Medieval 2: Total War arvostelussa

Massiivisista taisteluistaan tunnetun Creative Assemblyn Total War -pelisarja tekee neljännessä osassaan comebackin jo kertaalleen nähtyyn ympäristöön, keskiaikaiseen Eurooppaan. Vaikka muutamat ilkeämieliset nettijuorut ovatkin tituleeranneet Medieval 2: Total Warin lähinnä koreaksi päivityspaketiksi edellisosiin nähden, kouluttanee jo muutama tunti keskiaikaisena hallitsijana paatuneimmankin kotistrategistin harrastamaan jatkossa huolellisempaa lähdekritiikkiä. Edellispelien menestyskaavaa toki toistetaan, mutta mikäli yöunien menetystä voi käyttää pelin laadun mittarina, räjäyttää Medieval 2: Total War saman pankin jossa vielä äsken Civilizationin jättämiä ruutijäämiä siivottiin.

Pelillisesti Medieval 2: Total War ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan, vaan tarjolla on pitkälti edellisosista tuttua tavaraa nykyaikaisiin kuoriin päivitettynä. Edeltäjiensä tapaan, Medieval 2:n kamppanjapeli on jaettu kahteen varsin erilaiseen osioon: suuria linjoja vedellään Civilizationin hengessä, vuoro kerrallaan, kun taas taistelun sattuessa toiminta siirtyy ruohonjuuritasolle, puolittain realiaikaiseksi, tuhansien yksiköiden mittelöinnistä koostuvaksi kaaokseksi. Moninpeliä ei valitettavasti ole vieläkään tarjolla kuin realiajassa pelattavien yhteenottojen muodossa, mikä on ollut hienoinen pettymys tähän asti jokaisessa Total War -sarjalaisessa.
Yksinpelinä pelattavasta kamppanjapelistä ovat pettymykset kuitenkin kaukana; Medieval 2: Total War on voittaja-ainesta niin pelilliseltä sisällöltään kuin tunnelmaltaankin. Kamppanjan ideana on vanha tuttu oman maan luotsaaminen globaaliksi (tai ainakin keskiaikaisen maailmankartan) supervallaksi selkäänpuukottavien naapurimaiden ja muiden ulkoisten vaikuttajien hengittäessä niskaan joka siirrolla. Naapurisopua pyritään ylläpitämään perinteisin diplomatian ja kaupankäynnin keinoin, mutta kun sanat eivät riitä, jatketaan diplomatiaa lahjonnalla, valtiomiesten murhilla, vakoilulla ja sotimisella.

Myös kristinuskon vahva asema keskiajan Euroopassa tuo mukanaan omat monimutkaisuutensa: valtaa pitävä paavi katsoo harvemmin hyvällä kristittyjen keskinäisiä nahisteluja ja ennemmin tai myöhemmin Vatikaanin sanaa uhmaava kansakunta huomaa olevansa jatkuvasti ristiretkiturismin kohde. Pelkkä kristittyjen välinen sopu ei toki riitä miellyttämään taivaallisen vallan välittäjiä, vaan hyvä kristitty hallitsija huolehtii myös uskontonsa säilyvyydestä oman valtakuntansa sisällä palkkaamalla kiertäviä pappeja ja asettamalla sieltä täältä putkahtavat noidat ja muut harhaoppiset asiaankuuluvalle paikalleen, rovion huipulle. Näiden velvollisuuksien laiminlyöminen saattaa herättää inkvisiition kiinnostuksen, jonka jälkeen edes oman maan aatelisto ei ole täysin turvassa kiirastulelta. Toisaalta, jos uskon asiat ovat valtakunnassa kunnossa, saattaa erityisen hurskas ja “kristillisten” arvojen mukaan toimiva pappismies herättää Vatikaanin huomion positiivisessa mielessä ja toimia jopa pelaajan porttina paaviksi paavin paikalle, kunhan edellisestä aika jättää.

Demokratian edustaessa keskiajan Euroopassa lähinnä harhaoppisten sielujen mielipuolista jupinaa, tarvittiin valtioita ja ennen kaikkea armeijoita johtamaan vahva kuningasperhe. Toisin kuin esimerkiksi Civilizationissa, kaupungit eivät ala toteuttaa maagisesti pelaajan mahtikäskyä uuden kirkon tai päällystettyjen maanteiden rakentamisesta, taikka armeijan kouluttamisesta ilman paikallista johtajaa ja ovatpa armeijatkin itsessäänkin moraalisesti hieman tuuliajoilla ilman esimerkillisesti mukana rähinöivää siniveristä. Toimivaan valtioon tarvitaan siis laaja suku jonka ylläpito vaatii jatkuvia sopimusavioliittoja, sekä ajoittaisia adoptioita. Mukavana yksityiskohtana jokainen perheenjäsen kerää elämänkaarensa varrella kasan henkilökohtaisia ominaisuuksia ja taipumuksia aina skottivihasta sosiaaliseen juopotteluun. Sattuipa hahmolle sitten hyödyllisiä tai haitallisia tapoja, onnistuvat ominaisuudet tuomaan ripauksen persoonaa muutoin niin kasvottomaksi jääviin kuninkaallisiin.

Yrittipä sitä olla kuinka diplomaattinen tahansa, sotimiselta voi Medieval 2: Total Warissa tuskin välttyä. Toisin kuin edellisissä Total War -sarjalaisissa, jokaisesta tuppukylästä ei ole kasvattamaan tuhatpäisiä sotajoukkoja, vaan keskiajan Euroopassa asumukset ovat jaettu armeijoita huoltaviin ja tuottaviin linnoituksiin sekä pääasiassa verovarojen lypsylaitoksiksi soveltuviin kaupunkeihin. Jaosta aiheutuu kohtuullisesti lisätyötä, kun sotajoukkoja pitää paikoin tuottaa ja siirrellä pitkänkin matkan päässä lopullisista asemapaikoistaan, mutta vastapainoksi hyökkäyssodan mahdollisuudet monipuolistuvat, pelaajan saadessa päättää aiheuttaisiko sitä seuraavalla valloituksellaan taloudellista vaiko tuotannollista vauriota viholliselleen.

Eri maiden sotajoukkojen ottaessa yhteen, siirtyy pelaaminen pienemmän mittakaavan realiaikaisille taistelukentille, joissa henkiinjäämisestä kamppailevat minimissään kymmenet, mutta useasti jopa tuhannet yksittäiset sotilaat. Nopeasti kaoottisiksi äityviä taisteluja ei voiteta arpaonnella, vaan perinteisten RTS-standardien vastaisesti jopa taktiikalla on merkitystä. Mikäli kuitenkin haluaa luottaa noppatuuriinsa, voi taistelut halutessaan jättää tietokoneen ratkottavaksi, mutta täysin yksiköiden määrään ja kokemukseen perustuvat arvonnat antavat harvoin yhtä hyvää tulosta kuin harkiten itsejohdettu taistelu.

Peli sisältää reilut kaksi- ja puolisataa erilaista yksikköä, vaihdellen tykistöstä (katapulteista, kanuunoista yms.) ratsuväkeen, jalkaväkeen ja jousiampujiin. Jos nyt ihan alkuvaiheen talonpoikia ei lasketa, ei pelistä turhia yksiköitä liioin löydy, vaan jokaiselle löytyy käyttönsä tilanteesta riippuen: raskas ratsuväki toimii näennäisen ylivoimaisena rynnäkköaseena, mutta ovat alttiita selkäsaunalle juostessaan keihäsmiesten rintamaan, tai jumiutuessaan kaupunkien ahtaille kaduille. Jousiampujat ovat korvaamattomia puolustusjoukkoja vihollisen seistessä kaupungin muurien ulkopuolella, mutta muuttuvat helpoksi riistaksi minkä tahansa yksikön päästessä iskuetäisyydelle. Lukuisat erityypin jalkamiehet toimivat useimmiten hieman jokapaikan höylinä, jotka soveltuvat mainiosti niin kaupunkien valtaukseen, puolustukseen kuin muallakin tapahtuvaan sodankäyntiin, mutta jäävät avoimessa maastossa nopeudeltaan ja rynnäkkövoimaltaan ylivoimaisen ratsuväen jalkoihin.

Vaikka jokaisella yksiköllä on selkeät kohteensa ja vastineensa, Medieval 2: Total Warin typistäminen yksinkertaiseksi kivi, paperi, sakset -strategiaksi ei tekisi oikeutta sotimisen monimuotoisuudelle. Esimerkiksi, joukkojen muodostelmalla on suuri merkitys taistelumenestykseen; keihäsmiesten seipäistä on hyvin vähän hyötyä jos rivit rakoilevat tai ratsuväki yllättää selän takaa ja toisaalta ratsuväen rynnäkköetu nollautuu ahtaissa ympäristöissä joissa vauhdin kerääminen on mahdotonta. Muodostelmien ja lukuisien pienempien tekijöiden ohella, yksi keskeinen elementti on joukkojen moraali. Selvästi ylivoimainenkin armeija saattaa muuttua hetkessä panikoivaksi joukoksi ihmisriistaa, kunhan taisteluintoa on joko käristetty riittävästi tulinuolin, murrettu yllätysiskulla selustaan tai pirstaloitu tyysin kaatamalla viholliskenraali jo kättelyssä.

Jos jotain valittamisen aihetta pitäisi Medieval 2: Total Warista löytää, tulisi ensimmäisenä mieleen pelin tekoäly. Mistään kovin vakavasta ongelmasta ei ole kyse, vihollistekoälyn tarjotessa useimmiten ainakin kohtuullista vastusta niin isolla kartalla, kuin taistelukentälläkin, mutta aina silloin tällöin tietokoneen ratkaisut ovat vähintäänkin kummallisia: hyvänä esimerkkinä ratsuväen avulla piiritetty alivoimainen vihollisjoukko jää lähes järjestäen mieluummin seisomaan nuolisateeseen, kuin yrittäisi epätoivoista pakoa tai vastahyökkäystä. Toisinaan myös omien yksiköiden tekoäly tuntuu lievästi huonovointiselta. Tämä pätee etenkin ratsuväen reitinhakuun: ärräpäät ovat herkässä kun omat hevosmiehet lykäävät jarrut pohjaan juuri kesken rynnäkön, tai kun samainen konikansa pakenee taistelukentältä, juosten suoraan omaviritteisin seiväsansan läpi meetwurstitehtaalle.

Vaikka tekoälyn paikoin mättääkin, kerää Medieval 2: Total War pisteet kotiin audiovisuaaliselta toteutukseltaan. Creative Assembly on jo etukäteen vihjaissut motion capture -tekniikan käytöstä yksittäisten yksiköiden animoinnissa ja lopputulos kieltämättä näyttääkin edellisiä Total Wareja elävämmältä ja luonnollisemmalta. Osansa kokonaisuudesta luovat myös entistäkin monimuotoisemman näköiset yksiköt, jotka edellisosista poiketen koostuvat vaihtelevista käsi-, jalka- ja torstoyhdistelmistä, häivyttäen pahimman klooniarmeija-illuusion tehokkaasti.

Vaikka lukuisissa arvosteluissa ollaan jo kilvan kiljuttu Medieval 2: Total Warin pahamaineisista tehovaatimuksista, osoittautui peli täysin pelattavaksi jo auttamatta ikääntyvällä testiraudalla. Maksimidetaileista on toki turha unelmoida muulla kuin erittäin tuoreella kokoonpanolla, mutta tosiasiassa Medieval 2:n kauneus ei piile tehosteissa taikka yhteen yksikköön käytettyjen polygonien määrässä, vaan ruudulla liikkuvan tavaran kokonaismäärässä, joka on aikalailla vakio kokoonpanosta riippumatta. Enpä suoraan sanoen muista milloin olisin viimeksi ollut yhtä vaikuttunut jonkin pelin graafisesta toteutuksesta, kun katsellessani kirjaimellisesti satojen ilmaa halkovien tulinuolten aiheuttavan kaaosta tuhatpäisessä vihollislaumassa auringonlaskua vasten.
Grafiikan ohella, pelin äänimaailma on a-luokkainen. Vaikka strategiapeli pärjäisi kenties vähemmälläkin, on Medieval 2: Total War tungettu käytännössä täyteen puhuttua tekstiä, elokuvamaista musiikkia ja muuta toimintaa tehostavaa mekkalaa. Esimerkiksi kun pelaaja joutuu voitetun taistelun jäljiltä päättämään sotavankien kohtalon, riittää jo pelkkä hiiren siirtäminen ‘execute’ -nappulalle herättämään vankien oman maansa aksentilla puhutut armonanelut ja kun pelaaja lopulta samaista nappia painaa, kertovat karmaisevat huudot lätsähdyksineen ja sivalluksen äänineen tapahtuneesta enemmän kuin olisi välttämättä edes halunnut tietää. Peli suorastaan vilisee vastaavia (joskin vähemmän julmia) esimerkkejä, jotka ovat omiaan parantamaan pelin jo entuudestaan hienoa tunnelmaa.