Arvostellut: Mikko Kosonen, 31.lokakuu 2018

Peliarvostelu

Mega Man 11

Pelin nimi: Mega Man 11
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Capcom
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1 pelaaja, ei moninpeliä
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Mega Man 11 kansikuva

Oli aika, jolloin näytti pahasti siltä, että Capcom ei enää koskaan palaisi vanhan pelisarjansa pariin klassisella otteella – tyylillä, joka oli osaltaan siivittämässä kyseistä pelistudiota valtaisaan suosioon ja maineeseen etenkin länsimaissa 80-luvun lopulla. Kyseinen pelisarja on tietysti mikäs muukaan kuin Mega Man, tuo sininen robottipoika käsikanuunansa kanssa.

Onneksi vuonna 2008 Capcom tuli jälleen järkiinsä ja muisti myös vanhoja faneja julkaisemalla digitaalisesti ladattavan ja klassisilla 8-bittisillä grafiikkamukaelmilla kehitetyn Mega Man 9 -pelin. Muutama vuosi myöhemmin suosiota kerännyt peli sai jatkoa Mega Man 10 julkaisun muodossa.

Vanha, mutta ei hyödytön

Mega Man juhlisti viime vuonna kolmekymppisiään, sillä ensimmäinen Mega Man julkaistiin vuonna 1987 8-bittiselle Nintendon konsolille. Allekirjoittanut pääsi pelaamaan kyseistä peliä vuoden 88′ jouluna, kun pukki viimein toi kaivatun Nintendopaketin ja sen mukana ekstrapelin, Mega Manin. Edelleen tänä päivänä tuo vanha klassikko löytyy hyllystä (koteloa ei niinkään) ja vaikka pidänkin sinänsä vähän rennommasta ja helpommasta Mega Man 2 -pelistä enemmän, oli ensimmäinen kerta sarjan parissa aivan huikean jännittävä kokemus, vaikka upea kansikuva ei totuutta vastannutkaan.

Pelisarjana Mega Man on ehdottomasti yksi NES-konsolin parhaimmistoa (kenties parhain) ja allekirjoittanut on kerran jos toisenkin kolunnut läpi pelit 1-4. Vitosta on tullut pelattua jonkin verran ja hankittuani MM6:n pari vuotta sitten jenkkikasettina, olen kertaalleen pelannut itseni (suhteellisen vaivattomasti) Wilyn ”pääkallolinnaan” asti. En ole sittemmin yrittänyt pidemmälle.

Kun viimeinen NES-konsolin Mega Man julkaistiin vuonna 1993, oli työ Super Nintendon parissa jo kaikilla täydessä vauhdissa myös Capcomilla. Samaisena vuonna julkaistiinkin spin off -sarjan ensimmäinen peli SNES-konsolille, upeannäköinen Mega Man X.

Uusi X-sarja poiki jopa kahdeksan peliä. Kaiken kaikkiaan sininen robottipoika on klassikkosarjan ja X-sarjan ohella seikkaillut sittemmin kaikkiaan viidessä muussa pelisarjassa useamman pelin verran. Mega Man Zero, Mega Man ZX ja Mega Man Legends ovat osa näistä. Pelien järkyttävästä määrästä huolimatta sarja sarjalta ne ajautuivat yhä kauemmas siitä klassikkomateriaalista, joka hahmosta ja pelattavuudesta aikoinaan teki hitin.

Numerointikummastelua ja hengellisiä seuraajia

Mikä ihmeen Mega Man 11? Selitys tuoreimman Mega Man -pelin numeroinnille selittyy toki sillä, että sitä edelsivät ne kaksi 8-bittistä grafiikkaa mukailleet hittijulkaisut. Originaali Mega Man -sarja päättyi siihen MM6 -peliin, mutta Super Nintendolle julkaistiin siitä huolimatta tänäkin päivänä vähemmässä suosiossa olevat pelit Mega Man 7 ja 8.

Mega Man 10 -pelin jälkeen alkoi näyttää jälleen siltä, että Capcomilta loppui mielenkiinto vanhaa lastaan kohtaan. Pitkään Mega Man -pelisarjan leivissä eri rooleissa työskennellyt Keiji Inafune pisti oman pajansa pystyyn (Comcept) ja sai hankittua erittäin menestyksekkään kolmen miljoonan dollarin rahoituksen Mega Manin hengelliselle seuraajalle, Mighty No. 9 -pelille. Kyseisessä pelissä kiltti robopoika Beck ja tämän mentori Dr. White taistelivat pahistohtoria ja tämän robotteja vastaan kahdeksassa kentässä. Itsekin laitoin rahaa likoon Kickstarterin puolesta ja omistan siksi pelin WiiU-version. Ei Mighty No. 9 suinkaan täydellinen ole ja visuaalisestikin hieman vaisu, mutta sanoisin, että pelattavaa tasoa. Huhut pelin rikkomista WiiU-konsoleista eivät kuitenkaan lämmittäneet sydäntäni ja en ole sitä siksi kovin montaa kertaa kokeillut. Yhden asian Comcept ja Mighty No. 9 saivat kuitenkin aikaan. Capcom heräsi jälleen unestaan ja reboottasi systeemit. Ensin julkaistiin Mega Man -kokoelmia (Legacy Collection 1 ja 2) ja nyt täysin uusi Mega Man -sarjan peli.

Mega Man 11 on pelattavuudeltaan sitä vanhaa hyväksi havaittua tuttua kaksiulotteista vasemmalta oikealle etenemistä, mutta peligrafiikkaa ryydittää kaunis ja sulava 3D – tarkemmin 2.5D -meiningeissä mennään.

Uusimman Mega Manin kaava on varsin tuttu: kaikissa peleissä pahiksensa toiminut Dr. Wily on jälleen kerran asialla herran vuonna 20XX, kun hullu proffa kaappaa kahdeksan Dr. Lightin robottia ja varustaa ne uudella double gear -systeemillä. Pelin introna toimii takautuma opiskeluajoille, jossa Dr. Wily sekä Mega Manin oppi-isä Dr. Light olivat samassa tiedetiimissä. Wilyn hullu idea antaa roboteille muun muassa mahdollisuus hidastaa aikaa oli liian epäeettistä ja Dr. Light torppasi homman. Kosto elää ja Dr. Wily on viimein saanut pakottamalla ideansa lävitse. Katala juoni pitää estää ja Mega Man haluaa luonnollisesti uhrautua pelastamaan maailman. Tämä tarkoittaa sitä, että vasten tahtoaan Dr. Light joutuu sovittamaan myös ”Blue Bomberille” samaisen, vaarallisen double gear -systeemin.

Jos aiemmin mainitusta Mighty No. 9 -pelistä löytyi ihan mielenkiintoinen dash-systeemi, jonka avulla jo haavoitetut pahisrobotit pystyi sirpaloimaan iskeytymällä niitä päin, on Mega Manilla double gearin ansiosta nyt kyky hetkellisesti hidastaa aikaa ja/tai ampua vielä täyteen ladattua M. busteriakin isommalla tykillä. Ajan hidastaminen sekä tehokkaamman tykin antaminen robopojalle kuulostaa peliä ylihelpottavalta tekijältä aluksi, mutta eipä se aivan sitä ole kuitenkaan.

Capcom on suunnitellut pelin levelit tarkkaan ja monessa kohtaa ilman double gearia – etenkin ajan hidastamista – on vaikea selvitä hengissä. Pelissä kun tulee vastaan paljon esimerkiksi Mega Man 2 -pelin kaltaisia ja Quick Manista tuttuja hetkiä, joissa jokin nopeasti lähestyvä vaara uhkaa välittömästi henkeä, oli se sitten etenevä metsäpalo tai päälle vyöryvät piikkitelineet. Double gearia tarvitaan sitten myös itse robopomoja vastaan taisteltaessa, koska nämä käyttävät niin ikään double gearia ja kun esimerkiksi hidastavat aikaa, ovat ne supernopeita riehumaan ruudulla. Paikoin ruudulla räiskyvä efektishow ja tappelu muistuttaakin jotain Street Fighter -sarjan peliä.

Rattaat pyörimään

Double gear ei ole kuitenkaan mikään rajaton teholisäys. Ajan hidastus ja tehokkaampi tykki voidaan aktivoida joko yhdessä tai erikseen. Samanaikaisesti aktivoitaessa niitä ei voi pysäyttää, vaan ominaisuus vetää itsensä piippuun ja seuraa kriittisten hetkien kestävä cooldown, ennen kuin vehje latautuu takaisin. Yksittäin käytettäessä double gearia voi estää ylikuumenemasta, sulkemalla laitteen ennen kuin mittari menee tappiin asti. Aina se ei silti toiminnan keskellä onnistu, etenkään bosseja vastaan taisteltaessa.

Pelatessani huomasin, että ihan aina double gearia ei meinannut osata käyttää. Hyppiminen, ampuminen ja vieläpä M. Busterin lataaminen nappulaa pohjassa pitämällä pitivät aika ajoin riittävän työllistettynä. Siihen päälle kun vielä heitti kahdella liipaisimella toimivan double gearin, tuli pelatessa välillä pakostakin ajatuskatkoksia – mitä pitikään painaa. Oli tarkoitus hidastaa aikaa, mutta vaihdoinkin vahingossa Mega Manin asetta tai painoin hyppynappulaa kaiken sen toiminnan keskellä tai kohtalokkaalla hetkellä. Joskus taas kävi niin, että kaiken uppoutumisen lomassa unohdin koko double gearin hetkeksi ja tein itselleni pelistä yhtäkkiä haastavamman. Ei double gear missään vaiheessa ärsyttäväksi taakaksi muutu, mutta ajoittain tuli tunne siitä, että nappuloita oli jo liikaa – ainakin vähän vanhemman pelaajan sormireflekseille, kun tarvitaan lisäksi tarkkuutta etenkin vaikeissa hyppelykohdissa.

Kaiken kaikkiaan Mega Man 11 -pelin tasosuunnittelu toimii erinomaisen hyvin. Tasot ovat kukin tuttuun tapaan erilaisia teemaltaan, joita erottavat vihollisten ohella väriteemat, taustat sekä kauttaaltaan nautinnolliset musiikit. Erikoisin oli kenties Bounce Manin stage, joka muistutti yhtä suurta pomppulinnaa pomppivine vihollisineen – bossista puhumattakaan. Kaikki tasot ovat pituudeltaan juuri sopivan pituisia ja puolivälissä kohdataan aina jokin vähän haastavampi välibossi.

Yleensä ensimmäisellä pelikerralla ei välttämättä tason läpäisyssä onnistu, vaan pelaaminen vaatii tietynlaista ulkoa opettelua vanhaan hyvään malliin. Myös bossien liikeradat ruudulla pitää ainakin jossain määrin oppia muistamaan, ennen kuin voittaminen onnistuu. Kun kaikki kahdeksan tasoa on läpäisty, pakenee pelkuri Wily tuttuun tapaansa ufollaan pääkallolinnansa uumeniin, jossa pelaamista vielä jatketaan muutaman kentän voimin, ennen Wilyn kohtaamista.

Vaikeustasoja pelissä on tarjolla neljä, itse pelasin niistä toiseksi helpoimmalla ”casuaalilla”, koska se tarjosi kuvauksen ”Mega Man on tuttu, mutta et ole pelannut vähään aikaan”. Paikoin vaikeuksia tuli eteen ja mieleen tulvahtivat ajat kolmenkymmenen vuoden takaa, kun tasoja ja omaa pärjäämistä piti hioa päiviä ja viikkoja pelin parissa.

Tuttuun tapaan kukistettujen robobossien aseet saa itselleen käyttöön ja näitä voidaan kätevästi suoraan vaihdella oletuksena ohjaimen liipaisimista. Aseiden käyttö kuluttaa rajattua energiaa, toisin kuin on M. Busterin kohdalla, joka on siis ehtymätön. Tietyn aseen käyttämistä tiettyyn bossiin ei ole tietääkseni suosittu enää Mega Man 2 -pelin jälkeen ja samalla tavalla on asia nyt: melkeinpä kaikki aseet toimivat yhtä tehokkaasti – eivät ainakaan kimpoa pois vihollisen nahasta ammuttaessa. Robopomoilta saatavien aseiden ohella Mega Manilla on apunaan pelin aikana tuttu punainen robokoira, joka tarvittaessa jeesaa trampoliinin ja lentolaudan muodossa.

Proffa jeesaa robottia mäessä

Helpotusta peliin tarjoaa Mega Man 7 -pelissä ensi kerran mukaan tullut ominaisuus keräillä sieltä täältä löytyviä pultteja, jotka toimivat valuuttana Dr. Lightin pajalla. Pulteilla voidaan Mega Man 11 -pelissä ostaa muun muassa aina yhtä tarpeellisia E-purkkeja, energiaa palauttamaan hädän hetkellä, mutta myös muun muassa lisäelämiä sekä niin ikään kertakäyttöisiä Beak-lintuja, jotka noukkivat pelaajan kuilusta ylös kertaalleen, jos sattuu putoamaan. Pysyvämpiä paranteluja tarjoaa Auto-botti, joka voi muun muassa virittää käsikanuunaan virittymään automaattisesti täyteen latinkiin aina. Myös double gearin palautumista toimintakuntoon voidaan nopeuttaa ja esimerkiksi jalkoihin voidaan asentaa piikit, jotta jäiset pinnat eivät ole niin liukkaita. Näiden päivitystenkin jälkeen sanoisin, että peli ei helpotu liiaksi – ja ainahan puristit voivat jättää ne ostamatta. Mitä tulee pelin tallentamiseen, ei ylös tarvitse kirjoitella koodipallukoita, vaan pelin voi tallentaa nykyaikaisin menetelmin.

Kun pääpeli on pelattu – voi sitä pelata uudelleen! Kyllä, Mega Man 11 on ehdottomasti sitä klassikkoainesta, jota varmasti allekirjoittanut tulee pelaamaan uudemmankin kerran. Niille, jotka kuitenkin kaipaavat enemmän haastetta, on tarjolla ekstravalikon alta löytyvät haasteet. Jokaiselle pelin kahdeksasta kentästä on tarjolla yhdeksän haastemoodia. Aikarajaksi annetaan kaksitoista tai kahdeksan minuuttia, riippuen haastetyypistä. Esimerkkinä; läpäise kenttä ja kerää siniset ilmapallot, vältä punaisia. Punaisia rikkomalla tulee +10 sekuntia kelloon, siniset keräämällä aika ei liikahda, mutta jos sinisiä jättää jälkeensä, on rangaistus +30 sekuntia per pallo. Samalla pelikello nakuttaa muutenkin kohti loppuaan, joten jatkuviin virheisiin ei ole varaa. Toinen mielenkiintoinen haastetyyppi on sellainen, missä pitäisi selvitä kentän päästä päähän mahdollisimman vähällä määrällä hyppyjä. Haasteet eivät ole helppoja ja jos ei muista tankata matkaan lisäelämiä Dr. Lightin pajasta, saattaa elämiäkin ikäväksi yllätykseksi olla vain yksi tai kaksi käytössä. Koska kaikissa haastetiloissa ei esimerkiksi ole vihollisia lainkaan, on toisistaan eroavia haasteita mukava koittaa uutelleenkin.

Loppusanat

Kahdeksan vuoden tauon jälkeen Capcom on päättänyt jälleen palkita pitkäaikaisia fanejaan julkaisemalla uuden klassikkopelattavuutta sisältävän osan rakkaaseen Mega Man -sarjaan. Mega Man 11 onkin ehdottomasti jämäkällä pelattavuudella sekä muutamilla uudistuksilla (double gear) varustettu hyvin nätti paketti. Mitä huonoa? Ajoittain lisääntyneet kontrollinappulat saattavat pistää pään pyörälle ja joitain saattaa pelin kolmenkymmenen euron hintalappukin hirvittää, mutta siinäpä ne.

Yhteenveto

Lähes virheetön

Hyvää

  • - Jämäkät kontrollit
  • - Nätti grafiikka
  • - Hyvät musiikit
  • - Tasosuunnittelu
  • - Haastetila tarjoaa haastavaa lisäpelattavaa
  • - Double gear -systeemi..

Huonoa

  • - ..Paitsi niinä hetkinä, kun sen kanssa on ongelmissa tai sitä unohtaa käyttää