat jatkaa taistelua. Tämä onkin mielenkiintoinen ja hieman realistisempi ote asiaan ja pakottaa pelaajan olemaan oikeasti varuillaan siinä vaiheessa kun kaikki kaverit makaavat maassa. Eikä pelissä muutenkaan yksinään sooloilua kauaa pysty harjoittamaan.

Jos ja kun nappi pelaajankin otsaan napsahtaa, kaatuu tämä maahan, mutta eipä kuitenkaan kuole välittömästi. Tässä vaiheessa maassa tuskissaan makaava pelaaja voi huutaa avuksi lääkintämiestä, joka tulee paikkaamaan pelaajan ampumiskuntoon, jos vain ehtii ja jos hänellä on vielä lääkintäpakkauksia jäljellä. Pelin aikana kun ei mitään lääkkeitä maastosta etsiskellä vaan lisäterveyden saaminen on yksinomaan lääkintämiehen käsissä. Lääkintämiehelläkin on mukanaan ainoastaan vain rajattu määrä ensiapupakkauksia. Jos lääkkeet on kaverilta loppu, on syytä pysytellä taka-alalla niin kauan kunnes päästään seuraavaan lataustaukoon, jolloin lääkintämies saa taianomaisesti hankittua itselleen lisää lääkkeitä. Tämä oli allekirjoittaneen mielestä kiva lisä peliin ja toi aivan erilaisen merkityksen sanalle “selviytyminen”.

Pienenä takaiskuna muuten niin hyvälle yksinpelikampanjalle voidaan pitää sitä, että loppua kohden peli muuttuu paikoitellen ärsyttävänkin vaikeaksi ja kertalaaki-kuolemat tulevat varsin tutuiksi. Tähän kun laskee vielä mukaan sen, että ainakin testikoneella pelatessa pelin latausajat olivat melkoisen pitkät, kävi jatkuva “kuolema-lataus-yritys-kuolema-lataus” -rumba paikoitellen hermoille.

Gigatavu muistia ei siis ole mikään ihanteellinen määrä kyseistä peliä varten, vaan peli vaatii selkeästikin vielä enemmän(tai sitten toisen päivityksen), joka lyhentäisi latausaikoja. Pitkät latausajat, sekä kuoleminen useaan otteeseen pelin joissain kohtauksissa tietää sitä, että latausajat “tekopidentävät” yksinpelin oikeata kestoa, joka ei oikeasti ole niin kamalan pitkä.

Pelin muukaan konevaatimus ei ole sieltä pienimmästä päästä. Aivan kuitenkaan sen surullisen kuuluisan tehosyöppödemon tasolle lopullinen peli ei vajoa. Peli on saatu pyörimään kiitettävän sulavasti ja testikoneella peliä pelattiin 1024×768 resoluutiolla, kunhan joitain muutamia yksityiskohtia karsi pois, esimerkiksi pudottamalla hardware shaders tuen 1.1 versioon ja ottamalla seiniin jäävät luodinreiät pois päältä. Pienistä yksityiskohtien karsimisista huolimatta peli näytti silti varsin nätiltä. Jos jokin aika sitten julkaistu Men Of Valor oli Vietnam-versio pelistä Medal Of Honor: Allied Assault, on Moh: Pacific Assault vielä enemmän Moh: AA, joskin vain Tyynenmeren väreissä.

Pelin lukuisat viidakot sekä muut ympäristöt näyttävät hienoilta kaikkine tuulessa huojuvine pensaine ja puineen päivineen sekä hienoine hahmomallinnuksineen, vaikka peli ei jälkimmäisessä Half-Life 2:n tasolle pääsekään. Se mikä pelin maisemista tekee uskomattoman todellisen tuntuiset ja koko pelikokemuksesta elokuvamaisen on pelin loistava äänimaailma. Voin valehtelematta sanoa, että ei ole kovin moni peli tähän asti ollut äänellisesti näin vaikuttava. Jo pelkästään aseista lähtevät äänet ovat upeasti toteutettu. Esimerkkinä pitkälle kajahtava laukaistun kiväärin munakas ääni on niin hieno, että pelin pelaa melkeinpä lävitse pelkän kiväärin kanssa vain ja ainoastaan edellä mainitusta syystä. Muutkin äänet toki ovat hienot ja tuulen humina, kasvillisuuden suhina, sekä lukuisten viidakkoeläinten pitämä ääni imevät pelaajan hienosti viidakkoon sisälle. Ääninäyttely on ammattitasoa ja se musiikki.. Pelin musiikki on ehkäpä aseiden äänien jälkeen parasta antia. Sävellykset ovat tunnelmallisia ja sopivat peliin loistavasti. Musiikin sävytys on selkeää Medal Of Honor laatua(ei Rising Sun laatua)ja samalla siihen on silti osattu ujuttaa sekaan tietynlaisia japanilaisvihahteita käyttämällä muutamia japanilaissoittimia.

Hyvän, mutta melko lyhyen yksinpelin lisukkeena toimivat pelin netissä ja lähiverkossa toimiva moninpeli. Pelin Director’s Cut painoksen mukana on myös jonkin verran ekstramateriaalia, kuten esimerkiksi The Making Of Pacific Assault, sekä useita kappaleita aiemmista Medal Of Honor peleistä. Myös levyllä mukana oleva näyttävä merijalkaväen paraatiesitysvideo “The Silent Drill Platoon” on näkemisen arvoinen.

Moninpeli kuitenkin joka tapauksessa on se pelin porkkana, jota yksinpelin todennäköisesti tullaan jauhamaan. Moninpelimuotoja löytyy pelistä kolme, joista kaksi ovat deatmatch ja teamdeathmatch. Pelin kolmas, Invader modeksi nimetty pelimuoto on periaatteessa tehtäväpohjainen moninpeli, jossa toinen osapuoli yrittää esimerkiksi tuhota joitain annettuja kohteita, kun taas toinen osapuoli yrittää niitä puolustaa. Erilaisia hahmoluokkia on pelissä neljä, jotka jakautuvat hieman samaan tapaan kuin pelissä Return To Castle Wolfenstein. Perusmosurin lisäksi on lääkintämies, ammusmies, sekä pioneeri, joista jälkimmäisin osaa virittää/purkaa pommit ja miinat.
Pacific Assaultin moninpeliä oli kiva pelata silloin kun se toimi sutjakkaasti. Valitettavasti isoimmilla pelaajamäärillä peli tahtoi usein tökkiä ikävän paljon ja parhaimmillaan pelisessiot olivatkin siinä maksimissaan kymmenen pelaajan kesken.