Mega Man X7

Mega Man X7 - arvostelu

Peliarvostelu

Pelin nimi: Mega Man X7
Lajityyppi: Toimintapelit
Alusta: Playstation 2
Moninpeli Ei
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Mikko Kosonen, 31.5.2004 Arvioitu lukuaika: 6 minuuttia
Arvostelun Mega Man X7 kansikuva

Yksi kovimmista 80-luvulla Nintendon legendaariselle 8-bittiselle konsolille pelejä tehtailleista pelitaloista (ainakin allekirjoittaneen mielestä) oli Capcom. Tuo japanilainen, nykyisin pääasiassa Resident Evil, Devil May Cry ja Dino Crisis -peleistään tunnettu taho ei kuitenkaan tullut kaiken kansan tietoisuuteen edellä mainituilla nimikkeillään. Vuonna 1987 ensi kertaa pelaajien tietoisuuteen tullut pelisarja Mega Man nimittäin oli yksi niistä, joka Capcomin mainetta aikanaan oli luomassa.

Itse tykkäsin kyseisestä pelisarjasta erittäin paljon, vaikkakin osasta toiseen sarjan pelit pysyivät melko samana. Pelissä hypittiin ja pompittiin, sekä ammuttiin sinisellä robottipojalla Mega Manilla kaikkea vastaantulevaa ja aina kunkin tason lopuksi oltiin napit vastakkain pahan robottipomon kanssa. Kaiken pahan alku ja juuri (ja se viimeinen pomo) oli aina joka kerralla ilkeä tiedemies Dr. Wily, joka yritti osasta toiseen vallata maailman ja tuhota Mega Manin pahojen robottiensa avulla.
Kiinnostukseni kyseistä pelisarjaa kohtaan hiipui siinä vaiheessa, kun viimeinen Mega Man tuli NESille ja alkoi ilmestymään vain ja ainoastaan Nintendon uudelle SNES-konsolille. Kun kelaa aikaa eteenpäin tähän päivään tulee huomanneeksi, että tuo samainen pelisarja on edelleen elossa. Mega Man -pelejä onkin ilmestynyt yhteensä jo noin 30 kappaletta.

Alkuperäisen “klassikkosarjan” lisäksi Capcom on laajentanut Mega Manin universumia melkoisesti ja tavallisimman Mega Man-pelisarjan lisäksi nykyään on olemassa myös Mega Man Zero, Mega Man Battle Network, Mega Man Legends -ja Mega Man X-pelisarjat, joista jokaiselle on tehty jo vähintään kaksi osaa. Sarjoista viimeksi mainittu on nyt hiljattain saanut uusimman osansa, Playstation 2:lle ilmestyneen Mega Man X7:n. Kuten nimestäkin voi päätellä on tuo kyseinen peli jo sarjan seitsemäs osa, mutta pelinä Mega Manin debyytti PS2-konsolilla.

Pelisarjan uusimmassa osassa kaverukset Mega Man ja tämän kaveri Zero johtavat Irregular Hunters nimistä järjestöä, joka tuhoaa ilkeitä ja pahaa aikovia robotteja. Eräänä päivänä Mega Man ja Zero törmäävät uuteen robottiin nimeltä Axl, joka tulee pyytämään näiltä apua. Axl-robotti on juuri katkaissut suhteensa rikollistoimintaa harjoittavaan Red Alert-mafiaan. Red Alertin raivostunut johtaja Red haluaa hakea Axl:n takaisin ja samalla tuhota Irregular Huntersit. Mutta koska Mega Man potee syyllisyydentuntoa eräästä asiasta ja lähtee karkuun, joutuvat Zero ja Axl kahdestaan homman pariin. Siinä hieman japanilaista dramatiikkaa.

Zero ja Axl saavatkin siis hommakseen tuhota Red Alert -porukan. MegaMan X7:n pelimekaniikka jatkaa edellisistä MM-peleistä varsin tuttua kaavaa ja esittelee pelaajalle kahdeksan eri tasoa, joista jokaisessa lopussa häämöttää vastuksena yksi Red Alert-ryhmän jäsen. Jokainen kahdeksasta tasosta on läpäistävä, mikäli mielii ottaa yhteen varsinaisen pääpirun eli Redin kanssa.

Jokaisen Mega Man X7:n pelikentän miljöö on Mega Maneissa varmasti vuosien varrella ehditty jo moneen kertaan nähdä.. Tai ainakin muistan ensimmäisestä Mega Man pelistä löytyvän laavakentän, MM2:sta löytyvän viidakon Wood Mania metsästettäessä, sekä futuristisen kaupungin pelistä Mega Man X. Kaikesta huolimatta, pelin taistelut sijoittuvat tosiaankin muun muassa viidakkoon, futuristiseen kaupunkiin, radiotorniin, laavatehtaalle, lentotukialukselle, sotilastukikohtaan, erittäin ärsyttävään virtuaalimaailmaan ja niin edelleen.

Jokaisessa kentässä tulee vastaan läjäpäin niitä peruspikkurobotteja, jonka lisäksi tietysti myös hypitään ja pompitaankin esteiden, kuilujen ja tappavien laitteiden ja muiden härveleiden ylitse, ennekuin vihdoin ja viimein päästään ottamaan mittaa itse tason loppupomosta. Loppupomon voitettuaan saa pelaaja mahdollisuuden käyttää tämän asetta.

Uutena ominaisuutena Mega Man X7:ssä pelaajan ei enää tarvitse lähteä haastamaan pomoja yksittäisellä robottipojalla vaan Zero ja Axl ovat kummatkin keikalla mukana. Hahmoilla ei tosin voi pelata samanaikaisesti vaan pelaaja voi vaihtaa pelattavaa hahmoaan lennosta painamalla L2-nappulaa. Axl ja Zero ovat ominaisuuksiltaan hieman toistaan poikkeavia ja näin ollen esimerkiksi joistain kiperistä paikoista selviää paremmin Axl kuin Zero. Tämän lisäksi Zerolla on käytössään eräänlainen valomiekka, kun taas Axl turvautuu Mega Man -tyyliseen käteen pultattuun pyssyyn. Peliä voi ilmeisesti pelata myös kaverin kanssa yhteistyönäkin, joskaan tällöinkään pelaajat eivät voi pelata samanaikaisesti. Itse en tullut tätä kokeilleeksi.

Vaikka varsin kätevä ominaisuus onkin tämä hahmojen vaihtaminen niin silti vaihtaisin sen milloin vain mahdollisuuteen pelata sillä ainoalla oikealla robotilla, Mega Manilla koska nämä uudet hömpötykset mitä sarjaan ollaan vuosien varrella ängetty ovat mielestäni aivan turhia ja kertoo siitä, että Capcom on itsekin huomannut pelisarjansa polkevan pahasti paikallaan ja näin ollen on ehkäpä pienoisessa paniikissa päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Muilta osin Mega Man X7:stä kyllä paistaa läpi vanha kunnon MM-meininki mikä on hyvä, sillä näin homman perusta on pysynyt ennallaan.. Nyt täytyy vain vielä toivoa, että ottaisivat peleissään hieman takapakkia.

Ulkoasultaan uusin Mega Man on edellisistä osista poikkeava. Peli nimittäin käyttää täysin kolmiulotteista pelimoottoria, joka mahdollistaa ennalta määrätyissä paikoissa sivuttain skrollaavan pelaamisen lisäksi myös kolmiulotteisempaa toimintaa tarkoittaen sitä, että pelaaja voi liikkua myös syvyyssuunnassakin. Välillä pelaaja saa myös kunnian pelata peliä ylösalaisin, jolloin kontrollit ja suuntavaisto menee täysin sekaisin. Hienoa.

Pelin kentät ovat vaikeustasoltaan tasoa vaikea ja niitä saa tahkota moneen kertaan ennekuin niistä pääsee yhtäkään lävitse, ellei nyt sitten allekirjoittanut itse ole aivan täysin kädetön pelaaja. Voikin vain ihmetellä, että koska peli on selvästikin suunnattu pienemmille lapsille niin miten vaikeustaso on voitu vetää näinkin överiksi. Pelin vaikeuskaan ei johdu oikeastaan mistään vihollisen hyvästä tekoälystä tai muusta “oikeasta” vaikeudesta vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että pelin kamerakuvakulmalla on välillä pahoja ongelmia näyttää pelialuetta kunnolla ja joissain kohdissa pelaaja joutuu puolisokkona hyppelemään vaikeiden kohtien yli, mikä taas aiheuttaa niitä turhia kuolemia.

Kontrolleista puheen ollen, ovat ne yksi pelin pelastavia puolia. Kontrollit ovat nimittäin varsin hyvin toteutettu PS2:n ohjaimeen istuviksi, eikä niiden opetteluun kulu turhaa aikaa. Vasemmalla tatilla liikutetaan pelihahmoa, X:llä hypätään, neliöllä ammutaan, ympyrällä hahmo osaa “liitää” joko ilmassa tai maata pitkin. Axl:lla pelatessa on myös mahdollista lukita vihollisia maaliin L1-nappulalla, jolloin ampumisesta tulee hieman helpompaa ja tarkempaa. Hahmojen vaihtaminen, kuten jo aiemminkin tuli mainittua onnistuu siis L2-nappulalla.

Vaikka onkin toisaalta hienoa, että Capcon on uudistanut vanhaa kunnon Mega Man-sarjaa tuomalla sen grafiikan lähemmäksi nykyaikaa ja muuttamalla pelattavuuden kolmiulotteiseksi, niin on pakko sanoa Mega Man X7:n perusteella, että homma toimi paremmin kun pysyttiin vielä 2D:ssä. Peli ei nimittäin ole edes PS2-mittapuulla katsottuna mikään erityisen kaunis peli. Maisemat ovat karunnäköisiä ja vailla minkäänlaisia yksityiskohtia ja joistain niistä paistaa vieläpä reunaviivat pahasti silmään.

Pelihahmot on toteutettu cel-shadin tekniikalla, joka kyllä on ollut ihan hyvä ratkaisu sinänsä, mutta kun sitäkään ei ole kunnolla hyödynnetty ja hahmot ovat mitäänsanomattoman näköisiä tekstuurimössöjä, jotka vieläpä kaiken lisäksi erottuvat ikävän räikeästi muusta peligrafiikasta ja antaen pelaajalle sellaisen “päälle liimatun” tunteen. Peli olikin visuaalisesti omasta mielestäni paljon hienompi 2d:nä kuin mitä se nyt 3D-debyyttinsä perusteella on.

Jos visuaalisella puolella ollaan epäonnistuttu niin sitä ollaan myös äänipuolellakin. Pelissä ei ole varmastikaan yhtäkään sellaista ääniefektiä, josta peliä testatessani olisin pitänyt. Pelaajan ohjastaman robotin jaloista lähtee sellainen “thunk, thuhk, thunk” -ääni aina kun tämä liikkuu eteenpäin ja hyppiessä taas sellainen ähinä ääni. Ampumisäänet ovat ihan peruskamaa, eli eivät huonot mutta ei mitään sanoinkuvaamattoman hienoakaan.. Toisin sanoen ajavat asiansa.

Ääninäyttely kuullostaa todella koomiselta; Axl on kuin joku avuton kymmenen vuotias pikkupoika kun taas Zeron ääninäyttelijä kuullostaa joltain kolmekymppiseltä machopelleltä. Taustalla pauhaava musiikki ei enää edes muista niitä klassisia Mega Man kipaleita, jotka olivat laadukkaita ja jäivät jopa osittain mieleenkin takavuosina. Ehei, nämä uudet ovat kamalaa konejumputusta ja vingutusta ja vieläpä huonosti toteutettuja sellaisia. Kaiken lisäksi ovat erittäin lyhyitä pituudeltaan ja koska yhdessä kentässä soi yksi biisi niin voi kuvitella kuinka hermoja raastavaksi pelin musiikkien kuunteleminen voi äityä. Näitä kipaleita en tule ainakaan minä muistelemaan kuin korkeintaan painajaisissani…

Megaman X7 tutustuttaa Playstation 2:n omistajat ensi kerran pitkäikäisen Mega Man -pelisarjan maailmaan. Peli tarjoilee mukiinmenevää perus Mega Man -kaavalla höystettyä 3D-toimintaa, jota tosin vaivaa ajoittaiset kamerakuvakulmaongelmat. Mega Man veteraanien tuskin kannattaa enään uusinta Mega Man -peliä katsastaa, sillä sen verran paljon sarja on vuosien varrella muuttunut huonompaan suuntaan. Peli onkin lähinnä pienemmille lapsille suunnattua toimintaa ja niille peli saattaakin olla myös mieleen. Pienten lapsien vanhemmille sanoisin kuitenkin sen verran, että MegaX7 ei ehkä ole parasta mahdollista viihdettä edes pienemmällekään lapselle, sillä peli ei kertakaikkiaan ole mikään järin laadukas tuotos tai edes kovin helppo vaikeustasoltaan.

Yhteenveto

Heikko esitys

Hyvää

  • - Hahmojen vaihtamismahdollisuus
  • - Perus Megamanmeininki
  • - Kontrollit

Huonoa

  • - Kamerakuvakulmaongelmat
  • - Vaisu grafiikka
  • - Musiikki