Mercenaries 2 - World In Flames arvostelussa

Mercenaries 2 – World in Flames on yksi näitä tämän vuoden suuria pelijulkaisuja, jota en odottanut ennakkoon erityisen innokkaasti. Pelin sijoittuminen öljyrikkaaseen Venezuelaan ja pelitalojen taipumus pyrkiä miellyttämään Yhdysvaltain keskiluokkaa, loivat vahvan ennakkokäsityksen propagandapläjäyksestä, jossa pelaaja keskittyisi vapauttamaan öljyvaroja ilkeiden sosialistien käsistä. Luojan kiitos, olin väärässä; Venezuelassa riehuva maailmanpalo on nimittäin hurtilla huumorilla höystetty kostotarina, jossa pelaaja, kirjaimellisesti persuksiin ammuttu palkkasoturi, pyrkii tasoittamaan tilejään maata hallitsevan dikaattorimijonäärin kanssa. Lopussa ei seiso kiitos ja kotiinpaluu periamerikkalaisen omenapiirakan kera, vaan palkkasoturin liksa mitataan dollareissa ja maksetaan puhtaana käteen.

Pelillisesti Mercenaries 2 on melkoinen yhden hitin ihme. Kysessä on Grand Theft Auton ja sen lukuisten hengenheimolaisten vanavedessä surffaava hiekkalaatikkoräiskintä, jonka suurin yksittäinen innovaatio on tuholla mässäily. Idea on ehkä hieman keskenkasvuinen, mutta se toimii; jokainen pelimaailman hökkeli lauta-aidoista kymmenien metrien korkuisiin öljynporauslauttoihin on tuhottavissa ja mitä suurempi rakennelma, sitä enemmän katastrofielokuvan tuntua sen romahduttaminen tuo. Välineitäkin on tarjolla kiitettävästi: rynnäkkökiväärien, sinkojen ja kranaatinheittimien ohella, pelaaja pääsee sahailemaan pitkin neliökilometrien kokoista Venezuelaa useampien taisteluhelikopterien, tankkien, ohjusveneiden, ynnä muiden tulivoimaisten sotakoneiden puikoissa. Perinteisen kaluston rinnalla, käytettävissä on myös aivan laaja kirjo tilattavia ilmaiskuja. Rojua löytyy laserohjatuista täsmäpommeista risteilyohjuksiin, joilla voi murentaa kertalaakista vaikka kokonaisen kerrostalokorttelin.
Selkärankaa muutoin kovin päättömään häröilyyn tuodaan tehtävillä, joita suoritetaan Venezuelan öljystä kamppailevien liittoumien piikkiin. Alati vihamielisen Venezuelan hallituksen ohella, maan kaaoksesta yrittävät hyötyä kiinalaisten tukema vastarintaliike, Yhdysvaltain takaama öljyfirma, United Petrolium, sekä joukko jamaikalaisia merirosvoja. Osapuolista jokainen tarjoaa läjän samasta puusta veistettyjä tuhoamis-, valtaamis- ja kidnappaustehtäviä, joista palkitaan rahallisesti sekä iskemällä myyntiin entistäkin jykevämpää sotakalustoa. Ilmeisestä geneerisyydestään huolimatta tehtäviä jaksaa suorittaa, sillä vaihtelevat ympäristöt sekä täysin pelaajasta ja kalustosta riippuva strategia saa jokaisen yrityskerran tuntumaan omalla tavallaan tuoreelta. Valitettavasti mukaan on eksynyt myös kourallinen genrelle pakollisia kilpa-ajotehtäviä, jotka ovat paitsi pelin heppoisen ajomallin rampauttamia, myös harvinaisen huonosti sotaisan teemaan istuvia.

Varsinaiset juonitehtävät ovat selvä pettymys. Osa lähinnä sen takia, etteivät ne oikeastaan erotu millään tavalla pelin yksitoikkoisesta sivutehtävämassasta, osa ihan vaan bugien ja huonon suunnittelunsa takia. Itse meinasin repiä pelihousuni pariinkin otteeseen: toisella kerralla kyse oli ihan silkasta bugista, jonka ansiosta pelastusta odottava kiinalaispoliitikko pääsi hengestään, ennen kuin ehdin lähimaillekaan ja toisella kerralla kyse oli sadistisesta refleksipelistä, jossa mokaaminen tiesi takapakkia aivan pirullisen hankalasti asetettuun henkiinheräämispisteeseen. Täsmennettäköön, että kyse oli ennaltamäärätystä pisteestä, ei epäonnisesta automaattitallennuksesta. Laadunvalvonta näyttää muutenkin olleen hieman puutteellista, sillä niin Xbox 360- kuin PS3-versiokin kärsi jatkuvasti pienistä fysiikka-, grafiikka- ja tekoälyongelmista. PS3-versio jopa kaatui muutamaan otteeseen, mikä tarkoittaisi isoa solmua minkä tahansa konsolipelin nenäliinassa.

Bugit ja juonitehtävät poislukien, touhuaminen aurinkoisessa Venezuelassa on oikeastaan ihan leppoisaa. Pelimaailma on jo itsessään riittävän kaunis ja monipuolinen rohkaistakseen pienimuotoiseen tutkimusmatkailuun ja kukapa ei muutenkin haluaisi kiertää Venezuelan siltoja, massiivisia jalostamokomplekseja ynnä muita maamerkkejä ihan vain nähdäkseen, kuinka ne murtuvat taivaalta syöksyvän tykistötulen kourissa. Saaret, kukkulat ja viidakot ovat pullollaan eri liittoumien tukikohtia, joita voi kyykyttää joko huvin vuoksi, tai hyötymielessä, ryöväämällä ne rahasta, aseista ja öljystä. Etenkin ilmaiskuihin käytettävän öljyn varastamisesta tulee nopeasti osa palkkasoturin arkea, sillä toisin kuin rahaa ja aseita, sitä ei ole mahdollista hankkia rehellisin keinoin.

Audiovisuaalisilta puitteiltaan Mercenaries 2 jättää enimmäkseen hyvän maun. Aseiden ja räjähdysten pauke olisi voinut olla hieman munakaampaa ja päähenkilön sekä vihollisten itseään toistavat repliikit olisi voinut saksia pois vaikka kokonaan. Muutoin kokemus on positiivinen. Etenkin pelin musiikit, aina överidramaattisista orkesteritaustoista leppoisaan teemakitarointiin, sopivat mainiosti pelin ei-niin-vakavaan henkeen. Sama pätee myös pelin sarjakuvamaisen räikeään grafiikkaan, joka jostain syystä on kerännyt maailmalla poikkeuksellisen paljon kritiikkiä. Eihän tässä GTA IV:n eleganssia, tai Crysiksen yksityiskohtaisuutta haasteta, mutta jo pelkkä väripaletin uskalias käyttö saa Mercenariesin erottumaan edukseen ikävystyttävän harmaasta räiskintäpelimassasta.

Loppujen lopuksi täytyy tunnustaa, että Mercenaries 2 pääsi yllättämään. Kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen, olin aivan varma, että touhuun kyllästyy yhdessä illassa, mutta reilut parikymmentä Venezuelan tuhoamiseen haaskattua tuntia todistavat toisin. Bugit, heikko tehtäväsuunnittelu ja yhden koukun ympärille rakentuva peli-idea olisivat kaikki mainioita syitä Mercenaries 2:n lyttäämiseen, mutta suorasukainen asenne, isot räjähdykset ja miehekäs määrä sotakalustoa antavat anteeksi paljon. Ei Mercenaries 2 nyt aivan loputon geneerisen peli-ilon lähde ole, mutta kyllä se hintalappunsa oikeuttaa.