MediEvil arvostelussa

Jälleen yksi uusi piikki retropelejä keräilevien lihaan on kenties ammuttu (varsijousella). Järjestäen noin 20-40 euron pyyntihinnoissa kulkeva, alkuperäisen Playstation-konsolin peli MediEvil on nimittäin nyt saanut modernin käsittelyn tuoreen PS4-remaken myötä. Tämä takuulla tulee karsimaan ainakin osan PSX-version hankintaa miettineestä yleisöstä, kuten luultavasti kävi myös Crash Bandicoot -trilogian ja niiden kolmen ensimmäisen pelin kohdalla.

Crash Bandicootin osalta remake-julkaisu toimi erittäin hyvin ja erittäin anteliaasti: julkaisu piti nimensä mukaisesti sisällään kolme ensimmäistä Crashia. Vaikka kokoelmasta ykkösen ohjaustuntuma olikin osittain sössitty (jopa kehittäjä myönsi sen) ja näkyi niissä pahimmissa pompintakohdissa ylimääräisillä kuolemisilla, oli paketti kuitenkin allekirjoittaneen mielestä rahansa arvoinen sijoitus.

Entäpä MediEvil sitten? PS4-julkaisussa mukana on vain yksi peli, vaikka peli sai jatko-osan MediEvil 2 sekä myöhemmin vielä PSP-julkaisun MediEvil: Resurrection. Voisi kuvitella, että ei olisi ollut liian kova työ sisällyttää näitäkin pelejä mukaan ja luoda laajempi kokoelma. Sisällön määrän puolesta mainittakoon kuitenkin, että pelin alkuperäinen 1998 vuoden pikseliversio on mahdollista avata pelattavaksi suorittamalla tiettyjä tavoitteita.

MediEvilissä, kuten originaalissakin, pelaaja ohjaa 1200-luvun lopulle sijoittuvassa pelissä ritari Sir Daniel Fortesqueta – tai tarkemmin hänen luurankoaan. Gallowmeren kuninkaan esitaistelijana toiminut Sir Daniel kun kaatuu pahan velhon Zarokin järjestämässä suurhyökkäyksessä nolosti jo heti ensimmäiseen nuoleen. Kuningas salaa asian ja leipoo miehestä sankarilegendan patsaineen kaikkineen, samalla kun Zarok katoaa maan alle epäonnistuneen iskunsa jälkeen.

Myöhemmin Zarok palaa ja kiroaa koko Gallowmeren ikuiseen yöhön. Velho herättää kuolleet soturit taistelemaan puolellaan, varastamaan elävien sieluja. Samassa rytäkässä herää myös satavuotista untaan nukkunut Sir Danielin jäämistö. Epäkunniallisen kuolemansa johdosta hänestä ei kuitenkaan tule samalla tavoin pahista kuin muista. On aika pelastaa Gallowmere!

MediEvilin hauska ja hullunkurinen tarina palvelee hyvin pelin piirrosmaista visuaalista suunnittelua. Sir Daniel on alaleuaton suurisilmäinen harvahammasluuranko, joka tarvittaessa osaa jopa repiä oman kätensä irti ja heitellä sitä vihollisia päin

Gallowmeren painajainen

Pelissä seikkaillaan ympäri Gallowmeren yöllisiä maisemia hautausmaalta kurpitsapelloille. Välillä liikutaan myös kompakteissa sisätiloissa sekä luolastoissakin. Keskeisenä ideana pelissä olisi liikkua tasosta toiseen ja lopulta niin sanottuun maaliin, joka sitten heittää pelaajan takaisn maailmankartalle ja paljastaa uuden tason peittävän usvan alta. Kustakin kentästä löytyy vihollisia, kultapussukoita, elämäpulloja, riimukiviä kuin aarrearkkujakin, sekä puhuva seinään pultattu kivipää. Riimukiviä kerätään kuin aikoinaan Doomissa avainkortteja, elämäpulloilla peli täydentää automaattisesti pelaajan energiaa, jos palkki valahtaa tyhjiin ja kivipään kanssa voidaan tehdä kauppaa aseiden lisäammuksista. Muun muassa kalliita heittoveitsiä ja varsijousen ammuksia voidaan ostella kultakolikoilla.

Päällisin puolin Other Oceanin kehittämä remake vaikuttaa hyvältä: peli näyttää varsin hyvältä ja varmasti aika pitkälti sellaiselta, kuin millaiseksi pelaajat pelinsä kuvittelivat vuonna 1998. Jos katselee Youtubesta videoita vertailuksi, on graafinen ero originaalin ja remaken välillä valtava. Taustalla soiva ja originaalistakin pelistä tuttu Prahan sinfoniaorkesterin uudelleensäveltämä ääniraita on sekin erittäin hyvää ja omalla tavallaan nostamassa pelin huumorikauhutunnelmaa. Originaalin pelin sekä jatko-osan tekijätiimiinkin lukeutunut Jason Wilson on uusinut ääntelynsä Sir Danielina uusilla nauhoituksilla, siinä missä muut on pitkälti kierrätettyjä. Muun muassa pelin alussa kuultava kertojanaisen ääni on sekin uutta, joskaan ei saman ääninäyttelijän työtä.

Vaikka pelin originaali tiimi Sony Cambridge ei ole työstänyt remakea, on korvaava amerikkalaiskehittäjä pysytellyt pelille muiltakin osin niin uskollisena, että tarinan aikana koluttavat kaikki 21 tasoa on nostettu originaalista pelistä lähes sellaisenaan Other Oceanin pelimoottoriin. Tasoja on modernin tekniikan ansiosta sitten hieman lihotettu ja ehostettu lisäyksityiskohdilla kuten puilla ja sen sellaisilla. Peruspilarit ovat kyseisessä remakessa kuitenkin niin hyvin entisellään, että PS4:n MediEvilin pelaamisen apuna voi käytännössä käyttää pari vuosikymmentä vanhoja läpipeluuohjeitakin.

Epäkuolleiden epätäydellisyys

Pelin audiovisuaaliseen suunnitteluun ja kenttien porttaamiseen pelin suurimmat ansiot sitten loppuvatkin. Pelattavuudeltaan kuin kontrolleiltaankin MediEvil kun on harmittavan tönkkö. Tämä ei välttämättä videoita katselemalla aukene. Jos ajatellaan, että tasot lineaarisine polkuineen ja kapeine reitteineen on lähes sellaisenaan mallinnettu, ei ole mikään ihme, että peli kärsii myös pelikameranongelmista, jotka olivat monien 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun 3D-pelien suurin murheenkryyni. ”Kenkkuileva pelikamera” on terminä ja peliarvostelun yhteenvedon miinuksena jotain sellaista, jota ei kovin usein enää tule todistettua saatikka kirjoitettua ylös. Näin kuitenkin on, että MediEvil kärsii tästä. Välillä, etenkin ahtaissa sisätiloissa pelikamera on paikoin todella rasittavakin.

Luurangon juoksutus pelissä on myös epätarkkaa ja jotkin hyppelykohtaukset tuottavat sen vuoksi lisähaastetta – etenkin jos siihen päälle lisätään vielä kameran kiukutteluakin. Peli ei myöskään olisi remake, ellei se olisi originaalin lailla vaikea. Energiaa palauttavat ja elämän pelastavat vihreät pullot kuluvat hujauksessa, kun pelaaja ottaa osumaa epäkuolleiden laumoilta. Jos pullot loppuvat kesken ja energia ehtii valua nolliin, on se game overin paikka. Ei muuta kuin koko taso alusta. Toki paremmilla aseilla voi pärjätä paremmin, mutta tehokas nuijakin se lopulta hajoaa ja ammustäydennystä tukevat aseet ehtyvät ammuksistaan melko nopeastikin. Jäljelle jää monesti Sir Danielin tylsä miekka sekä irtokäsi, jota voi heitellä tai läiskiä vihollista päin lähitaisteluna.

Paikoin pelin tasojen pelaaminen meneekin ulkoa opetteluksi, jotta mahdollisimman nopeasti pääsisi paikasta A paikkaan B ja paikkaan C ja tuhlaisi mahdollisimman vähän energiaa. Juostaan riimukivien perässä, tapetaan pelaaja helposti haavoittavia vihollislaumoja, avataan riimuja vaativia portteja ja edetään. Välillä taso päättyy ja seuraavaa päästään valitsemaan maailmankartalta, välillä eteen saadaan ennen tason läpäisyä jokin välibossi. Jos bossin aikana kuolee, taso alkaa alusta – mitään checkpointeja ei ole.

Pelin armottomuus ei niinkään haittaisi vuonna 2019, jossa permadeath-pelit, sekä muun muassa Dark Souls -pelisarja ovat arkipäivää, mutta kun suurimman osan ajasta kontrollit ja kameraohjaus ovat niin tönkköä, että isompi osa keskittymisestä menee näiden kahden asian kanssa painimiseen. Joku voisi sanoa, että peli on uskollinen esikuvalleen, mutta turhaan sen näin orjallinen tarvitsisi olla. Nopeasti peli meneekin siihen, että sitä jaksaa pelata enää pieninä annoksina, ehkä yrittää läpäistä tason silloin tällöin.

Loppusanat

MediEvil on originaalille vuoden 1998 julkaisulle uskollinen PS4-remake – niin hyvässä kuin pahassa. Remake on audiovisuaalisesti nätti paketti hassunhauskalla tarinallaan ja veikeällä päähahmollaan. Peliä pilaavat pääasiassa sen tönköt kontrollit sekä pelikamera ja sitä kautta jossain määrin pelin rasittava ja heittelehtivä haastekäyrä. Ei MediEvil-remake aivan surkea peli ole, mutta sitä ei oikeastaan voi sen täydellä kolmenkymmenen euron myyntihinnallaan suositella kuin alkuperäisen pelin vannoutuneimmille faneille, jotka eivät voi vastustaa Zarokin kutsua.